III.
Muonan hankinta.
Herätessäni seuraavana aamuna tuntui minusta ikäänkuin koko eilispäivän seikkailu olisi ollut pelkkää unta vain. Kuitenkin muistutti minulle eräs vastakkaisella seinällä riippuva esine tapahtuman todellisuudesta: se oli satulani, jonka pistoolin huotran päällä oli vyyhdellä valkoisista hevosenkarvoista punottu lasso.
Päästyäni oikein hereille muistelin seikkailun alusta loppuun. Koetin tyynesti sitä ajatella. Koetin karkoittaa sen mielestäni ja vakavasti palata velvollisuuksiini. Turha yritys! Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä syvemmin pääsin ymmärtämään millä voimakkaalla tunteella sen päähenkilöä ajattelin. Tunteella — sano ennemmin kiihkolla, joka yhdessä ainoassa tunnissa oli vallannut koko minun sydämeni.
Olin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli. Ei tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut, rakastunut sormenpäihin asti.
Syödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla toiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.
En ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme — ei mitään pyyntöä tuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada koskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton sattuma minua auttaisi.
En ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään sattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen kulkua.
Ennenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni, kaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina de Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin paremmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme kohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan liikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin mahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt niin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.
Koska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa sen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo päästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen suhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä, upseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon mies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on kysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen kunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset. Valtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus, johon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi. Useimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on toinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule pysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin on peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen tilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi kuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat ystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen meteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen. Epoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.
Tällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon kauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta mitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?
Hyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi, kun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan sidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli vietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle ohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.
Harkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä hankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.
Olin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille. Hän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua, jolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti tuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua paperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän tehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä avasin kirjeen ja luin:
"Valloitusarmeijan pääkortteerissa heinäkuussa 1846.
Teidän on riittävä osasto mukananne meneminen asemapaikkanne läheisyydessä olevaan don Ramos de Vargasin haciendaan. Sieltä te löydätte viisituhatta nautaa, jotka teidän on ajattaminen amerikalaisen armeijan leiriin ja jättäminen sotaylikomisariolle. Tarpeellisia ajajia on paikalla, ja osa joukostanne olkoon vartiaväkenä. Myötäseuraava kirje ilmoittaa teille tehtävänne laadun."
Kirje oli pääadjutantin allekirjoittama.
— Varmaankin kaitselmus, ajattelin itsekseni kirjeen luettuani, meidän kohtaloamme ohjaa. Juuri kun tässä vaivaan päätäni, keksiäkseni keinoa, millä päästä don Ramosin kotiin, tarjoutuu tässä sellainen itsestänsä.
En enää ajatellut lassoa. Velvollisuuden suojelevassa ja kaunistavassa verhossa tulisin minä rohkeasti ratsastamaan haciendaan ja astumaan sisään sen portista tervetulleen vieraan luottavaisella katsannolla. Tervetulleenko? Niin kyllä! Hyvä kauppa tuolle don Ramosille. Tietysti tapaisin minä hänet itsensä, juttelisin hänen kanssansa kanariaviini-lasin ääressä, ja minua kutsuttaisiin tulemaan toistekin. Karjan kokoaminen veisi aikaa ainakin pari tuntia; sen toimen jättäisin luutnantilleni, itse olin lujasti päättänyt istua sisällä. Don Ramosin täytyisi mennä ulos väkensä luo. Olisihan minun yksinäni jättäminen epäkohteliasta. Hän tulisi esittelemään minut tyttärellensä… meidät jätettäisiin kahdenkesken ja silloin… Haa Ijurra! Hänetpä olinkin unohtanut. Olisikohan hänkin siellä? Tämän miehen muisto lankesi ikäänkuin varjo niille valoisille kuville, joita olin mielikuvituksessani haaveillut.
Pääkortteerista tullut käsky vaati sen nopeata täyttämistä. Viipymättä käskin noin viidenkymmenen miehen varustautua lähtöön.
Minun piti juuri ruveta tavallista huolellisemmin pukeutumaan, kun johtui mieleeni, että olisi parasta lukea tuo käskykirjeessä mainittu kirjelippukin. Avasin sen ja luin:
"Ne viisituhatta nautaa ovat kauppakirjan mukaan valmiina teidän varaltanne, mutta en voi ruveta toimittamaan niiden lähettämistä. Ne ovat otettavat minulta siten, että se näyttää väkivallalta; eipä vähäinen epäkohteliaisuuskaan teidän asiamiehenne puolelta olisi vahingoksi. Paimeneni ovat teidän palvelukseksenne, mutta minä en voi heitä käskeä tähän. Teidän on heidät siihen pakottaminen.
Ramos de Vargas."
Tämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle. Sen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se antoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta kekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut paperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka olin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana ja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia renkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa — kaikki kelpo ryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään! Hiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon salaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin asianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin luostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni selkään!
Torvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley hyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä kahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon pysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat suljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä. Olin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja hän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.
Hän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin perällä.
— Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.
Ei mitään vastausta.
— La puerta… la puerta! toisti hän lujemmalla äänellä.
Ei vieläkään vastausta.
