KUUDESKYMMENESKAHDES LUKU

Tuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään. Tyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin puupölkky.

Miehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut mitään hyötyä matkanteossa, koska — menimmepä mihin suuntaan tahansa — valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella purjehtia lautalla niin pitkää matkaa.

Jos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt viikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta meillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin etsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että tulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki ja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka ainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme mahdollisuus.

Se tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli kaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon herkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä, että satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja purjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin pitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen näkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja silloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä — kaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan maailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin, joiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa. Toiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä — Liverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa — ja kuitenkin saattaa kummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta, joskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita ovat suuren valtameren päätiet.

Tietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin vahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin. Me olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen mahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme olleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä, ja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin — välittäessään liikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa — hyvin paljon kulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys suuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä luultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset laivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme enimmän toivomme — näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva, jolla olisi sama tarkoitus kuin "Pandoralla", kulkisi länteenpäin orjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin laivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia — risteilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan, tai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle valtamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan.

Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas hyvin.

Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin tuovat esiin kuvan synkemmän puolen — ehkä ei mistään huvista, minkä se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä suurempaa riemua vastavaikutuksesta.

Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin — kuinka ne voisivat lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä muutamia päiviä, ei enempää.

Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei puoliksi täynnä.

Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään laimin.

Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, — siinä ei ollut tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua — ei tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!

Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin, huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!

Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia, huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi. Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!

Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" — näytelmän, jota olisi vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.

Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa, että tämä tynnyri sisälsi rommia.

En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena "naukkuna" — heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan, ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä. Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!