IV.
Kummallinen kirje.
Liike ja toimet matkalla leiristä ja sinne takaisin sekä haasteleminen iloisien toverien kanssa oli tähän saakka pidättänyt etäällä joukon ajatuksia, jotka palatessani seuraavana päivänä kylään, nyt vaativat tarkkaavaisuuttani koko voimallansa. Ne koskivat seuraavaa asiaa: Missä suhteessa ovat Isolina ja Ijurra toisiinsa? Onko heidän välillään läheisempää sidettä kuin heimolaisuuden? Ovatko he kentiesi kihloissa… naimisissa?
Ijurran ivallinen, voitonriemuinen hymyily kohdatessamme maatilalla, hänen näennäinen vaikutusvaltansa tuohon muutoin niin itsenäiseen ja taipumattomaan Isolinaan näytti vastaavan tähän myöntäväisesti. Kirjelippu sisältöineen, tytön silmäys ja hänen sanansa tuntuivat minusta puhuvan toisellaista, lupaavampaa kieltä; mutta mitä enemmän niitä ajattelin, sitä heikommalta näytti minusta se perustus, jolle koko tuulentupani rakensin. Varmaankin oli se samoinkuin moni muukin tuomittu raukenemaan.
Olin mennyt katolle, voidakseni häiritsemättä antautua surullisiin mietteisiini. Vähän väliä katsahdin tuohon loitolla olevaan maatilaan, joka ei kuitenkaan ollut niin etäällä, ettei ihmistä olisi voinut erottaa sen katolta, jos siellä joku olisi ollut. Vaan ketään ei näkynyt.
Päivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan päästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen seisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.
Siinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä malttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa kun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni niin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään salatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän kirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja nyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:
"Heinäkuussa 1846.
Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne tuota jaloa 'Muroa' kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän 'Muron' olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä; minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!
On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut kuuluisaksi 'aavikon valkoisen juoksijan' nimellä. Se on tietysti villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen kauan palavasti halunnut omistaa — tämän hevosen. Olen luvannut palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme, sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea, että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin kuitenkaan voi olla paholainen!
Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen olevan ja, — mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini nähden — se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan. Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan. Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan minulle tietoa asiasta.
Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä — te ja 'Muro'!
Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen, jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi. Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen — valkoinen hevonen!
Isolina."
Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.
Olin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta; kukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä kerrottavan!
Kuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin kuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli pääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se ollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle hollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka paikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin laajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.
Oli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea ja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi satakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa, jotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt ja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi elukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta sillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli omituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista — sillä oli mustat korvat, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu. Sen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut lumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä mustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen sisältö oli aivan selvä.
Ainoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: "Te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin". Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta, joka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli kirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa "asioita". Se antoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen oli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli nähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.
Enpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen lupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin pitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.
— Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet, ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan omistaja.