I.
Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.
Olemme meksikolaisessa pueblitassa, Rio Bravo del Norte-virran rannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan, maurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on kirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat kivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa toria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman kansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä rakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi maalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen, likaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat portit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan pystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta, mutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.
Torin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden jatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän ulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita; rakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään jättiläisliljan, puumaisen yucca-kasvin halkaistuista rungoista, joiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat kattimiksi. Näissä ranchistoissa asuvat köyhät peonit, kukistetun rodun jälkeläiset.
Sekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat tiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide. Sellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen katon nimi on azotea.
Kun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen olinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu silloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas kasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä on oikea paikka sikarin, pinolé-juoman tahi jos mieluummin haluaa, catalan nauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman paremman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa nauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti seurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen ohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.
Olen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa, ja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut rakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien pääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta, niiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan erottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan, viljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä kiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri- ja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä, akasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että voin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat, samalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet loistavat kaukaa kuin tulipilkut.
Metsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta; kentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset eivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla paikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset karjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun vähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden puutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten pää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se antaa heille maissia tortillaan, punaista pippuria sen höysteeksi sekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta ynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat pää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön asujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen ytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat itseänsä akrokomiapalmun mehulla.
Miksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?
Ammattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi alituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien maisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut tuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä, kohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.
Kaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuria haciendoja, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät; mutta missä ovat rachos-rakennukset, alhaisemman väen asumukset? Totta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä selittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon rantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti, vihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana! Monta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan beduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten jälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset ovat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä asujamet muurien suojissa.
Kun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän vedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa. Virta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua, lähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset muurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin avaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto. Samoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen katto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit kulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden yksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy taampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen jumalanpalvelusta varten varustettu pienellä capellalla. Miten uskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille näkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen takaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä, joka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille. Yksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit, jotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin takaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden kukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia ajatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja päästä tähän komeaan asumukseen.
Torven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain merkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja silmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät kylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.
Torin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine nahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa itämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan kääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.
Hiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee siellä poblano, tiilirakennuksen asukas. Hänen avarat calzoneronsa lompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat peitetyt kirjavaan sempéhen; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa hänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja kulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle puoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle portille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä sisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja hetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.
Siellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on samallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat hiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa näkyy tapahtuneen.
Useimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään luokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla. He ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty palmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty kepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän tavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä, karheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa tekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta kuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia hampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle hedelmiänsä ja vihanneksiansa, pinolétansa, atolétansa ja agua dulceansa. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.
Silloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki kaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi hän on joku poblana, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu lyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi, ja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä peittää sininen reboso; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo nuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa väliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita joukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu. Meksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän kauneutensa on yleensä tunnustettu.
Mutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun asukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat pelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä, heidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen puhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?
Olen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen täydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä nähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin kahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä, puukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata pienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi supin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-, vahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä joitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin litistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja, pukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja taivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt vihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta. Siinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja metsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin taivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten Yhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin toisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta ainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä uumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli villaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin sinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku, tuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainen jaqueta; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten istuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja toisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin etäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään sinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta nahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia, reisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia neekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjä broganeja ja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden intiaaniheimon kuosia.
Kaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli yhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja teräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois; toiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset olivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät olivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat lävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan käytettäväksi!
Mutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset. Niiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista, voimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari ja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu sianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain länsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien laajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta, tienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä aavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia etelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia uutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija "suuren lännen" isommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä kirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet, saksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän englantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon meluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan ja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja luotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan pakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi kansatieteilijälle! Keitä he ovat?
Kolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat "rangerseja", amerikalaisen sotajoukon sissejä.
Ja kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.
Niin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se näyttääkin raa'alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään Europassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka voisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa. Useimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien ja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet herrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat olleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi vieläkin harvemmat henkipattoja, — huonoja ihmisiä uutisasutusta perustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.
Niin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä, tunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri kunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja. Monen raa'an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen sydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden vaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin laajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa kostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka surevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta ystävätä tahi veljeä.
Minulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni; jos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin niinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja seikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat ainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen ollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin, ystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään kansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.
* * * * *
Mieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset ovat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän omistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan ja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja, Lousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden jälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat kesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin siinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä pienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani, kauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin keskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen jäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen näköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.
* * * * *
Olimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa outoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet vielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella kestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja käsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle kuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon meksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista, komanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan sotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän kerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat menetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin olevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa naiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia kukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen että masentaminen.