KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Parkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta minä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle virtaa.
Brace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän olisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä kiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden kanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi jos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai kippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi hakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska kippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti asian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin, päästäkseni laivaan keulan puolelta.
Minä olin mainio uija — minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran" miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle — noin kahdensadan yardin matka — oli vain pikku asia, enkä minä ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.
Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa. Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman hollantilaisen kohtalon — silloin ja vasta silloin ajattelin minä krokotiileja!
Kauhea tunne valtasi minut — hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi — se kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi — ehkä minä sillä hetkellä olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni, jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan. Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään kuollut puukappale — siinä oli elävän olennon liikuntoa — epäilemättä suurensuuren krokotiilin!
Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli suuri sisiliskoeläin itse.
En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani. Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen olento minä olin.
Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!
Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.
Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.
Parkki oli nyt lähellä — sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti saavutettaisiin ja sitten —
Jäädyttävää kauhua jatkui — minä huusin apua — minä jatkoin huutamistani, kun uin eteenpäin!
Minä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä haahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un vanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän äänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja.
Minä olin raineen pään alla — minä en voinut nähdä köyttä — tähystin turhaan köyttää — minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä minun piti tehdä?
Minä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni eteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen jalan päässä minusta — minä saatoin nähdä leuat ojennettuina — pitkät, epäsäännölliset torahampaat — vahvat, suomuiset raajat, kun ne meloivat vedessä.
Seuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut olisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien leukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni.
Mutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin itseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten kohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta sekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja hyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen ulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen jonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se sitten pois ja katosi aluksen sivuitse.
Minä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo ja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös sekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki.
Brace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja laskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi silmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut heilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä juuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut siten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut ylös.
Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten milloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei minun olisi pakko.