II.
Vakooja.
Ajatellessani tämän sodan omituista laatua, häiritsi minun mietintöjäni erään täyttä laukkaa juoksevan hevosen kavionkopse. Ääni tuli kylästä päin. Menin kiireesti azotean toiseen laitaan, toivoen saavani nähdä tuon nopean ratsastajan. Enpä ollutkaan erehtynyt, sillä muuria lähestyessäni olivat tie ja ratsastaja aivan silmieni edessä.
Ajaja näytti aivan nuorelta mieheltä, pelkältä parrattomalta ja viiksettömältä nuorukaiselta, jolla oli erinomaisen kauniit kasvonpiirteet. Hänen hipiänsä oli tumma, milt'ei ruskea; mutta kahdensadan askeleenkin matkalta huomasin hänen jalon silmänvälähdyksensä ja heleän punan hänen poskillansa. Hänen olkapäitänsä peitti vaaleanpunainen vaippa, joka runsaina poimuina laskeutui hevosen lautasille, ja päässänsä oli hänellä kepeä, kultanauhoilla ja pauloilla sekä puhtaasta kullasta tehdyillä tupsuilla koristettu sombrero. Hänen hevosensa oli pieni, mutta kauniisti kasvanut mustangi, täplikäs kuin jaguaari ja puhdasverinen kuin andalusialainen.
Ratsastaja lähestyi ajaen laukkaa, pelkäämättä edessänsä olevaa aluetta; sattumalta katsahti hän katolle, jossa minä seisoin. Virkapukuni ja aseeni kimalteleminen herätti hänen huomiotansa. Nopeasti kuin ajatus ja ikäänkuin vaistomaisesti liikahtaen pidätti hän mustanginsa niin tarmokkaasti, että tämän häntä lakaisi maata. Samalla hetkellä juoksi sille puolen kylää sijoitettu vahti piilostansa sekä käski ratsastajaa pysähtymään. Tämä ei häntä totellut.
Uusi tempaus ohjaksista pani mustangin kääntymään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoi eläin kannusten kiihoittamana laukkaansa. Se ei palannut samaa suoraa tietä, vaan lensi pois edelliseen nähden milt'ei kohtisuoraan suuntaan. Pyssyn luoti olisi lentänyt hänen jälkeensä ja varsin luultavasti pysähdyttänyt joko hevosen tahi ratsastajan, ellen hyvissä ajoin olisi huutanut vahdille olemaan ampumatta. Eräs ajatus oli lentänyt mieleeni: tuo otus oli liian jalo ja kaunis, tullaksensa luodin lävistämäksi; maksoipa sen takaa-ajaminenkin vaivan.
Hevoseni seisoi vesialtaalla; se ei vielä ollut riisuttu. Se oli tullut lämpöiseksi aamullisesta ratsastuksesta, jonka tähden olin käskenyt tallirenkiäni kävelyttämään sitä edestakaisin noin tunnin ajan, ennenkuin antoi sen juoda. En malttanut mennä alas katolta johtavia portaita myöten, vaan hyppäsin kaiteelle ja siitä alas torille. Tallirenki, joka oli arvannut aikeeni, toi vastaani hevosen puolitiessä. Tempasin ohjakset ja hyppäsin satulaan. Muutamat vikkelämmät miehet noudattivat minun esimerkkiäni, ja nelistäen kylästä johtavaa katua, kuulin kavioiden kopseesta, että heitä oli noin puolitusinaa perässäni. Siitä en pitänyt suuresti lukua, sillä epäilemättä saavuttaisin yksinänikin tuon pojan, jota aijoimme ajaa takaa. Sitäpaitsi tiesin nopeuden merkitsevän enemmän kuin voiman, ja että jos tuo täplikäs hevonen olisi yhtä kestävä, kuin se nähtävästi oli nopeakin, tulisimme me, sen ratsastaja ja minä, kahdenkesken ratkaisemaan asian.
Hyppäykseni katolta sekä nousu satulaan ei ollut vienyt kahden minuutinkaan aikaa ja toisten kahden minuutin kuluttua olin jo jättänyt kylän taakseni sekä nelistin kentän poikki tuon punaisen ratsastajan jälkeen. Tämä aikoi silminnähtävästi kiertää kylän sekä jatkaa meidän läsnäolomme niin arvaamatta keskeyttämää matkaansa.
