VI.
Eksyksissä aavikolla.
Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl. peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan. Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa takaisin omia jälkiäni — mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä; mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.
Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.
Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.
Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta, että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.
Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän syviä ja jyrkkiä.
Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä. Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.
Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.
Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se kangastus? Kentiesi — mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset, loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.
Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla. Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta, kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.
Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja lammin olevan sen toisella puolen.
Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.
Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa kuin olla yötä siinä, missä olin.
Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan päässen lasson täydelle pituudelleen.
Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.
Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut vähitellen valtaansa.
Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.
Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.
"Muro" joi samasta "saavista", ja rupesi sitten jälleen syömään.
Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni, ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja vahvistavaan uneen.
Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin vain hiukkasen leipää ja suklaatia.
Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa edustaja.
Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä, sata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja ja pieniä vaivais-setripuita.
Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.
Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana ja palasin.
Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin. Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata: miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani — omien jälkieni seuraaminen — ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni! En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni, herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.
Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä "johonkin" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella, onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.
Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi nälkä.
Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa. Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan. Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään saakka…Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi erottaa pohjoista etelästä.
Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.