VIII.
Vanhoja tuttuja.
Luulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen kanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.
Haavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta hänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä sydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla aavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan hirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta… luulin kuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se ei voi olla. Minä olen vielä hengissä!
Näen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on ihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.
Keiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin ystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta miten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi niin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.
Miehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta toiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot…
Nyt näen ne vain himmeästi… nyt en näe niitä laisinkaan.
Pyörryin uudelleen ja tulin taas tunnottomaksi.
Virottuani jälleen tunsin itseni voimakkaammaksi ja kykenevämmäksi käsittämään, mitä minun lähelläni tapahtui. Näin auringon olevan laskemaisillansa; pariin puuhun kiinnitetty puhvelinvuota varjosti makuupaikkaani. Huopani oli allani, ja pääni lepäsi satulalla, jonka päälle oli levitetty toinen puhvelinvuota. Lähellä paloi valkea, jonka ääressä oli kaksi miestä.
Nuorempi seisoi nojaten pyssyynsä ja katsellen valkeaan. Hän näytti turkiselävien pyydystäjältä, oli kurpposissansa täysin kuusi jalkaa pitkä, ja hänen ruumiinrakennuksensa ilmaisi voimaa sekä saksalaista sukuperää. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja voimakkaat, ja hänen kätensä, jotka pitelivät pyssyä, suuret, laihat ja jäntevät. Poskensa olivat leveät ja peitti niitä osaksi tuuhea poskiparta, joka yhtyi leuan alla, samalla kuin yhtä tummanruskea parta reunusti hänen huuliansa. Silmänsä olivat harmaat tahi sinisenharmaat, pienet, somannäköiset ja vakaakatseiset. Hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja hipiänsä, joka ennen oli silminnähtävästi ollut valkoinen, oli nyt milt'ei yhtä tumma kuin mestitsin. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kentiesi muinoin kauniitkin. Ne näyttivät rohkeilta, mutta suopeilta, ja ilmaisivat sävyisää sekä jalomielistä luonnetta.
Miehen pukuna olivat nuo hänen ammattilaisillansa tavalliset vaatteet: parkitusta hirvennahasta valmistettu metsäpaita, reisiin asti ulottuvat ja sivusaumasta ripsillä kaunistetut säärykset; kurpposet, jotka olivat oikeata intiaanienmallia, pohjat puhvelinnahasta. Metsäpaita oli vyötetty uumilta, mutta oli rinnuksesta avonainen, joten hänen kaulansa ja osa rintaa jäivät paljaiksi. Hänen rintaansa peitti kuitenkin jostakin hienommasta aineesta — nuoren antiloopin tahi metsäkauriin nahasta — tehty aluspaita. Lyhyt, metsäpaitaan kuuluva kaulus kääntyi somasti hänen olkapäillensä ja oli reunustettu leveällä, samasta nahasta leikatulla reunuksella. Päässä oli hänellä supinnahkainen lakki, jota edestä koristi osa mainitun elävän päänahkaa, samalla kuin sen häntä ikäänkuin töyhtönä laskeusi hänen vasemmalle olallensa. Aseena oli hänellä puukko ja pistooli vyöllä sekä pitkä tuliluikku kädessä.
Hänen toverinsa oli kokonaan toisennäköinen ja erilainen kuin hän sekä muutkin ihmiset. Hän istui valkean toisella puolen, kasvot puolittain minuun käännettyinä, ja pää vajonneena pitkien, laihojen reisien väliin. Hän oli enemmän lianväriseen pukinnahkaan puetun kannon kuin ihmisolennon näköinen, ja jos hänen käsivartensa eivät olisi liikkuneet, olisi häntä voinut siksi luullakin. Mutta sekä hänen käsivartensa että suunsa olivat liikkeessä.
Hänen pukunsa, jos sitä siksi saa nimittää, oli yhtä yksinkertainen kuin huonosti pidetty. Se oli lianruskea, rypistynyt, paikattu ja rasvalla tahrittu vaate, joka muinoin oli ollut metsäpaita, mutta nyt näytti enemmän ylhäältä ja alhaalta auki leikatulta nahkasäkiltä, jonka laitaan hihat olivat ommellut. Siinä oli ollut kauluskin, mutta se oli kaiketi käytetty paikoiksi ja muiksi, koska siitä oli nyt enää tuskin merkkiäkään jäljellä. Hänen sääryksensä ja kurpposensa olivat täysin edellisen mukaiset, ja näkyivät olleen samasta nahasta. Ne eivät enää ulottuneet toisiinsa, vaan jättivät osan nilkasta paljaaksi ja tämäkin oli likaisen ruskea samoinkuin pukinnahkakin. Ei mitään aluspaitaa, liiviä tahi muuta vaatekappaletta ollut huomattavissa, paitsi ahdasta kissannahka-lakkia, joka joskus oli ollut karvainen, vaan oli nyt aivan kulunut ja rasvainen, soveltuen hyvin hänen muuhun pukuunsa. Hänen kätensä, kaulansa ja kasvonsa olivat saaneet noesta ja savesta homeisen vasken värin. Koko mies näytti vaatteineen päivineen ikäänkuin savustetulta.
