KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Niin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat riistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu.
Jotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään vastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet olivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti hyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa ja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä. Ei ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään — hänet jätettiin rauhaan.
Tämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet tulivat takaisin — jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten käy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen.
Siten meni ilta ja osa yötä.
Samalla tunnilla kuin edellisenä yönä — melkein samalla minuutilla — nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi, koska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin —- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden jälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän.
Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä. "Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin — eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme. Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte, me emme estä emmekä auta."
Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.
Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret mahdollisuudet joutua reitiltä pois.
Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa, missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi ollut vain arvaamista.
Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin, vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden takia.
Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.
Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä — se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.
Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto — tai pikemminkin kaksi mastoa, jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin nopeasti kuin saattoi — ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella tunnissa.
Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano, nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.
Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt — toisella oli näet vain vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita — itse asiassa paras, niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.
Siinä oli purje — halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi — sekä kappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen ylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan loikoiltavaksi.
Me keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin oli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa toiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän vihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa uskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin — rohkein koko tuosta joukosta — oli nopeasti jättäytymässä epätoivon valtaan.
Tuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin — toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko rajattomalla merellä.
Aurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän taivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin.
Meni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli ja meni useita muita päiviä ja öitä — minä lakkasin laskemasta niitä — melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti vaihtelua vain miesten riitely — siitä kehittyi joskus mitä pahimpia jupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei kohtalokkain seurauksin.
Omituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten!
Villit eläimetkin — rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran vaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden kelvottomien miesten laita — heidän alhaiset intohimonsa näyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja turmiollisemmiksi!
Heidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita — veden ja rommin jakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty rehellisesti annosten suhteen — mutta riidat olivat tulleet niin lukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi raju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli tunnusmerkillistä riitojen väliajoille.
Jos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää kiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi herättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa — tulisi järkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti.
Olen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan — se oli kauhea suunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa toveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään aavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin.