NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Ei tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan, rautasiteisen tynnyrin räjähtäminen — tämän halkaisi kaasu, jonka tuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt varastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen ulottuvilla oleva palava esine — ja niitä oli paljon — syttyisi pian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä silavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että siellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä viina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen ja palaisivat nopeasti sekä helposti — etenkin pikitynnyri, jonka kansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka laivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana alkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle orjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli eduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön toimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole mitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin kuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien keskellä on tynnyri ruutia.
Tietystikään eivät "Pandoran" miehet olleet laiskoina ja toimettomina. He juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi. Ämpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista sekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta — ämpärillinen ämpärillisen jälkeen — mutta ilmeisesti ilman toivottua vaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan siitä ei ollut sammuttamaan niitä.
Tietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen — yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä kukaan ajatellut tehdä siten.
Lähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä luukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi. Savu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista palavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin. Sitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut enää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä kajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle, olivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa sisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa olevat.
Ämpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan voinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut hyötyä sen kaatamisesta muualle.
Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä, jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka "Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi ainoa hyve, rohkeus — vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.
He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.
Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla. Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi, joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi jäänyt lattialle.
Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen alhaalta.
Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta, että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi alakuloisuuteen ja epätoivoon.
Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen — että heidän ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja vesi lakkasi vuotamasta.
Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta, vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa loistossaan.
Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus — viimeinen epätoivon huuto:
"Veneisiin, veneisiin!"