KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU
Olin huomannut ennen lähtöäni, että parkki oli nostanut ankkurinsa ja liukui hitaasti virtaa alaspäin. Silloin tällöin käännyin hieman poispäin tieltäni ja tulin aivan veden reunaan ollakseni varma siitä, ettei se pääsisi minusta edelle, ja sitten hiivin takaisin tielle, joka kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa, mutta usean yardin päässä rannasta. Ohjatessani kulkuani tällä tavoin etenin minä suunnilleen samalla nopeudella kuin aluskin kulki ja pidin sitä silloin tällöin silmällä puissa olevien aukkojen kautta.
Minun ei ollut vaikeata erottaa sitä, sillä päinvastoin kuin orjakapteeni oli toivonut, oli yö valoisa, ja kirkas kuu kulki taivaalla, jossa ei ollut pilveäkään.
Vaikka parkki purjehti hitaasti saatoin minä töintuskin pysyä sen tasalla. Jos polku olisi ollut selvä, ei olisi ollut mitään vaikeutta — mutta todellisuudessa ei ollut polkua ollenkaan, vain villieläinten tekemä jälki, jonka siellä täällä sulkivat yläpuolelta kaikenlaiset kiipeilevät köynnöskasvit, jotka ulottuivat puusta puuhun ja estivät minun nopeata etenemistäni. Vaikka eläimet saattoivat kulkea näiden luonnollisten siltojen alitse esteettä, oli ihmisolennon ryömittävä alta tai kiivettävä yli, ja se kaikki vaati aikaa. Näitä esteitä oli niin paljon, että ne hidastuttivat minua suuresti, ja minä huomasin töintuskin voivani pysytellä aluksen rinnalla, joka yhtämittaa kulki eteenpäin. Tiesin, että minun täytyi päästä hyvän joukon sen edelle voidakseni valita paikan, josta menisin veteen ja uisin laivaan, kun se kulki ohi. Kun joki tuli leveämmäksi lähellä suutaan oli minulla luultavasti pitkä matka uitavanani sinne.
Useita kertoja peloitti minua villieläinten ilmestyminen, sillä saatoin juuri erottaa niiden haahmot siinä hämäryydessä, joka vallitsi puiden varjojen alla. Minä näin useanlaatuisia ja joitakin äärettömän suuria, jotka menivät ryskyen pensaikon läpi, kun minä äkkiä kohtasin ne. Ne olivat varmaan joko sarvikuonoja tai suuria virtahepoja — en voinut varjojen alla ollen sanoa kumpia — mutta mitä ne olivatkin, juoksivat ne pois minun lähestyessäni. Minä olisin ehkä pelännyt niitä enemmänkin kuin pelkäsin, jollei minua olisi vallannut vielä suurempi pelko. Minä pelkäsin kuulevani kuningas Dingo Bingon ja hänen mustan vartiostonsa äänet takanani. Pelkäsin tätä enemmän kuin mitään muuta, ja silloin tällöin pysähdyin polulle kuunnellakseni.
Mutta heidän olisi tarvinnut olla lähellä minua, jotta olisin kuullut heidät. Metsä oli täynnä muita ääniä, ja vain hyvin äänekkään melun olisi voinut kuulla yleisen hälisevän kuoron yli. Kuului laulukaskasten ja puusirkkojen kimeätä sirinää, kilpikonnien ja sammakoiden käheätä kurnutusta — joskus niin äänekkäänä kuin härän pärskyntä — edelleen kissojen kiljunaa, sakaalien haukkumista sekä apinoiden rupastusta ja ulvontaa — kaiken kaikkiaan täydellinen kuoro epäsointuisia ääniä, minkä sai aikaan parkki, joka liikkui virtaa alaspäin, ja epäilemättä osaksi myöskin minun oma kulkuni pensaikon läpi. Yksi laji pani liikkeelle toisen, ja siitä lähtevä hälinä sekä hälinää seuraavat meluisat äänet levisivät kauaksi metsän läpi.
Oli mielestäni vähemmän otaksuttavaa, että minua seurattaisiin metsän läpi kuin itse virtaa alaspäin. Kun minua kaivattaisiin, otettaisiin esille luultavasti kanootti — ehkä itse kuninkaallinen kaleeri, ja hänen majesteettinsa tulisi ohjaamaan takaa-ajoa. Miehet muistivat, että minä olin hävinnyt juuri sillä hetkellä, jolloin parkki nosti ankkurinsa, ja he epäilisivät, että minä olin heti mennyt laivaan. Oli sentakia paljon luultavampaa, että etsintä kävisi vettä myöten ja että takaa-ajajat meloisivat aluksensa suoraan parkkia kohti. Näin uskoessani katsoin minä levottomasti joelle, milloin vain sain sen näkyviini. Vielä ei ollut ilmestynyt ketään takaa-ajajia.
Minua vaivasi toinenkin ajatus. Kroomannit olivat menneet joen suulle tarkkaamaan risteilijän liikkeitä ja ilmoittamaan, oliko se laskenut veneitä vesille. Nyt olivat nämä miehet kokonaan kuningas Dingon puolella. He saattoivat nähdä minut, kun minä uin parkkiin ja ottaa minut veneeseensä sekä viedä takaisin varastohuoneelle. He olivat olleet läsnä, kun kauppa oli tehty, ja tiesivät kaikki, mikä koski sitä. Minun täytyi senvuoksi tähystellä heidän venettään ja välttää sitä.
Kun sellaiset ajatukset ja päätökset kulkivat mielessäni, tarkkasin minä taas aluksen kulkua ja jatkoin matkaani sukeltautuen pensaikkoon.
Vihdoin saavuin paikkaan, jossa oli joessa mutka. Se ei ollut kaukana joen suusta. Tämän paikan toisella puolen virta leveni tavallaan merenlahdeksi.
Minun ei ollut edullista mennä edemmäksi. Minulla olisi silloin ollut liian pitkä matka uitavana. Sitäpaitsi valmistautui parkki purjehtimiskuntoon — sen purjeet olivat jo irroitetut, ja kun purjeet vain olisi levitetty paikoilleen, kokoaisivat ne tuulta ja veisivät laivaa nopeasti vedessä — niin nopeasti, etten minä voisi päästä laivaan.
Minä olin mennyt kylliksi kauas. Minä olin ehtinyt paikalle, jossa minun oli parasta lähteä veteen, ja heittäen pois kenkäni sekä enimmät vaatteeni astuin minä veden partaalle ja sukelsin jokeen.