XIV
Ystäväkö vai vihollinen?
Oli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet leimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt kokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi ja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo alakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä jonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui joka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon tuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti olimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme ylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat kukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan sen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä matalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme samalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin, juteltiin, meluttiin ja laulettiin.
Katseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta kävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista eli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä luultavasti apukin tulisi.
Toverini ei ollut poissa minuuttiakaan kauemmin, kun kentältä näkyvä musta esine herätti huomiotani. Minusta se näytti mieheltä, vaikka olikin pitkällään ja maahan litistyneenä, aivan kuin Rube paetessansa.
Samassa peitti pilvi kuun, ja musta esine katosi. Kun kuu jälleen loisti, ei esine enää ollut sillä paikalla, missä sen ensiksi olin huomannut; mutta nyt huomasinkin sen lähempänä ratsastajia ja samassa asennossa kuin ennenkin. Se oli nyt kahtasataa askelta lähempänä meksikolaisten riviä, mutta taaja ruohopensas näkyi peittävän sen sisseiltä; yksikään näistä ei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että olisivat sen huomanneet.
Olin varma, että se oli mies, ja vieläpä päälliseksi alaston, sillä hän kiilsi kuun valossa, niinkuin ainoastaan alaston mies voi kiiltää.
Tähän asti olin luullut, tahi oikeammin peljännyt sen olevan Ruben. Sanoin peljännyt, sillä en laisinkaan olisi suonut Ruben palaavan tällä tavoin. Varmaankaan hän ei palaisi yksinänsä, ja miksi hän esiintyisi vakoojana, koska jo täydellisesti tunsi vihollisen aseman?
Olin ymmällä enkä hetkeen aikaan tietänyt, mitä minun piti ajatella. Mutta ruumiin alastomuus rauhoitti minua. Se ei voinut olla Rube. Tämä ei milloinkaan riisunut pukinnahkapukuansa, ja sitäpaitsi ei Rube olisi kuuvalossa näin välkkynyt. Ei, tuo salaperäinen hiipijä ei ollut hän.
Tuli uusi pilvi, heittäen uusia varjoja, ja niinkauan kuin nämä kestivät, en nähnyt tuota ryömivää olentoa.
Kuun jälleen kumottaessa huomasin hänen jättäneen piilopaikkansa. Häntä ei näkynyt lähistölläkään, mutta kauemmaksi silmättyäni huomasin erään miehen, joka eteenpäin kumarruksissaan nopein askelin hiipi pois.
Seurasin häntä kunnes hän katosi kauas, ikäänkuin haihtuen pois kuunvalossa.
Näin tuijottaessani tuon etäisen kentän yli sinne päin, mihin mies oli kadonnut, säpsähdin nähdessäni äkkiä joukon olentoja hämärässä aavikon reunalla.
— Se oli sittenkin Rube, ajattelin — ja tuolla on uutisasukkaita.
Jännitin katsettani äärimmäiseen asti. Epäilemättä ne olivat ratsuväkeä, mutta sen sijaan, että olisivat pysyneet taajassa koolla, seurasi toinen toistansa yksinkertaisessa rivissä, kunnes pitkä jono ikäänkuin renkaat jättiläisketjussa kuvastui taivasta kohden.
Minun mieheni eivät koskaan paitsi ahtaissa solissa tahi metsäpoluilla ratsastaneet tuolla tavalla. Niitä nämä eivät voineet olla.
Mutta samassa silmänräpäyksessä juolahti mieleeni uusi ajatus. Useammin kuin kerran olin nähnyt samallaisen näyn ja useammin kuin kerran sitä pelolla katsellut. Tämä taaja ratsujoukko oli vanha tuttu: siinä oli intiaanisotureja puoliyön-retkellänsä — sotajalalla!