Takaa-ajo tapahtui milpas-kedon poikki. Hevoseni vaipui syvään pehmeään maahan, samalla kuin tuo keveämpi mustangi hyppeli siinä kuten jänis. Se eteni yhä enemmän ja aloinpa jo peljätä sen pääsevän käsistäni, kun äkkiä huomasin sen tiellä erään kedon poikki kasvavan maqaeyer-rivin. Näitä meksikolaisia agave-kasveja rehoitti runsaasti kahdeksan, jopa kymmenen jalan korkuisina, siten, että niiden mahdottoman suuret, käyrät lehdet tarttuivat toisiinsa ja muodostivat niin luonnollisen aidan.
Tämä näytti ensi silmäyksellä ylitsepääsemättömältä sekä hevoselle että ratsastajalle. Se pakotti meksikolaisen pysähtymään. Hän aikoi juuri kääntää hevostansa, ratsastaakseen pitkin aitaa, kun huomasi samalla minun ottaneen oikosuunnan, niin että pian olisin hänen vastassansa. Temmaten äkkiä ohjaksista käänsi hän jälleen hevosensa, painoi kannukset sen kupeisiin ja syöksyi agave-kasvien keskelle. Silmänräpäyksessä oli sekä hevonen että ratsastaja kadonnut näkyvistä; mutta nelistettyäni paikalle voin kuulla paksujen lehtien rapinan ja kahinan mustangin kavioista. Tässä ei ollut laisinkaan miettimisen aikaa. Joko oli minun pysyminen perässä tahi peräti luopuminen koko takaa-ajosta. En silmänräpäystäkään miettinyt. Kunnianhimoni ja kilpailu kiihoitti minua, ja pysähtymättä syöksimme agave-aitauksen läpi.
Naarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni, että olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä sattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi milpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti edelle.
Kun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää edessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri. Samoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.
— Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle taikka vasemmalle ja silloin…
Mietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt jommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa kohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen ja hyppäsi kaivannon yli.
Minulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin tekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon hyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se oli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä odotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle, monta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä asiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.
Laaja nurmikenttä, savanna, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli siis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin mustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa ilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä kentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat elukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle, tavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun poiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa suututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu puolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.
Vihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt, että pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti vastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat nuo valkoiset muurit.
Se oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä kohden.
Aloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi metsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta en uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat. Olin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi mahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa puoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet täytyi saada kiinni.
Näiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan ennen hevoseni kupeeseen. "Muro" näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti, minkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan. Kymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla; vedin revolverin kotelosta.
— Alto, o yo tiro! (Pysähdy tahi ammun!) huusin.
Ei mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.
— Pysähdy! huusin taasen.
Ei vieläkään vastausta.
Eipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan välillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut lävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin ihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en voinut ampua.
Hän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä viidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.
Etsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se mahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?
Tässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan polvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan. Tarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta samalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin kylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan paikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.
Silmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi suorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta viidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen päähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa. Päinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen tähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin, mitä kylmimmällä äänellä: — No matame, amigo! Soy muger! (Älkää minua tappako, ystäväni! Olen nainen!)
Tämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen valmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari seikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli nainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen vaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen ilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen hameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta miehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno ja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä valunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle. Sitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä nähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei troijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet niin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken mainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu, herättänyt minun kummastustani.
Ääni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti. Se ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos kaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui hänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa mustangin kuonoon sekä lausui:
— Ay-de-mi! muerte! muerte! (Oi minua! Kuollut! Kuollut!)
— Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.
Kysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.
— Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo kuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja minä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman päässä.
— Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä sanoinkaan.
— Niin, sennor! En mitään muuta… Mitä te tahdotte?
Näin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään pelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että sisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.
— Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette tappanut lemmikkini.
En unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli yhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti; tunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.
— Sennorita, vastasin minä, — kadun kovin mutta pahemminkin olisi voinut käydä… revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin itseenne, jos ei eräs epäluulo…
— Carrambo! huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut pahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä… pidin kuin omasta hengestäni… kuin isäni hengestä… Lola-parka!…
Ja samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi jälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa sen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret ristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta. Tuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa antanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon täplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista, mietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui mieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten halu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko joukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla, maksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia puhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen naisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni niin hienotunteisesti kuin suinkin voin.
— Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa helisivät. — Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen kentälle — katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne ovat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?
