IX.
Kulovalkea.
Parantumiseni kävi nopeaan. Haavani, vaikka olivatkin syvät, eivät olleet vaaralliset ja paranivat pian pita-kasvin mehun vaikutuksesta. Niin sivistymättömiä kuin lääkärini olivatkin, en olisi tässä taudissa voinut joutua parempiin käsiin. Molemmat olivat seikkailijaelämässänsä perinpohjin harjaantuneet haavain lääkintään. Varsinkin osasi vanha Rube aavikon lyhyen rohtokirjan kuin vettä valaen.
Kolmen päivän kuluttua olin kylliksi voimissani noustakseni hevosen selkään, ja, sanoen jäähyväiset leiripaikallemme, lähdimme kaikki kolme matkalle, ottaen mukaamme uljaan vankimme. Se oli vielä kesytön kuin hirvi, ja metsästäjät kuljettivat sitä välissänsä, sidottuna lassolla kumpaisenkin satulaan.
Me emme palanneet vanhoja jälkiämme; toverini tiesivät toisen, lyhyemmän tien, jota kulkien tulisimme pikemmin löytämään vettä, mikä onkin pääasia aavikolla matkustettaessa. Kuljimme enemmän länteen päin, päästäksemme Rio Grandevirralle kappaleen matkaa kylän yläpuolella.
Päästyämme onnellisesti isolta aavikolta ja kuljettuamme vaihtelevan metsämaan läpi, tulimme päivällisen aikaan toiselle, jokseenkin laajalle aavikolle. Se oli sellainen, jota metsästäjät nimittävät "yrtti-aavikoksi", jossa rehoittavat kukkivat yrtit, kuten päivännouto, katinnauris, iso ruusu ja muut pitkät, yksivuotiaat kasvit, taajassa ja kietoutuneina villiherneen ja muiden köynnöskasvien lonkeroihin. Nyt ei näkynyt ainoatakaan kukkaa; ne olivat kaikki kukoistaneet, vaalenneet ja kuihtuneet, kentiesi ihmissilmän näkemättä, ja vain paahtavan auringon polttamat, kuivuneet varret olivat jäljellä. Ne kahisivat ja taittuivat pienimmästäkin koskettamisesta, samalla kuin niiden siemenkopit levittivät sisältöänsä ikäänkuin sadetta kuohkeaan maahan.
Sen sijaan, että olisimme ratsastaneet aavikon poikki, kuljimme pitkin sen laitaa ja saavuimme vähän ajan kuluttua erään virran rannalle.
Olimme kulkeneet ainoastaan lyhyen matkan; mutta toverini, jotka pelkäsivät pitemmän ratsastamisen tuottavan minulle kuumetta, vaativat, että jäisimme tähän yöksi.
Virta juoksi ruohoisen laakson läpi; teimme leirimme ison locus-puun siimekseen, riisuimme hevoset ja panimme ne liekaan. Olimme jo sammuttaneet janomme, mutta vaikka olimme jokseenkin nälissämme, ei kuivattu karhun liha tahtonut meistä oikein maistua. Joki näytti meistä hyvin kalaiselta. Gareylla oli sekä onkia että siimoja ja minä esittelin, että rupeisimme onkimaan. Nuori metsästäjä oli pian hankkinut syötit, ja niin heitimme veteen siimamme ja istuuduimme rannalle nykimistä odottamaan.
Kalastaminen ei ollut Ruben mieleen, ja katseltuansa meitä hetkisen välinpitämättömästi, hän lausui:
— Rutto teidän kaloihinne! Haluan mieluummin palasen tuoretta hirvenlihaa, kuin kaikkia Teksaksen kaloja. Lähdenpä katsomaan, enkö saisi minkäänmoista otusta; seutu näyttää anteliaalta, mitä hirviin tulee.
Näin sanoen heitti vanha metsästäjä pyssyn olallensa ja poistui pitkin virran vartta.
Garey ja minä jatkoimme onkimista, vaikka huonolla menestyksellä.
Meidän oli onnistunut saada pari kissankalaa, jotka eivät ole juuri maukkaimpia, kun kuului Ruben pyssyn pamaus; se kuului aavikolta, ja me kiiruhdimme ottamaan selkoa, miten ampuminen oli onnistunut.
