XIII.
Kalliolla.
Olimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän seisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden riippuessa hänen takanansa.
Vihdoin tuli pimeä uudestansa.
Niin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä kiipeämisensä.
Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää, mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme. Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen korviin.
Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, — minusta ne tuntuivat kaksinkertaisilta, — ennenkuin salama jälleen välähti.
Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä — vuoreen ristiinnaulitun miehen kuvana.
Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa, liikkumattomana kuin kallio itse.
Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.
Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.
Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.
Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.
Odotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi tietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli asetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme vielä paikallamme.
Sill'aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös, hiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.
Pian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa; tämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.
Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi alkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin korkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin "pikihousulle", saati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube ja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille, ja pian olivat tikapuut valmiina.
Ensi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme kiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion kuvetta.
Kuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis maahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin Ruben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään ensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin kiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi onnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen iso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi yhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.
Kun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen, samalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei toverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.
Täten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me onnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti ohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että molemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme alhaalta kimakan parahduksen.
Syöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.
Keskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä saadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei lausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme oli pudonnut maahan.
Saman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion reunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan ammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.
Kuuntelimme kuitenkin jännityksellä.
Ei ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut meille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei, hän oli vaiti… kuollut… kentiesi musertunut.
Ennenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme; mutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.
Salaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla aavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme sitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.
Olisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli elävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.
Olivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse antoivat vastauksen.
— Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; — te kait erehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?
— Olen varma, että se oli ihmisääni.
— Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta. Täällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle… eteenpäin!
Kavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseen
Ijurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.
Olipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän kynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut aavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti vetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako hän oli pudonnut.
Nähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut saanut ainakaan aivan suurta vammaa.
Mutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis vielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä huomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.
Garey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme kuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren toiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.
Heidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion kaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja vartosivat vain salamaa.
— Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.
Epäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa pelastusta.
Tässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet viittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä tarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani perään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun samassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen vaipumaan — se esine oli Ruben ruumis.
Hän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen pituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me häntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan näköinen.
Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme, oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille, sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.
Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle — ja meille kaikille.
Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.
Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä. Kaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo epäselväksi.
Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.
Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä, joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista, estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.