— Mutta sennorita, änkytin puolustautuen — nämä hevoset ovat kotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin…
— Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; — en olisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin hevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.
Suorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut puoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli herättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt'ei sanoa itserakkauteni. Jokseenkin närkästyneenä vastasin:
— Yksi kuitenkin on, sennorita.
Näin puhuessani vilkasin "Muroon". Hänen katseensa seurasi, ja muutaman silmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne loistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi kaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran ratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt kaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle karvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin liikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät hehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin olisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt herätti.
— Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa vaipuneena, — hevosenne on todellakin omani vertainen.
Samassa kaduin, että näin suoraan olin kiinnittänyt hänen huomionsa hevoseeni. Entä jos hän pyytäisi sitä? Olisin luvannut hänelle minkä hevosen tahansa joukostani, mutta "Muroa" en olisi tahtonut antaa koko hänen hevoslaumastansa. Mutta jos hän, luottaen lupaukseeni, valitsisi sen? Asianhaarat tekivät kiellon vaikeaksi; ja kaikissa tapauksissa olisi kieltäminen ollut minusta vastenmielistä. Aloin tuntea, etten voisi kieltää häneltä mitään. Tämä uljas, kaunis nainen kilpaili jo "Muron" kanssa mieltymyksestäni. Asemani oli arveluttava; kaikeksi onneksi pelasti minut siitä eräs tapaus, joka antoi meidän ajatuksillemme uuden suunnan; minun jäljessäni ratsastavat miehet ehtivät tässä silmänräpäyksessä luoksemme.
Hän näytti levottomalta miesteni tulosta, mikä ei ollut ihmeteltävää heidän kummallisen pukunsa ja villin olentonsa tähden. He katsoivat kummastelevin silmäyksin tuohon kaatuneeseen mustangiin, sen komeaan, veriseen loimeen, sen selästä laskeutuneeseen ratsastajaan ja hänen omituiseen pukuunsa, höpisivät muutamia sanoja keskenänsä sekä tottelivat poislähtökäskyäni. Olin taasen vankini kanssa kahden.
— Teksaslaisiako? kysyi tämä, niin pian kuin miehet olivat kuulumattomissa.
— Muutamat… eivät kaikki.
— Tekö olette heidän päällikkönsä… heidän capitanonsa?
— Niin.
— Ja nyt, herra kapteeni, olen kai teidän vankinne?
Tuo kysymys pani minut hämille, enkä siinä silmänräpäyksessä tiennyt, mitä vastaisin. Kiihoitus häntä takaa-ajaessa sekä siinä tehdyt omituiset huomiot, ja kentiesi ennen kaikkea vankini lumoava kauneus, olivat saattaneet minut kokonansa unohtamaan takaa-ajamisen tarkoituksen. Hänen kysymyksensä muistutti minulle, että minulla oli arkaluontoinen velvollisuus täytettävänä. Oliko tämä nainen vakooja? Sellainen otaksuma ei suinkaan ollut mahdoton. Kauniit naiset ovat monta kertaa palvelleet isänmaatansa tällä tavalla. Mahdollisesti oli hänellä joku tärkeä tiedonanto viholliselle, ja jos minä päästäisin hänet pakoon, voisi siitä olla ikäviä seurauksia itsellenikin. Toiselta puolen pelkäsin hänen epäsuosiotansa, jos veisin hänet vankina luokseni. Tahdoin olla hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Tunsin tuon salaperäisen voiman vaikutusta, joka voittaa kaiken miehuuden: kauneuden voiman. Olin ollut ainoastansa kymmenen minuuttia tuon ruskeaihoisen tytön seurassa, kun hän jo vallitsi sydäntäni, ikäänkuin olisi koko ikänsä ollut sen haltiatar.
Hän huomasi epäilykseni ja kertasi kysymyksensä:
— Olenko teidän vankinne?
— Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.
Tämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi ilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana odotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät minuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan välinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin hänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.
Kuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja voitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:
— Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä vapaasti mennä?
Minä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä; tässä tarjoutui nyt keskitie.
— Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena kuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, — jos vakuutatte minulle kunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin haluatte. Teidän sananne… enempää en pyydä.
Tämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin ankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini purskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:
— Minäkö vakooja… vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette leikkiä.
— Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan vakooja… teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän vihollisillemme?
— Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä nauruansa.
