X.
Sissijoukko ja sen lähettiläs.
Syötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja huuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme ja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi aavikon takaa.
Toverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän edessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä kymmenen peninkulman matka päämääräämme.
Kukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät etäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora, kuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä tummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin kukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.
Omituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta tahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan sille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin tunsivat.
Olimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli lakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota, ja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey seuraavalla vakavalla tiedonannolla:
— Intiaaneja!
— Intiaaneja… Missä?
Kysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani huomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.
Toverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän esimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa, katsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo ennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.
Olimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on vaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden puku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly tekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä intiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se kuitenkin vain arvelua.
— Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha mielessä.
Tämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili ympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan pohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen uutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden ryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät ole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla asuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.
Meksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja viime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain tapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin seutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä tavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos- sekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo lähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube oikeassa: meidän täytyi tapella.
Varmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme nopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä. Tämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä etäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä kummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät milloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla intiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?
Äkillinen toivo lennähti mieleeni. Voisivatkohan he olla minun väkeäni, miehiäni, jotka olivat lähteneet minua etsimään? Pitkät keihäät ja liehuvat liput haihduttivat kuitenkin pian tämän luulon: koko amerikalaisessa armeijassa ei ollut yhtään keihästä. He eivät voineet olla uutisasukkaita.
— Uh! huudahti Rube, tarkkaan heitä katseltuaan. — Jos he olisivat intiaaneja, ei heillä olisi partaa eikä olkihattuja. Ei, lisäsi hän lujemmalla äänellä — he ovat keltanahkaisia meksikolaisia!
Kaikki kolme olimme yht'aikaa tulleet samaan vakuutukseen. Ratsastajat olivat meksikolaisia.
Tämä tieto ei tuottanut suurtakaan lohdutusta, eikä aiheuttanut minkäänmoisia muutoksia meidän puolustuspuuhiimme. Meksikolaiset olivat, kuten hyvin tiesimme, meidän verivihollisiamme.
Lähestyvä joukko oli sillävälin jatkanut ratsastamistaan suoraan meitä kohti ja oli nyt milt'ei suorassa linjassa meidän ja kallion välillä. Mutta päästyään noin tuhannen askeleen päähän teki se jyrkän käännöksen vasempaan, ikäänkuin aikoisi käydä kimppuumme takaapäin.
Tämä liike saattoi meidät tietysti joukon kylkeen, ja me voimme nyt selvästi erottaa ratsastajain puvut ja aseet. Milt'ei kaikilla oli leveäreunaiset hatut, nuttu, vyöhine ja säärykset. Paitsi keihäitä, lassoja ja tuliluikkuja voimme myöskin huomata sapeleja ja puukkoja, — meksikolaisen uutisasukkaan tavallinen ase. Heidän pukunsa samoinkuin jonkinlainen säännöttömyys heidän liikkeissänsä ei sallinut pitää heitä vakinaisena väkenä. He olivat varmaankin sissejä tahi suorastaan rosvoja.
Ratsastettuansa milt'ei puoliympyrän ja pysyen yhä saman matkan päässä, kääntyi joukko äkkiä meihin päin ja pysähtyi.
Tähän asti olimme olleet epätietoisia näiden kiertävien liikkeiden tarkoituksesta. Nyt selveni kaikki: he olivat pysähtyneet meidän ja auringon välille! Tämä osoitti, ettemme olleet tekemisissä tavallisen vihollisen kanssa. Tältä taholta hyökkäämällä tulisi sillä olemaan suurta etua, sillä meille kävisi tähtääminen vaikeaksi, kun aurinko, joka oli alhaalla taivaanrannalla, paistoi meitä suoraan silmiin.
Toverini olivat nureissaan taitavasti tehdystä kepposesta, vaikk'emme, jos olisimme aavistaneetkin tuon liikkeen tarkoituksen, olisi voineet sitä estää.
Meille jäi kuitenkin sangen vähän miettimisen aikaa; näimme ratsastajien liikkeistä, että he valmistausivat hyökkäykseen. Me tiesimme, ettei meillä ollut muuta keinoa kuin tapella, tahi antautua vangiksi, vaikk'ei yksikään meistä ajatellut tuota viimeksimainittua. Omasta puolestani olisin yhtä mielelläni ampunut luodin otsaani. Virkapukuni oli ilmaissut minut vihollisilleni, ja tiesin että jos joutuisin vangiksi, minut hirtettäisiin, tai hirttopuun puutteessa ammuttaisiin. Tovereillani oli myös syytä uskoa, että heitä odottaisi sama mutkaton menettely; kumpikaan heistä ei ajatellutkaan antautua vapaaehtoisesti.
