VII.
Ateria aavikolla. Kuokkavieras.
Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.
Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen. Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti liikkuivat taivaanrannalla.
Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.
Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.
Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.
Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni, pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.
Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä, on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus. Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.
Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät, tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua sekä huomanneet petokseni.
Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.
Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena. Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt, vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa silminnähtävästi kovin hämillänsä.
Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ne olivat kadonneet näkyvistä.
Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.
Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.
Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni, laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.
Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista, jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty, joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin syötävää.
Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin pian kuolleen antiloopin vieressä.
Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen, tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin aamiaiseni valmistamatta — raakana.
Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.
Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin — kaikkein peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.
Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni. Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa, hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä. Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen orang-utangi.
Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.
Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään, voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle "vanhalle Efraimille".
Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä, eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä, yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.
Kuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu — taistelu puukolla.
Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen, ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan. Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja syöksyi päälleni, kita auki.
Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi, ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet, isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.
Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä… syvässä vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.
Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka. Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen, vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.
Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa, mistä mennä veteen.
Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.
En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli. Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.
Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut kallion taakse.
Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli "Muro" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin? Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.
Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon. Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä taholla, missä "Muro" oli.
Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen lohkareiden yli.
Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa. Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.
Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.
Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota nähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä, jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!
Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa "Muro" oli juoksija ja karhu johtaja.
Pari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti sen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän pedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta kaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut minusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.
Kohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman sanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta joutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan yrityksestään, varsinkin kun "Muro" oli antanut sille muutamia potkuja, jotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu tuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.
Tällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut karhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää, tarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra köyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen rupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän uhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.
En kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle, kappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani ladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen reunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja riensin taistelupaikalle.
Vielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se oli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.
Lähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi lasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.
Kuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en mihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää kuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle voimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun karhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.
Minun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata pyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin pyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon. Hyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä — se oli bovie-puukko — ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen tarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset hampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin puukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt huolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen ahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja jokaisen tähtäsin karhun sydämeen.
Me kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä valuvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen arimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut hurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat hampaat — taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.
Hyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan näänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä, ja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi… Minä pyörryn.