NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU
Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä! On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti "Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille. Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan — sille olisi naurettu aivan mielettömästi.
Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni inhoittavaa kevytmielisyyttä:
"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!"
"Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille?
Heille ei ole yhtään vettä — se on varma."
"No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä ne yli laidan!"
"Tuli ja salama!" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti miellyttävän, "se on paras suunnitelma — ei voi tehdä paremmin kuin tehdä niistä selvää."
"Pe Gar!" huusi ranskalainen Le Gros, "se olisi hurjan suuri uppoaminen — suuri läiskähdys veteen — sacr-r-r-é!"
En voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet olivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen on melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on totta!
Mutta he olivat vakavissaan — minä tiesin, että he olivat — ja minä odotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty ja että neekerit oli viskattava mereen!
Mutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta pitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä tavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa!
Mutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa viskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta oli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa. Hänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla todisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko aikana sanaakaan inhimillisyydestä.
Hän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja että muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä (meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He saattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa. Mutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut neekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä — he saattoivat sietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet — sillä he muistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä suhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta! Epäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan häneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli vielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä läpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin tai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin äärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi heidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe.
Hän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman aseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle ilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja — ei tarverahaa — ei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes osa neekereitä elävinä — edes yksi viidestä (sata koko määrästä) olisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla antelias kaikille miehille.
Oli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit eivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat; ei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa säilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa näiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä markkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt hänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja sydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä.
Sillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden pohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla heitä uhattiin.
Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi; saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli joutunut.
Voi, voi! He saisivat pian tietää sen — liian pian. Pian he tunsivat janon tuskaa — pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.
Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä, sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset — toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin — sillä kielellä, joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla — portugalinkielellä — toistaen sanaa:
"Agoa — agoa!"