Rube oli aivan oikein aavikolla, hyvän matkaa leiristä. Hänen päätänsä ja olkapäitänsä tuskin näkyi korkeiden päivänkukkien seasta. Siitä, että hän väliin kumartui, voimme huomata hänen nylkevän jotakin tappamaansa riistaa. Itse eläin oli välillä olevien kasvien peitossa.
— Hän on saanut kauriin, arvelen, lausui Garey. — Puhveleita ei ole viime vuosina kuljeskellut näin kaukana etelässä, vaikka olenkin ampunut niitä joitakuita ylempänä Rio Grandevirran varrella.
Pitemmittä keskusteluitta menimme jälleen purolle, kalastustamme jatkamaan. Olimme varmat siitä, että Rube, jos hän olisi tarvinnut meidän apuamme, olisi antanut meille merkin. Hän kai pian palaisi leiriin saaliinensa.
Olimme juuri huomanneet virrassa olevan runsaasti hopeakaloja, ja mielemme teki pyydystää niitä muutamia päivälliseksi, sillä tiesimme niiden olevan oivallisia ja paljon maukkaampia kuin nuo halveksitut kissankalat.
Vaihdettuamme syötin asetakistani reväistyihin kultanauhanpalasiin, onnistui meidän saada niitä muutamia, ja onnittelimme toisiamme herkullisen aterian johdosta; mutta samassapa keskeytti keskustelumme rätisevä ääni, joka sai meidät kääntymään aavikolle päin.
Edessämme oleva näky sai meidät molemmat yhtaikaa hyökkäämään ylös.
Hevosemme pillastuivat ja hirnuivat pelosta. Syy oli heti selvillä.
Tuuli oli kuljettanut muutamia kipinöitä kuivaan ruohoon. Aavikko oli
jo tulessa.
Vaikka säikähdimme ensin kulon nähdessämme, ei meillä omasta puolestamme ollut mitään peljättävää. Laakson pohjalla, jossa olimme, kasvoi lyhyttä puhveliheinää; ei ollut luultavaa, että se syttyisi, ja jospa niin tapahtuisikin, voisimme helposti päästä pakoon. Suurta vaaraa ei ole palavalla aavikolla, jonka ruoho on harvassa ja lyhyttä. Voipi hyökätä liekkien läpi ilman muuta haittaa kuin että tulee hiukkasen kärvennetyksi tahi tuntee vähän hankaluutta savusta; mutta aivan toinen on asia sellaisella aavikolla, jossa on sankka ja rehevä kasvullisuus. Emme siis pelänneet omasta puolestamme mutta sitä enemmän seuralaisemme; hänen tilansa kauhistutti meitä.
Oliko hän vielä siellä, missä viimeksi hänet näimme. Siinä tapauksessa oli vaara todellakin hirveä, pelastus lähes mahdoton. Olimme nähneet hänet melkein tuhannen askeleen päässä ruohostossa ja vieläpä jalkaisin. Hulluutta olisi koettaa pyrkiä pakoon aavikon vastaiselle puolelle — sinne oli kolme engl. penikulmaa. Vaikkapa hän olisi ollut ratsainkin, olisivat liekit saavuttaneet hänet. Hänen ainoana pelastuksen toivonansa olisi ollut palaaminen leiriin, mutta nyt hän oli liekkien takana; ellei hän ollut lähtenyt paikalta ennenkuin tuli syttyi, oli hänen pelastustiensä tälle suunnalle aivan selvästi katkaistu. Ruoho oli rutikuivaa ja tuulen ajamat liekit syöksivät tuon tuostakin punaisia tulikieliänsä, niellen kuivat varret, käärmeen tavoin kiemurrellen niiden ympärillä ja melkein silmänräpäyksessä ne kuluttaen.
Kamalain aavistusten vallassa riensimme aavikkoa kohti. Tulen ensin huomatessamme oli se levinnyt ainoastansa muutaman askeleen kummallekin puolen puuta, jonka luona leirimme oli. Kun emme nyt olleet aivan sen kohdalla, sillä olimme kulkeneet vähän matkaa puroa alaspäin, emme juosseet leiriin, vaan lähimmälle ylängölle, nähdäksemme toverimme. Päästyämme sinne, noin kahdensadan askeleen päähän leiristä, huomasimme hämmästykseksemme, että tuli jo läheni sitä paikkaa missä seisoimme. Ehdimme vain vilkaista aavikolle, kun tuli rätisten ja riehuen vyöryi aivan edessämme ja liekkiseinällään sulki näköalan. Mutta tämä silmäys oli näyttänyt meille kaikki, täyttänyt sydämemme surulla ja huolella.
