KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman pitkälle ulottuvan näköalan.
Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.
Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä, tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli aikoja sitten mennyt meren pohjaan.
Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen säteitä vastaan — ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme rakoille.
Tyventä jatkui — ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.
Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet täyttivät ruumiillaan melkein koko alan — muutamat istuen ja toiset maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.
Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.
Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta ilmoittamatta sitä heti paikalla.
Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin — se näet on romminjuonnin varma seuraus.
Tynnyristä jaettiin vettä — jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä, että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä — ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä. Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko, joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut laitapuut —- ja tietystikin sisällä olevan veden — siihen määrin, että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.
Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei ryhdytty.
Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan — syvän alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.
Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa — yksi korppu oli joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.
Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille, herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi, ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.
Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa, kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja pakottavampaa tarvetta varten.
Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti — ilman yhtäkään tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä — ilman yhtäkään uutta mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.
Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.
Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti äkkiä:
"Purje, purje!"
Olisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat aikaan — miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he kertasivat sanat: "purje, purje!" Jotkut tempasivat hatun päästään ja heiluttivat sitä ilmassa — jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin mielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi herätetty uuteen eloon.
Olen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta vielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut nähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että huuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta — ei ollut ollutkaan — ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta valtameren laajassa, kehässä — ei mitään liikkunut tuon suuren peilin lasimaisella pinnalla.
Väärä hälytys — aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli semmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan, osoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän teki käsillään, että hän oli mielipuoli!