XII.
Pakoon.
Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta. Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa peljänneet.
Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.
Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.
Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa. Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.
Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin, kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka kahakassa syntyisi!
Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.
Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis ollut mikään luotettava.
Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni. Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.
Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!
Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen. Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle! Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli syytön!
Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.
Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora, johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.
Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.
En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä? Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan, voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.
Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle, piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin suurempaan ahdinkoon.
Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.
Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa suoraksi.
— Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.
— Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.
— Kuusikymmentä jalkaa… runsaasti mitattuna, vastasi Garey.
— Entä teidän, kapteeni?
— Jokseenkin yhtä pitkä… kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.
— Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.
— Me petämme sittenkin nuo neekerit… sen me teemme.
— Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö niin? kysyi Garey.
— Olen maar keksinytkin.
— Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen vaipuneen äänettömyyteensä — tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin…
— Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!… Ho, ho, ho!
Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.
Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:
— Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, — ja kapteenin kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun… viisikymmentä jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja, jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa. Uh!
Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta loukkaamista.
— Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, — näin me tämän asian järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä, jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla, menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet. Noh?…
Tämä "noh" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti kiihkeän myöntymyksemme.
Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön tuloa.
Tulisikohan edes pimeä?
Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa palaneella aavikolla.
Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme. Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.
Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.
— Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin kuin kaunis kuutamo!
— Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey, tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin purkautuu.
Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa, ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja, katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys, mutta väliin sadetta.
— Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; — ei… niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.
Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän nutuistansa.
Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen näköisiksi.
— Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.
Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme tässä asennossa uutta salamaa.
Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme nyt levottomasti seuraavaa salamaa.
Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.