KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi" ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen, että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on Adansonia — nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa. Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa, että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi, valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.
Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten. Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme saapuneet paikalle.
Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä, että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö. Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään — puun laajalle leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.
Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen jälkeen.
Vaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä hämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota polttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan leijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita. Pienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka sopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä oli tarpeeksi.
Me kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren vaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu ja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren katon suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli alapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada mukava yölepo.
Me rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se oli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme sen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen siihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä hyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä olin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa, ja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä en ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä vastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta huvista.
Olen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä aivan pimeä — niin pimeä kuin yö itse — emmekä me voineet nähdä kuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian tuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita uudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän, munanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas pitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika kypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet siemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä.
Kaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa — juuri sill'aikaa kun nuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois sellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti herätti meissä innokasta uteliaisuutta.
Tämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun rungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta — kuten jo on mainittu — jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena. Kaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen pinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta tästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat loistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä tekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat suunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli noin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui pitkinpäin puuta vasten.
Heti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon, näimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä — kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli selvää, että kuvio oli keinotekoinen — toisin sanoen sen oli ihmiskäsi tehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme sanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai jonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten, eikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat olivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun muissa osissa.
Kun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen äärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi ollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin olisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita huvikseen — mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia — niinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli toimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet kohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai jälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen mitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia. Sentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se oli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä, vaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika.
Me siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin.
Kun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä, aivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän lisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut muuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet — ei mitään muuta kuin tämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi oven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se mieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä uurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet nähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen.
Tämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä oli samanlainen kuvitelma.
"Hitto vieköön, Vilho!" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, "se on ovi, luulemma", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään hän huudahti: "Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan poika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!"
Tosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan — aivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa. Lisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta. Epäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme puoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi.
Tämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas tuumattuaan: "menköön kaaripuuni rikki", ja potkaisi kelpo tavalla siihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi hämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka johti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon!
Ben juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia puukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat soihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon suun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka sai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä — jotakin joka oli hyvin lähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini oli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan ja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita putosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden vaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon!
Tätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka avautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen hermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon tietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace päästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa.
Puunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan, noin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään mädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti ihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten ikäänkuin kirveellä.
Pitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä tai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät kauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä sisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät lepuuttaessaan itseään — selkä nojaten huoneen takimmaista seinää vasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja raajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti.
Kukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat ihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet kuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita ihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä. Jos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut luonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat olleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät muistuttaneet kumpaakaan!
Ne olivat kaikki kolme ryppyisiä ja kuivaneita kuin muumiot, mutta ne eivät olleet muumioitakaan. Ne muistuttivat enemmän luurankoja, jotka oli suljettu mustiin nahkaverhoihin, mitkä olivat rypistyneinä ja kutistuneina heidän päällään, vaikkakin ne sopivat tarkasti heidän ruumiiseensa. Heidän päälaellaan oli villatukkaa — he olivat ilmeisesti olleet neekereitä — ja silmät olivat vielä päässä, vaikkakin kiillottomina ja kuoppiinsa kuivuneina, niinkuin muukin liha. Yksi kohta oli yhä säilyttänyt kiiltonsa, nimittäin heidän hampaansa. Rypistyneet ja taaksepäin vetäytyneet huulet paljastivat ne täydelleen, ja kaikkien kolmen suussa loisti kaksinkertainen hammasrivi valkean norsuluun tavoin. Ollen vastakohtana nahan tummalle värille ja pään luurankomaisen muodon sekä leukojen laihan terävyyden tehostamina ne saivat aikaan näyn, joka oli äärimmäisen hirveä ja kamala. Ei ihmettä, että toverini vapisi, kun hän näki miehet.