Hänen kasvonsa ilmaisivat noin kuudenkymmenen vuoden vanhaa miestä. Niiden juonteet olivat jyrkät, hiukan kotkan kaltaiset, ja hänen pienet silmänsä olivat tummat, vilkkaat ja läpitunkevat. Hänen hiuksensa olivat tummat ja lyhyeksi leikatut.
Katsellessani miestä näin hänessä vielä lisäksi jotakin kummallista, hänen omituista pukuansa lukuunottamatta. Hänen päänsä oli eriskummallinen — siitä puuttui jotakin. Mitä? Korvat!
Korvaton ihminen näyttää hirveältä. Se panee ajattelemaan jotakin kauheaa tapahtumaa, jotakin hirveää koston työtä. Se panee ajattelemaan rikosta ja saatua rangaistusta. Mahdollisesti olisin minäkin tuntenut tällaista, jos en sattumalta olisi tietänyt, miten hän oli tullut korvansa menettäneeksi. Minä muistin tuon edessäni istuvan miehen!
Vuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin samallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä paistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama rasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama ruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut riisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin. Ne eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se olisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä häntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti — hän oli Reuben Rawlings eli "vanha Rube", joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia turkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen kuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja alituinen seurustelija.
Sydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt olevani ystävien parissa.
Juuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan, ja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.
Siellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen mustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja aasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin Gareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani "Muro" lie'assa toisten parissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut levoton sen takaisinsaamisesta. Mutta "Muron" näkeminen ei tässä minua hämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. — Erehdyinköhän minä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni tahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli — tuo aavikoiden valkoinen juoksija!
Hämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan noustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli vain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin, sanoin, ojentaen käteni:
— Rube! Garey!
— Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta malttakaahan… maatkaa aloillanne hiukan… älkää olko levoton; te voimistutte pian.
— Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti, ojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.
Siinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman pikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin kykenemään puheisille.
— Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey, nähtävästi iloissaan.
— Totta kai, vanha toveri… kai minä teidät tunnen.
— Emme mekään ole teitä unohtaneet… olemme teistä usein puhelleet. Olemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme, näette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan rahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne…
— Vähät nimestä! keskeytti Rube. — Vaihtaisin omani millä hetkellä hyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.
— Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimatta
Ruben keskeyttämisestä, — ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.
— Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, — teitäkö unohtanut… unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi, kun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani! Enpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho!
Ja nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin kestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:
— Sepä oli kummallinen pelastus… eikö niin, nuori herra? Te pelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa; ei, hirttäkää minut, jos sen teen.
— Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun kynsistä.
— Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte itsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se kanalja hellitti?
— Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?
— Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi turkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.
Kellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja osaksi lihattuna.
— Taistelin vain yhtä vastaan.
— Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.
Eipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!
Kylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?
— Tapoinko minä sen siis?
— Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle oli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään laitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen ikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset metsässä; puuttui vain, ett'ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän hurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei ollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan suurukseksi.
— Entä se toinen karhu?
— Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota valkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen kanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli katsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa silmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.
— Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan, mutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen hiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen teille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä ole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä taasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule, Rube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa eineeksemme.
Tämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten vanhempaa toveriansa.
Vaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut saada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja päätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.
Pian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa miltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin, ettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti ympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli maatessani täysin suojellut minua kylmältä.
Herätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja voimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää palanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo pilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota. Yö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä loistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat turkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli valveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas, mutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen piipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian olevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi, jos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja käännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:
— Miten saitte minusta tietoa?
— Seurasimme jälkiänne.
— Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?
— Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun näimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin kaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti, ja niin teki Billkin. "Bill", sanoin minä; "tuo on se nuori mies, joka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa", ja tätä muistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. "Hän se on, eikä kukaan muu", vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään meksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä etsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt teidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla oli kiusallisen pitkä nimi. "Lempo vieköön naisväen!" sanoin minä Billille. "Enkö tehnyt niin, Bill?"
Tähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi myöntävästi.
