VIIDESKYMMENESYHDES LUKU
Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.
"Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan, että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.
Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin, olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella, ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi. Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän ilmaan — jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille — mutta he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.
Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni nopeasti poispäin.
Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian myöhäistä — vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat liian vakavia leikinlaskuun — hänellekin, vaikka hän oli tunteeton paholainen.
Ei, hän oli sanonut vain totuuden — yksinkertaisen totuuden. Ei ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia!
Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei — se ei ollut luultavaa — ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä. Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä lähellä — kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!
Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.
Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!"
Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä nyt läksin hakemaan.
Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.
Minä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken sen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä tapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa pamausta — tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät kaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin; kerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut miehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä tuskallinen levottomuus!
Vene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren puolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään vaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet päästivät ilohuudon menestyksensä johdosta.
Monet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja sen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita — vähän leipää ja vettä;— sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin.
Tällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja vierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko ja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino osoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä tuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen. Tässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat nyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin ympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen kuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti heitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko painollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle — vähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli.
Kuultiin kova räiskähdys — ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri aiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin ikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri oli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä ulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan päin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi olisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään lahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun synnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki.
Veneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät onnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä kanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran tulvivan veneeseen.
Jotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin, kun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt heitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois.
He eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton tehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen kertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian yrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua ylös.
Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt meren pohjaan.
"Lautta, lautta!"