Hän oli vielä samalla paikalla, jossa viimeksi näimme hänet eikä näyttänyt koettaneenkaan päästä pakoon. Kentiesi oli hänet estänyt sitä tekemästä varmuus sellaisen kokeen turhuudesta. Tieto, että hän yhtä hyvin voisi kuolla siihen, missä oli, kuin pakoon pyrkiessä joutua liekkien nieltäväksi, oli kiinnittänyt hänet paikalle, epäröivänä ja aristelevana!
Eikö ollut mitään toivoa? Eikö mitään voitu tehdä hänen pelastamiseksensa? Eikö hän itse voinut mitään? Eikö hän voinut polttaa maata ympäriltänsä, ennenkuin tuli ehti sinne? Sellainen keino on usein onnistunut, mutta ei milloinkaan tämänlaatuisella maalla. Kasvullisuus oli liian rehevää ja korkeaa, Garey sanoi sen mahdottomaksi.
Ei ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.
Siellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin, ahnaina tarttuen uhriinsa.
Jo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi hänen menehtyä!
Jonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen liekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet riistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin toveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen tunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja lähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan katse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata, pronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas. Leveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.
Kaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun ystävänsä kuolinhuudahdusta.
Kauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk'ei minkään ihmisäänen kajahdus ilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme olisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen varsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina pamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet sen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi. Vaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi; onneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen luittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.
Tähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Nyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen, hervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat veltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas, ja käheällä äänellä huudahti hän:
— Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhan
Rube-raukan.
En vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut mitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin; vaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.
Hetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä:
— Kas niin, toveri! Ei hyödytä itkeä kuin nainen.
Hän pyyhkäsi pois pari kyyneltä, ikäänkuin olisi niitä hävennyt ja jatkoi:
— Kaikki on mennyttä. Etsikäämme hänen luunsa… jos niistä enää on yhtään jäljellä… ja haudatkaamme ne kristillisesti.
Otimme kiinni hevosemme, hyppäsimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.
Hevoset tupruuttivat hehkuvaa ja suitsuvaa tuhkaa, ja kuumat, tuliset hiilet saivat ne hyppäämään pystyyn. Savu vaivasi silmiämme ja esti meitä näkemästä, pyrkiessämme paikalle, missä viimeksi olimme nähneet metsästäjän ja josta meidän tulisi löytää hänen jäännöksensä.
Paikkaa lähestyessämme huomasimme maassa mustan kasan, joka näytti paljoa isommalta ihmisruumista, ja päästyämme lähemmäksi näimme että se oli kuollut puhveli, luultavasti otus, jonka metsästäjä oli ampunut. Eläin oli samassa asennossa, mihin se oli kaatunutkin, rinnallansa, sääret sojossa ja kyttyrä ylöspäin. Tuo onneton mies oli sen jo milt'ei kokonaan nylkenyt, sillä nahka, joka oli viilletty selkärangasta auki, oli irrallaan selästä ja kupeilta, ja riippui, lihapuoli ulospäin, maassa, peittäen ruumiin ala-osan. Koko nahka oli palannut sysimustaksi.
Mutta missä olivat metsästäjän jäännökset? Niitä ei näkynyt missään. Savu oli jo haihtunut, joten voimme tutkia maanpintaa monta sataa askelta ympäriltämme. Pienemmänkin esineen olisi voinut nyt huomata, mutta mitään ei näkynyt. Aivan puhvelin vieressä oli tosin jotakin, mutta huomasimme ne puhvelin sisälmyksiksi, jotka olivat mustat ja puoleksi kärventyneet.
Missä olivat Ruben luut? Olisikohan hän poistunut paikalta ja kuollut muualla?
Ei; luultavaa ei ollut, että hän oli poistunut. Viimeksi hänet nähdessämme ei hän suinkaan ollut pakenemisen aikeissa, ja hän olisi tuskin ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin liekit olisivat hänet nielleet.