— Miksi koetitte siis paeta?
— Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun sanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten keskuudessa aivan parhain.
— Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen ja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!
— Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan silmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen huulillansa; — sen huomaan nyt, vaikk'en sitä silloin tehnyt. En luullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka voisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin yksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.
Näitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen minuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni olevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä katselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen hänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen silmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin tällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.
Katseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin ollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen häneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan luotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.
Muutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti olisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut olevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut vielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.
— Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin estämään. Te olette vapaa.
— Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin kauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten antaudutte. Lukekaa!
Hän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin sen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia kunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.
— Näette kapteeni-hyvä, etten, kun oikein puhutaan, ollutkaan teidän vankinne. Ha, ha, ha!
— Mutta, sennorita, mikä saattoi teidät pakenemaan, vaikka teillä oli tämä kirjekin?
— Oh, sepä juuri minun pakenemiseni vaikuttikin.
— Tuo kirjekö, sennorita? Selittäkää, minä pyydän.
— Voinko luottaa teidän älykkäisyyteenne?
— Minä vakuutan…
— No, siis tietäkää, etten ollut varma, olitteko te amerikalaisia. Kaikesta päättäen, mitä näin, olisitte yhtä hyvin voineet olla joku minun kansalaisistani kokoonpantu sissijoukko. Miten olisi minun käynyt, jos tämä ja jotkut muut paperit, joita minulla on mukanani, olisivat joutuneet Canalen käsiin? Te näette kapteeni, että me pelkäämme enemmän ystäviämme kuin vihollisiamme.
Nyt käsitin täydellisesti hänen pakenemisensa syyt.
— Te puhutte varsin hyvästi espanjan kieltä, kapteeni, jatkoi hän; jos te olisitte äidinkielellänne käskenyt minua pysähtymään, olisin tehnyt sen heti ja kentiesi pelastanut lemmikkini. Ah!… Lola-parka!
Tätä sanoessaan joutui hän taas tunteensa valtaan ja laskien maahan polvillensa, kietoi hän käsivartensa tuon jo kangistuneen ja kylmän mustangin kaulaan. Hänen kasvonsa peittyivät tämän pitkään, sakeaan harjaan, ja minä näin kyynelten kuin kastehelmien kimaltelevan sen välkkyvissä jouhissa.
Hänen murheensa oli katkera, ja minä… minä, joka niin suuresti rakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa. Toivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.
— Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia… muutamia jalorotuisia…
— Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa… paitsi yhtä.
Vapisin nämä sanat kuultuani.
— Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen "Muroa".
Tuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua hetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti, odottaen vastaustani.
— Sennorita, änkytin vihdoin — tämä hevonen on suuri suosikkini… vanha ja koeteltu ystävä. Jos te todellakin haluatte… sen ottaa, on se… on se teidän.
Pannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen jalomielisyyteensä.
— Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; — se tulee hyvin hoidetuksi.
Minkälainen se on suustaan?
Olin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.
Aloin häntä vihata.
— Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. - Ah! te käytätte pakkokuolaimia… ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän "mamelukkimme". Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.
Hän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti punottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.
Irroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani, sekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.
— Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin, hansikoituihin käsiinsä, — nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.
Samassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan jalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa näkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen nilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen kannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla koristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä kiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä kauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin hengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä heikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat ainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.
Olin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä kauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.
Eräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta syystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa, jossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen kosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia kohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä takaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian lassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan sarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen suuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi sonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti hengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi ratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja irroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.
— Erinomainen!… Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta ja ruveten katselemaan hevosta. — Uljas!… Ah, Lola, Lola-parka; pelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.
Kääntyen minun puoleeni lisäsi hän:
— Ja tämä hevonen on nyt minun?
— Niin, sennorita, jos te niin tahdotte, vastasin hiukan alakuloisena, sillä tuntuipa, ikäänkuin olisin ollut menettämäisilläni parhaan ystäväni.
— Mutta enpä tahdo, lausui hän päättävällä äänellä; sitte hän purskahti nauramaan ja huudahti: — Herra kapteeni, minä tiedän teidän ajatuksenne. Ettekö luule minun voivan pitää arvossa sitä uhrausta, jonka aijoitte tehdä? Pitäkää tuo rohkea ratsunne, kun osaatte sillä niin hyvin ratsastaakin. Jos se olisi minun, ei kukaan ihminen saisi minua siitä luopumaan.