Vaikka vihollisia olikin enemmän, tiesimme, ettei taistelu tulisi kovinkaan epätasaiseksi. Jokainen meidän tulitikuistamme osui varmaan mieheensä, ja ennenkuin vihollinen pääsisi pistoolin kantomatkalle, olisi noista kahdestatoista hyökkääjästä jäljellä ainoastaan yhdeksän. Näidenkin varalta olimme hyvin varustetut. Gareyllä ja minulla oli kummallakin kuusipiippuinen revolveri, ja Rubella oli niitä kaksi.
— Seitsemäntoista laukausta ja sitten puukkomme hätävarana! huudahti
Rube riemuiten, tehtyämme tämän pikaisen laskun ampumavaroistamme.
Vihollinen ei vielä näyttänyt mitään lähestymisen aikeita. Huudoistansa huolimatta näkyivät ratsastajat epäilevän hyökätä meidän kimppuumme. Väliaika ei jäänyt käyttämättä: me muodostimme nelikulmion.
Kentiesi tälle naurettaneen; mutta niin teimme. Hevosiamme oli neljä, villihevonen lukuunotettuna. Garey, joka ratsasti kuin intiaani, oli kesyttänyt sen äskeisessä leiripaikassamme, ja nyt se oli aivan nöyrä ja alamainen.
Nuo neljä eläintä sidottiin lujasti pää päähän, lautanen lautaseen, joten kukin niistä oli nelikulman yhtenä sivuna. Tämän sisässä me olemme itse, joten ainoastansa päämme ja jalkamme näkyivät ulospäin.
Tuskin oli kaikki järjestyksessä, ennenkuin käsky: "eteenpäin" kuului.
Torvea toitotettiin hurjasti ja käheä ääni huusi:
— Käykää kimppuun! Silmänräpäyksessä oli ratsujoukko liikkeessä.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin heidän rivinsä taittui siten, että parhaimmalla hevosella varustetut ja rohkeimmat ryntäsivät toisten edelle.
— Noita kolmea ensimäistä! huudahti Rube jyrkällä äänellä — noita kolmea ensimäistä! Se heidät pysähdyttää, ellen erehdy. Kas niin, pojat! Silmät auki! Kieli keskelle suuta!
Äkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita seurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset noudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä kaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään heitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.
— Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. — Halloo! jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: — Mitä te täältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?
En tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:
— Amigos! Somos amigos! (Me olemme ystäviä!) huudahti yksi ratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.
— Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi kylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen. Kauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin pettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen nimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.
Päällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan kanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät keskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli päällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.
— Me olemme ystäviä! hän lausui; — me emme aio mitään pahaa. Todistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini tulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan?
— Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti espanjankieltä. — Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Mitä kaikki tämä merkitsee?
— Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen — ja teille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.
Tämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies Gareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten hän sanoi, nähnyt "tuota neekeriä." Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi; aurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle painettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen. Siinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin he ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä suojelisimme häntä pyssyillämme.
Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa, molemmat jalkaisin sekä aseettomina.
Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.
Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:
— Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?
— Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. — Mitä hän tahtoo?
— Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, — hän tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.
Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.
— Onko asia niin? — jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: — No, mitä olet vastannut hänelle, Bill?
— En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta — puukkoako tapailet, lurjus!
Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa, ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä hermottomana kaatui mies maahan.
Tämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset ratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä ryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan osumatta meihin.
Luutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen sielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen viisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut hevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin päin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla tavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa erotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan, joka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.
Tämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva henkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin pyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän meksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen äkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.
— Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; — sinun ei tarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna… ei, se ei käy päinsä!
Puhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän panosti asettansa uudestaan.
— Ihoo… ihoo… jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; — tuo vähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä! Uh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle… ja auringon kimallus silmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi uskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla äänellä; — älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut… henkenne kaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut… henkenne kaupalla, älkää!
— Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt hevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä. — Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.
Rube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme tuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki. Tämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon päällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi pitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme, mutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena ulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin nähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui järjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului, näkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.
Sillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta, että minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme kaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi teksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin toverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt tietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!
Äkkiä juolahti ajatus mieleeni — epäluulo, joka oli miltei varmuuden veroinen.
Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut selityksen.
Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä. Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot. Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.
Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan…
Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli tullut.