Miten oli siis tämä seikka selitettävä? Olivatkohan hänen luunsa kokonaan palaneet, muuttuneet tuhkaksi?
Hetkisen istuimme ääneti satulassa outojen tunteiden vallassa. Voimme nyt selvään nähdä yli tuon mustan kentän, mutta ei näkynyt mitään, joka olisi ollut ihmisruumiin jäännösten näköistä.
— Ei, lausui Garey, pitkään huoaten. — Vanha Rube-parka! Tuo kirottu tuli on polttanut hänet tuhkaksi, luut ja kaikki. Hänestä ei ole jälellä piipunkopallistakaan.
Suokaa anteeksi! vastasi muuan ääni, joka pani meidät molemmat säpsähtämään, ikäänkuin Ruben henki olisi meitä puhutellut. — Kurkistetaanpas ulos! jatkoi ääni, ikäänkuin se olisi tullut maasta meidän jalkojemme alta. — Rube-vanhuksesta on vielä kylliksi jälellä täyttämään tämän puhvelin vatsan, niin että on suorastaan ahdastakin! Uh! Olenpa milt'ei tukehtumaisillani! Tänne kämmenesi, Bill, ja vedä minut ulos tästä loukusta.
Ihmeeksemme nosti näkymätön käsi puhvelin riippuvaa nahkaa ja sen alta sukelsi ilmoille korvattoman metsästäjän tuttu naama.
Tilanteessa oli jotakin niin hassua, että Garey ja minä purskahdimme kiihkeään nauruun. Nuori metsästäjä makasi selällään satulassaan, antaakseen keuhkonsa vapaasti toimia, ja hänen korkeaääniset naurunpuuskansa panivat hevosemme hyppimään, ikäänkuin ne olisivat odottaneet intiaanien hyökkäystä.
Alussa huomasin Ruben hymyilevän; mutta se loppui pian, kun nauruamme kesti liian kauan.
— Älähän naura liiaksi! huudahti hän. — Kas niin, Bill-poikani!
Otapas ja auta minua, muuten täytyy minun itse kaivautua täältä ulos.
Tämä kirottu aukko ei ole nyt yhtä suuri kuin sisään hiipiessäni. Tule
tänne, poikani, joudu jo! Olenpa puoleksi paistunut.
Garey hyppäsi hevosen selästä, kävi käsiksi toveriinsa ja veti hänet kummallisesta piilopaikastansa. Mutta tuo kunnon metsästäjä oli niin erinomaisen naurettava seistessään siinä punaisena, höyryävänä ja rasvaisena, että Garey ja minä rupesimme uudelleen nauraa hohottamaan.
Kun Rube oli päässyt epämukavasta asennostaan? ei hän piitannut meidän naurustamme vähääkään, vaan veti esiin pitkän tuliluikkunsa, jonka hän oli piilottanut tuon riippuvan nahan alle, katsoi, oliko siihen tullut mitään vikaa ja asetti sen varovasti härän sarville, jonka tehtyään hän alkoi tyynesti nylkeä puhvelia, ikäänkuin sitä ei mikään olisi keskeyttänytkään.
Sillävälin olimme Garey ja minä nauraneet äänemme sorruksiin, ja olimme uteliaat kuulemaan Ruben seikkailujen yksityiskohtia; hetkisen hän oli olevinaan suutuksissaan siitä, että näin olimme toivottaneet hänet tervetulleeksi jälleen elämään. Mutta kun Garey ojensi toverilleen taskumattinsa, jossa oli vielä hiukan paloviinaa, oli ukko pian leppynyt ja suvaitsi nyt kertoa meille tarkemmin kummallisesta pelastuksestansa.
— Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, — kun voitte luulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut näillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin tuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin luonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua harmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!… ho, ho, ho! Sanon sen olleen luonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut paremmin. — Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista, — kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa paeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut tulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli kiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään, ennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon pääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt, sillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin olevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin. Olin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni, että voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan peitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni tarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin paremman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin rinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut tunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi ollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni puoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei korvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!
Garey ja minä yhdyimme nauruun.
— Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, — kyllä se oli rytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat kuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen olisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni — olin tukehtumaisillani, ennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi, kunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken jo olevan ohi. Uh!
Näin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi kärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä auttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja muut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja, paistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan syytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.