KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU
Oli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen — en tosin ole varma päivästä — kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut haudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu.
Nyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa — kaksi korppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten — useimmat sillä hetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi nälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut äärimmäisen tuskaa tuottavaksi.
Jotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja posket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava, paisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai jostakin luonnottomasta syystä — nälkä ei varmaankaan ollut antanut heille lihaa. Kaikilla — joka ainoalla — oli silmien tienoilla ja suun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran naamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella.
Tänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys — ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina — oli näet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia ruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen johtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski, enkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei olisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin tällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat sivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin yhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella katseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut sanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät olisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa minuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat he äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he näyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin alhaisesta tai rangaistavasta teosta.
Kun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja myös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän tuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää.
Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi heidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja kiihtymyksen vuorottelu.
Brace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä kaikki tämä salakähmäisyys merkitsi — ainakin oli hän lähempänä totuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten salaliittolaisten täydestä aikomuksesta.
Hän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen paljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista. Mutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen ilmoituksensa ällistyttänyt minua.
"Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä siitä, kuka se tulee olemaan — no, meidän täytyy uskaltaa muiden mukana."
Juuri kun Brace oli päättänyt puheensa, nousi muuan mies lautalla ja vaatien toisten huomiota pyysi tehdä erään ehdotuksen heille.
Puhe, jolla hän teki ehdotuksensa tiettäväksi, oli tosiaan lyhyt ja osuva. Itse asiassa tuli hän ehdotukseensa melkein heti, ja se kuului yksinkertaisesti siten, että yhden joukosta täytyi kuolla muiden pelastamiseksi — että heillä oli vielä vettä, mutta ei ollenkaan ruokaa — kaikkien täytyi joutua perikatoon, jolleivät saaneet syödäkseen — että he eivät voineet syödä, jollei —
Mutta en voi toistaa niitä kauheita perusteita, joita hän käytti, vaikka ne olivatkin lyhyitä — hänen puheensa oli näet lyhyt ja kun hän oli pitänyt sen, istuutui hän taas.
Tuli lyhyt väliaika, ja sitten nousi toinen sekä kääntyi miesjoukon puoleen. Tämä mies yhtyi edellisen mielipiteisiin sekä lisäsi ehdotukseen suunnitelman sen toteuttamiseksi — että nimittäin se, jonka tuli kuolla, valittaisiin arvalla. Tätä tietysti sekä Brace että minä odotimme. Ei ollut luultavaa, että kukaan tarjoutuisi vapaaehtoisesti.
Mikä olikaan kauhuni ja toverini suuttumus sekä säikähdys, kun muuan vahvimmista ja raaimmista koko joukosta — Le Gros-lurjus — nousi ja kovalla sekä vakavalla äänellä ei ainoastaan vastustanut arvanheittoa, vaan vieläpä ehdotti minua uhriksi!
Brace hypähti heti pystyyn ja päästi paheksumisen huudahduksen. Odotettiin, että tämä huudahdus saavuttaisi vastakaikua muilta, ja siten olisikin sellaisen halpamaisen ehdotuksen ottanut vastaan miltei jokainen muu miesjoukko maan pinnalla tai valtamerellä.
Mutta sekä toverini että minä huomasimme pian kauhistukseksemme, että sellaista vastakaikua ei kuulunut tuon roistomaisen miehistön puolelta. Päinvastoin useat kannattivat itse ehdotusta, vieläpä sellaisella enemmistöllä — voisin melkein sanoa yksimielisyydellä, että oli ilmeistä useimpien niistä miehistä, jotka puhuivat, jo ennakolta päättäneen asian. Heidän nopeasta mukautumisestaan kävi selville, että he olivat valmistuneet tällaisen varalle, ja tämä seikka selitti sen salaperäisen kuiskuttelun, jota oli ollut edellisenä päivänä. Muutamat harvat eivät ilmeisesti olleet olleet mukana salaisuudessa, mutta nämä olivat heikkoja miehiä, joiden vastustuksesta ei olisi välitetty ja jotka itse asiassa näyttivät olevan kylläkin valmiita yhtymään enemmistöön.
Ranskalainen rehentelijä jatkoi puhettaan puolustellakseen ehdotustaan todisteilla. Me emme olleet kaikki samanarvoisia, sanoi hän — oli kyvykkäitä merenkulkijoita — ja tavallisia merimiehiä — ja minä olin vain poika. Miksi olisi minulla yhtä hyvä mahdollisuus pelastua kuin muillakin? Se oli nurinkurista.
Brace vastusti hänen perusteitaan — vetosi miehistöön — heidän oikeuden- ja rehellisyyden tuntoonsa — "heitettäköön arpaa", sanoi hän, "ja koettakoon poika onneaan muiden mukana" —- se oli ainoa oikeudenmukainen ja kunniallinen keino — ainoa miehen arvoa vastaava menettelytapa.
Pyh! Nämä eivät olleet miehiä. Joka ikinen oli liiankin iloinen ryhtyäkseen mihin keinoon tahansa, joka vain vapauttaisi heidät vaarallisesta arvanheitosta. Le Grosin viisastelevat perusteet tyydyttivät heitä. Häpeällinen ehdotus voitti. Päätettiin, että minun piti kuolla!