— No niin, jatkoi Rube, — kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa käsinä, sanoin: "Bill", sanoin minä, "tuo nuori mies ei tule pysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon". Tiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin vainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin Billille: "Bill", sanoin minä, "tuosta tulee pitkä nelistäminen", ja sitten sanoi Bill: "Se on varmaa se". Noh, niin, Billille ja minulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme valkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin aavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka teitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill ja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet, ajoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä merkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö tuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja meidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet miltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän lähelle. "Kas tuosta", sanoi Bill, "on hevonen hypännyt alas, ja tässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä." Juuri kun olimme tulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan päässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä kohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen turvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen yhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin villikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken maailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan vain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä paikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.
— Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?
— Bill vangitsi sen tuolla rotkossa. Se loppuu hiukan kauvempana isoihin kallioihin. Sen me tiesimme, sillä emme ole täällä ensi kertaa, ja Bill seurasi hevosen jälkiä sekä löysi sen eräältä kallion kielekkeeltä, jolle se oli kiivennyt, kiertääkseen virtaa; siitä hän sen lassolla vangitsi ja toi mukanansa tänne. Siinä on nyt koko juttu.
— Ja tuo hevonen, lisäsi Garey nousten, — se on teidän, herra kapteeni. Jos te ette olisi ahdistanut sitä aukeamaan, en olisi voinut sitä niin helposti vangitakaan. Se on teidän omanne, jos tahdotte ottaa sen.
— Kiitoksia, kiitoksia, ei ainoastansa lahjasta, vaan hengestänikin! Avuttanne en ikänä olisi hengissä päässyt tältä paikalta. Kiitoksia, vanhat toverini, kiitoksia!
Vielä kysyttyäni sain tietää noiden molempain pyydystäjäin olevan matkalla sotatantereelle. Raakuus, jota he olivat saaneet kokea erään meksikolaisen rajavartiajoukon puolelta, oli tehnyt heistä Meksikon leppymättömiä vihollisia, ja Rube selitti, ettei hän tyytyisi ennen, kuin olisi "nutistanut parikymmentä noita keltanahkaisia ilkiöitä". Sodan syttyminen oli antanut näille tuon toivotun tilaisuuden, ja he tulivat nyt kaukaiselta aavikolta ottamaan osaa sotaretkeen.
— Aikomuksenne on siis liittyä sotajoukkoon? kysyin minä.
— Minulla siihen kyllä olisi halua, vastasi Bill, — mutta Rube ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.
— E… en! lausui tämä pontevasti; — ei laisinkaan siihen suuntaan. Aion tapella ominpäin. Näettekö kapteeni, olen koko ikäni ollut vapaa mies, enkä osaa sotamiehen temppuja. Voisin erehtyä tahi tulla tyytymättömäksi johonkin määräykseen, ja sentähden tahdon mieluummin tapella omalla tavallani. Ei — jatkoi hän, — minä en sido itseäni mihinkään. Voisinhan kyllästyä, jolloin karkaisin tipotieheni.
— Mutta, väitin minä, — sotapalvelukseen sitoutumalla saisitte palkan ja ruo'an…
— Lempo huolikoon palkasta tahi ruo'asta! huudahti tue vanha turkiseläinten pyydystäjä, lyöden pyssynperän kiivaasti maahan. — Lempo huolikoon palkasta ja ruo'asta! Kapteeni, minä tappelen ominpäin!
Tämän lausui hän niin voimallisella ja päättävällä tavalla, etten enää tyrkytellyt hänelle neuvojani.
— Kuulkaapa, kapteeni! jatkoi vanha metsästäjä jälleen lempeämmällä äänellä. — Vaikk'en tahdokaan tulla teidän joukkoonne, pyytäisin teiltä kuitenkin sitä suosion osoitusta, että sallitte Billin ja minun olla luonanne ja seurata teitä, mihin tekin menette. Meidän ei tarvitse palvella ruo'asta; me saamme sitä kylläksi, niinkauan kuin Meksikossa on vähänkään metsänriistaa, ja voimmehan me sitte syödä meksikolaisia. Mitäs sanot, vanha poika?
Garey, joka tiesi tämän olevan Ruben mielipilaa, myönsi nauraen, vaikka lisäten, että ennenkuin hän sen tekisi, pitäisi hädän olla kovin suuri.
— Sama se, jatkoi Rube, — me emme tule näkemään nälkää. Siis, kapteeni, jos te sallitte meidän seurata näillä ehdoilla, saatte pari tuliluikkua joukkoonne, jotka eivät ammu harhaan… olkaa siitä vakuutettu.
— Riittää! Saatte tulla ja mennä mielenne mukaan. Seuranne on minulle suureksi hauskuudeksi, sitomatta teitä mihinkään.
— Hurraa! Sepä juuri soveltuu meille! Kas niin, Bill! Annapas meille kulahdus taskumatistasi. Onnea ja menestystä Yhdysvalloille! Eläkööt teksaslaiset.