— Ambre la puerta! ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia pistoolin perällä.
Jyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko:
— Quien es? (Kuka siellä?)
— Ambre! Ambre! huusi Wheatley.
— Heti, sennor, vastasi ääni hiukan väristen.
Vitjojen helinää ja telkien siirtämistä alkoi nyt kuulua, ja kesti sitä hyvinkin pari minuuttia, joiden kuluttua isot pääportit aukenivat; näkyviin tuli tummaverinen, nahkoihin puettu portinvahti, kivitetty holvikäytävä ja osa pihaa.
Tuskin oli portti auennut, ennenkuin luutnantti Wheatley hyökkäsi vapisevan portinvahdin kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa, antoi hänelle korvapuustin ja käski häntä kovalla äänellä hakemaan isäntäänsä.
— Sennor, änkytti portinvahti — is… is… isäntä on sanonut… ettei hän tahdo… tahdo ottaa vastaan ketään.
— Ei tahdo? kertoi Wheatley; mene sanomaan hänelle, että hänen täytyy.
— Niin, ystäväni, lausuin hänelle rauhoittavalla äänellä, sillä pelkäsin hänen säikähtäneen niin, ettei hän voisi toimittaa asiaansa. — Mene sanomaan isännällesi, että eräällä amerikalaisella upseerilla on hänelle asiaa, ja että hänen täytyy heti saada häntä puhutella.
Mies meni, saatuaan vielä muutamia kehoituksia Wheatleyn anteliaasta kädestä, tietysti jättäen portin auki.
Minä en varronnut hänen palajamistansa. Piha näytti miellyttävältä, ja käskettyäni luutnanttina jäädä ulkopuolelle miehineen, ratsastin porttikäytävästä sisään.
Piha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus. Keskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden kultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat lemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta tuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.
Kahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat. Näiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten koko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti asunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin. Tähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja. Takapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia, ruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä loistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria tyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.
Pihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt tutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut etsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni esineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen, ja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli siellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni akkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin raoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se kattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.
Sillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja seisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.
Kotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen saapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja muuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka hänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli hänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman voimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä varjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä, vaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja samasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä kaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen rintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään oli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä savuavaa sikaria.
Ylimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä äreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni olisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä takia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään, ratsastin hänen luoksensa ja kysyin:
— Oletteko don Ramon de Vargas?
— Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.
— Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä ja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi. — Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on minulla käsky pääkenraalilta…
— Minulla ei ole karjaa myytäväksi, keskeytti don Ramon kiukkuisella äänellä. — En tahdo olla amerikalaisen sotajoukon kanssa missään tekemisissä.
— Siinä tapauksessa, herra, vastasin minä — täytyy minun ottaa karjanne teidän suostumuksettanne. Te tulette saamaan siitä maksun, mutta minun täytyy se ottaa; tässä kohden ovat minulle annetut käskyt selvät. Sitä paitsi täytyy teidän paimenienne ajaa karja amerikalaiseen leiriin.
Tätä lausuessani viittasin Wheatleylle, joka nyt ratsasti pihaan miehinensä: koko joukko alkoi, kulkien takaportin kautta, ajaa koolle säikähtyneitä paimenia ja pakottaa näitä työhönsä.
— Panen vastalauseen tämän ryöväämisen johdosta! huudahti don Ramon. — Se on häpeällistä… se on sivistyneiden kansojen sotalakeja vastaan. Minä tulen valittamaan siitä hallitukselle… teidän hallituksellenne. Minun pitää saada korvausta.
— Te tulette saamaan maksun, don Ramon, sanoin minä, koettaen näennäisesti häntä tyynnyttää.
— Maksun, carambo… maksun ryöväreiltä.
— Hiljaa, vanha herra-hyvä! lausuin jokseenkin vakavasti. Wheatley, joka oli ollut kylläksi lähellä, kuullakseen nuo viimeksi mainitut herjaussanat ja joka ei ollut saanut tietoa salaisuudesta, ärjäisi: Pitäkää kielenne kurissa, muuten voitte menettää arvokkaampaakin kuin karjanne. Muistakaa, kenelle te puhutte.
— Teksaslaisia rosvoja! kähisi don Ramon, Pannen niin suuren painon tuolle viimeiselle sanalle, että se varmaankin olisi saanut Wheatleyn revolverin hänen vyöltänsä, ellen samalla olisi kuiskannut hänelle muutamaa sanaa.
— Lempo vieköön sen vanhan veijarin! mumisi hän minulle vastaukseksi; luulin hänen puhuvan tosissansa! Kuulkaa vanha veitikka, jatkoi hän, kääntyen don Ramoniin — olkaa huoleti dollareistanne. Sam-setä on aulis kauppias ja kunnon maksaja. Toivoisin teidän elukkanne olevan omiani, ja että hän olisi luvannut minulle niistä maksun. Ottakaa siis tämä asia hiukan tyynemmältä kannalta ja älkää olko noin aulis käyttämään tuota rosvo-sanaa; vapaana syntyneet teksaslaiset eivät ole tottuneet sellaiseen puheeseen.
