NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU
Onnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän edessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa — yksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä — sitä useimmat heistä jo tunsivat — siihen äärimmäiseen tuskaan ja kidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se verrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään — kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi arvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua värisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään!
Vähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä aika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja kuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta johtuvat tuskansa olisivat pian lopussa.
Heidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon kauhistavampi osa oli heille varattu — osa josta kertominen minua melkein värisyttää.
Kun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen — "agoa! agoa" — yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia, jotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi heiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat, että se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa puolelta — he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän pyynnöistään — tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän kiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he kuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen menevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja koettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut kiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla nyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä kaikuivat kauas yli vesien!
Kaikkiin näihin mielenosoituksiin ei "Pandoran" miehistö kiinnittänyt ollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi vahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat teljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin mahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän onnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia miehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä!
Sekä kalikoita että pistimiä käytettiin siekailematta raivoisia olentoja vastaan, kunnes kirvesmies oli valmiina olevilla työaseillaan vahvistanut ristikkoa ja kiinnittänyt sen säleillä, niin että niiden, jotka ponnistelivat alapuolella, oli mahdotonta nostaa tai murtaa sitä.
Muuan asia, joka lisäsi orjien kärsimyksiä samoinkuin "Pandoran" miehistön pelkoakin, oli se, että tuuli oli äkkiä tyyntynyt ja sijaan oli tullut täydellinen tyven.
Auringon kuumuus, jota ei enää lieventänyt pieninkään tuulenhenkäys, oli käynyt sietämättömäksi. Piki suli köysissä ja kannen saumoissa, ja jokainen esine, olipa se hamppua, puuta tai rautaa, oli niin kuuma kuin olisi se otettu tulesta. Me olimme saapuneet siihen osaan Atlantin valtamerta, jonka espanjalaiset merimiehet tuntevat "hevosleveysasteiden" nimellä, koska siellä espanjalaisten seikkailumatkojen aiempina aikoina alukset heti joutuivat tyveneen, ja niiden hevoslastit, jotka kuolivat kuumuudesta, heitettiin mereen erotuksetta. Tämä on yksi selityksistä, joita on annettu omituisesta nimityksestä, vaikka muitakin on esitetty.
"Hevos-leveysasteille" oli siis "Pandora" ehtinyt, ja täydellinen tyyneys, joksi ilma yhtäkkiä oli muuttunut, ei ollut ainoastaan kärsimysten aiheena kaikille laivassaolijoille, vaan myös merimiehille uuden levottomuuden aiheena.
Kun he ensinnä huomasivat vesivaraston vähyyden, oli tyyni meri juuri se, jota he enimmän olivat pelänneet. Myrskyn kohtaamista he eivät kauhistuneet. Sen vallitessa — vaikka tuuli olisikin heitä vastaan — saattoivat he kuitenkin kulkea, mutta tyvenessä he eivät voineet muuta kuin olla hiljaa nukkuvan valtameren kuumalla povella kuluttaen päiviään ja tuntejaan — kuluttaen sitä, mikä oli nyt kallisarvoisempaa kuin kaikki muu — niukkaa vesivarastoaan.
Jokainen oli kauhistuksissaan sellaisesta tulevaisuudesta. He olivat kaikki miehiä, jotka olivat tehneet monta matkaa päiväntasaajan poikki ja kulkeneet kuumaa vyöhykettä itään ja länteen. He osasivat hyvin lukea taivaan merkkejä, ja sen nykyisestä muodosta useimmat heistä näkivät edeltä käsin pitkällisen tyvenen, eivätkä olleet hitaita sanomaan sitä edeltäkäsin. Tyyneys kestäisi viikon, ehkä kaksi ja kolmekin kertaa niin kauan. Joskus on näillä leveysasteilla kuukausi sellaista tuuletonta ilmaa. Jos se kestäisi vain lyhyimmänkin näistä ajanjaksoista, silloin olisivat he todella vaarassa, eikä siis ollut ihme, että he olivat uudestaan peloissaan.
Kun aurinko laski, näytti sen kehrä punaiselta ja tuliselta. Taivaalla ei ollut pilveäkään — meressä ei värettäkään.
Tällöin aurinko paistoi viimeisen kerran "Pandoralle" — kun aamu tuli, oli tuo kehnolla asioilla liikkuva mutta kaunis parkki hylkynä merellä — ajelehtivien pirstaleiden kokoomuksena!