— On ainoastansa yksi, joka voi saada minut sen tekemään.
Tämän lausuttuani odotin levottomuudella hänen vastaustansa. En odottanut sitä sanoin, vaan silmäyksin. Varmaankaan ei hänen otsansa rypistynyt; luulinpa huomaavani voitonriemun ja tyytyväisyyden sekaisen hymyilynkin. Se kesti vain lyhyen ajan, ja minun rohkeuteni vajosi jälleen hänen heleästi nauraessansa.
— Tämä yksi on tietysti teidän sydänkäpysenne. No niin, jalo kapteeni, jos olette yhtä uskollinen hänelle kuin rohkealle hevosellenne, ei hänellä ole minkäänmoista syytä teidän uskollisuuttanne epäillä. Mutta nyt minun täytyy teidät jättää. Adios!
— Ettekö salli minun saattaa teitä kotiin?
— Ei, kiitoksia, sennor! Minä olen täältä kotoisin. Tuossa on minun isäni asunto, lausui hän, osoittaen haciendaa. — Muistakaa, herra kapteeni, että olette viholliseni; en voi vastaanottaa teidän kohteliaisuuttanne; en voi myöskään tarjota teille vieraanvaraisuutta. Ah, te ette meitä tunne, ette tunne Santa Anna-tyrannia, lausui hän, heittäen epäluuloisen silmäyksen ympärillensä. Kentiesi ovat hänen vakoojansa juuri nyt… Suuri Jumala! huudahti hän säpsähtäen, samalla kuin hän huomasi erään miehen, joka lähestyi kukkulan juurelta. — Pyhä neitsyt! Se on Ijurra.
— Orpanani vain; mutta, lisäsi hän ja hänen äänensä sai äkkiä rukoilevan väreen: — Jättäkää minut, sennor! Jumalan nimessä… jättäkää minut! hyvästi, hyvästi!
Vaikka halusin nähdä Ijurraa hiukan lähempää, voitti minut kuitenkin tuon naisen hätä, ja ilman muuta vastausta kuin lyhyt "adios", hyppäsin satulaan ja ratsastin tieheni.
Päästyäni metsän reunaan voitti uteliaisuus ja kentiesi eräs toinenkin tunne minun kohteliaisuuteni, ja ollen korjaavinani jalustinta käännyin satulassa sekä vilkaisin taakseni.
Ijurra oli saapunut paikalle.
Näin pitkän, tummaverisen miehen, joka oli puettu meksikolaisen tilanomistajan tavalliseen pukuun: mustaan nuttuun, sinisiin housuihin, vyöllä punainen vyö ja päässä matala, leveäreunainen hattu. Hän näytti olevan noin kolmikymmenvuotias; hänellä oli poskiparta sekä viikset, ja oli hän jokseenkin kaunis mies. Minun tarkkaavaisuuteni esineenä ei kuitenkaan tässä silmänräpäyksessä ollut hänen ikänsä eikä ulkonäkönsä. Minä pidin vain silmällä hänen ryhtiänsä ja eleitänsä. Hän seisoi orpanansa edessä tahi oikeammin yläpuolella, sillä tämä näytti olevan hänen edessänsä pelkäävässä asennossa. Pitäen paperia kourassaan näin hänen puhuessaan osoittavan siihen. Hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja tältäkin matkalta voin hänen äänestänsä kuulla, että hän puhui vihaisesti.
Miksi tuo nainen häntä pelkäsi? Miksi hän suvaitsi tuota raakaa nuhtelemista? Orpanalla oli varmaankin suuri valta tyttöön, koska hän voi pakottaa tämän näin nöyränä kuuntelemaan hänen moitteitansa.
Nämä olivat minun mietteitäni. Ajattelin ratsastaa takasin. Mahdollisesti olisinkin tehnyt sen, jos tuota kohtausta olisi kestänyt kauemmin; mutta äkkiä näin hänen lähtevän nopein askelin haciendaan päin.
Pyöräytin hevoseni ympäri, syöksyin metsän siimekseen ja pääsin pian kylään vievälle tielle. Ajatukset kiintyneinä tuohon äsken tapahtuneeseen kohtaukseen, ratsastin katsomattani ympärilleni ja annoin hevoseni hakea tien.
Uneksimiseni keskeytti vahtimiehen huuto, joka muistutti minun tulleeni kylätielle.