Don Ramon keskeytti tässä yht'äkkiä hänen puheensa sulkemalla närkästyneenä akkunaverhon sekä poistumalla näkyvistämme.
Koko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä ilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa vastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan näyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin, jolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet toisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä: pienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi tullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen palkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli vapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat heistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don Ramonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha herra tekikin.
Vetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: —
Hyvästi, herra kapteeni!
Nämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni jokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn hänen karjansa ryöväämiseen.
Wheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan. Joukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa lähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle, jossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä yksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka olivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja arkoina.
Verannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.
Liian ylpeä… kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.
Tuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun itserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon hyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei… voisivathan nämä mustat naiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää kaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?
Kääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti minulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä. Altaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain käsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä, kimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan kanariaviiniä.
Luoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois, joudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.
Ehdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle isolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin katselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä sonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka ratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot vyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä ja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka jo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien raivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa sekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.
Sill'aikaa kun aivan hajamielisenä seurasin tätä, johtui mieleeni, etten ollut tarpeeksi tarkkaan tutkinut maatilan etupuolta. Sinne tullessamme olivat akkunaluukut suljetut, mutta ne olivat sisäänpäin avattavat, ja meidän tulomme jälkeen oli kentiesi joku niistä pantu raollensa. Tuntien nuo meksikolaiset kodit, tiesin etupuolella olevien akkunain olevan parhaimpien huoneiden puolella, joissa asukkaat tänä aikana oleskelivat.
— Pöllöpää, ajattelin, — miten voinkaan niin kauan viipyä pihassa? Jos olisin mennyt talon etupuolelle, olisin kentiesi… vieläkään se ei ole myöhäistä… on mahdollista…
Tämän uuden toivon pakottamana ratsastin takaisin pihalle ja sieltä ison portin kautta tielle päin.
Juuri kun olin kääntymäisilläni akkunoita tutkimaan, kuulin kapteeni-sanaa lausuttavan äänellä, joka soinnahti kuin hopeakellosta.
Katsahdin akkunoihin. Ääni ei tullut sieltä; ne olivat yhtä tiiviisti suljetut kuin ennenkin. Mistä?…
Ennenkuin ennätin suurin tätä kysyäkään, kerrattiin kapteeni-sanaa hiukan kovemmalla äänellä, ja minä huomasin nyt sen kuuluvan katolta. En voinut nähdä ketään, kun samassa eräs käsivarsi, joka olisi voinut kuulua lemmenjumalattarelle, ojentui eräästä kaiteessa olevasta aukosta. Tuossa Pienessä kädessä, jonka sormissa säkenöiden kimalteli jalokiviä, oli joku valkoinen esine, jota en voinut erottaa, ennenkuin se heitettiin nurmelle, jolloin näin sen olevan pienen kirjelipun.
Laskeusin ratsultani, otin kirjelipun ja hypäten jälleen satulaan vilkaisin ylöspäin. Olin tahallani vienyt hevoseni ulommaksi seinästä voidakseni paremmin nähdä. Enpä ollutkaan erehtynyt: Se oli Isolina.
Hänen suloiset kasvonsa näkyivät kaiteessa olevasta ahtaasta aukosta. Nuo suuret, ruskeat silmät katselivat minua puoleksi vakavalla, puoleksi ivallisella silmäyksellä, jonka jo ennenkin olin huomannut ja joka minussa herätti sekä iloa että tuskaa.
Juuri kun olin häntä puhuttelemaisillani, näin hänen ilmeensä äkkiä muuttuvan; hän heitti nopean silmäyksen taaksensa, ikäänkuin jonkun lähestyminen olisi häntä häirinnyt; hento sormi painui silmänräpäykseksi hänen huulillensa, ja sitten katosi hän kaiteen taakse.
Ymmärsin tuon merkin ja olin vaiti.
Muutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli nähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin. Joku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä keskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen isänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, — vähemmän miellyttävä ajatus.
Palasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä kenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli lyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut vaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:
/#
"Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huonon
vieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!… Muistakaa,
mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmän
kuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräs
vieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitä
sissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, mutta
tehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi viette
minulta kaikki! — Hyvästi!
Isolina".
#/
"Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme". Olin kylläksi päässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne ilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen ystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt väliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä: heidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä vieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?
Mutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi häntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras? Kentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi — en oikeastansa tiedä.
Tuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen puheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä pelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli vihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei tyttö samalla häntä rakastaisi!
Sellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun viimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen oikein, saamme vast'edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon ohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja ratsastin ulos porttikäytävästä.
Ajoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo pidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa kauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä saisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani viipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi olin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin… viittaamaan minulle vain jäähyväisensä…
Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot; mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka kaiteelta katseli.
Katseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi meidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän huuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä selvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet hirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan meistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.
Ijurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen silmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin. Tuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen päästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä paljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin siitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.
Näin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan, kävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää suuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa ylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.
— Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, — karja on nyt koossa; joko lähdetään?
Silmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen henkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä asemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset saada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen myöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri karjalauma menossa amerikalaisten leiriin.