Vakoojan liikkeet olivat nyt selvillä: hän oli intiaani-nuuskija. Joukko, johon hän kuului, lähestyi kukkulaa, kentiesi aikoen leiriytyä sinne. Hänet oli lähetetty edeltäpäin seutua tarkastelemaan.
Minkä vaikutuksen hänen tuomansa tiedot tekisivät, sitä en voinut arvata. Voin nähdä ratsastajain pysähtyneen, kentiesi vakoojaa odottamaan. He olivat liian kaukana, jotta meksikolaiset olisivat heidät nähneet; silmänräpäys tämän jälkeen katosivat he minunkin silmistäni pimeisiin varjoihin peittyvälle aavikolle.
Viipyipä milt'ei neljännestunti, ennenkuin pilvi oli mennyt, ja silloin näin ihmeekseni hevosjoukon — ei ratsastajia — aavikolla, tuskin tuhatta askelta kalliosta! Yhdelläkään niistä ei ollut ratsastajaa, ja kaikesta päättäen se oli villihevoslauma, joka pimeässä oli nelistänyt paikalle ja seisoi nyt hiljaa sekä liikkumatonna.
Tutkin aavikon ulkolaitaa, mutta tuo sumumainen ratsastajarivi oli kadonnut. He olivat kai ratsastaneet pois.
Olin menemäisilläni toverini luokse katsomaan mitä oli tapahtunut, kun seisomaan noustessani huomasin hänet vieressäni. Hän oli kulkenut ympäri koko vuorenkukkulan näkemättä mitään, ja oli palannut katsomaan, vieläkö sissit pysyivät alallansa.
— Mitä! huudahti hän lauman nähdessään. — Mitäs nuo ovat? Sangen merkillistä, etteivät neekerit heitä huomaa! Taivaan ni…
Sanat tukahtuivat siihen kauheaan ulvontaan, joka äkkiä kuului meksikolaisten rivistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi koko joukko hyppäävän satulaan ja lähtevän liikkeelle. Tietysti otaksuimme heidän huomanneen villihevoslauman, ja että tämä oli syynä heidän äkilliseen meluunsa. Mutta suuripa oli kummastuksemme huomattuamme, että itse olimme sen aikaan saaneet; sillä sen sijaan, että olisivat kääntyneet kentälle päin, ratsastivat sissit lähemmäksi kalliota ja laukaisivat hirmuisesti kirkuen pyssynsä meitä kohden.
Alussa emme voineet käsittää, miten ne olivat meidät huomanneet; mutta yksi ainoa silmäys selitti kaiken… kuu oli noussut korkeammalle ja vuoren heittämä varjo oli vähitellen tullut lyhemmäksi. Tähystäessämme hevoslaumaa olimme, varomattomasti kyllä, jääneet seisoallemme, ja meidän jättiläismäiset varjomme olivat kuvastuneet kentälle, aivan vihollistemme silmäin eteen. Heidän tarvitsi vain katsahtaa ylös, nähdäksensä, missä olimme.
Silmänräpäyksessä heittäysimme polvillemme pensaisiin ja tartuimme pyssyihimme.
Hämmästys meidän odottamattomasta näkemisestämme näkyi saattaneen vihollisemme unohtamaan tavallisen varovaisuutensa, ja moniaat heistä ratsastivat aivan rohkeasti pyssynkantomatkalle. Pimeässä varjossa emme voineet heitä erottaa, mutta yhdellä heistä sattui kovaksi onnekseen olemaan valkoinen hevonen, ja tämä opasti metsästäjän silmää.
Näin hänen silmäävän pitkin pyssynsä piippua sekä kuulin aika pamahduksen. Luulinpa alhaalta kuulevani tukahdutettua valitusta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tuo valkoinen hevonen nelistävän kuunvalossa, mutta ratsastajaa ei sen selässä enää ollut.
Uusi pilvi liiti nyt kuun eteen, ja kenttä peittyi taasen silmistämme. Garey latasi juuri pyssyänsä, kun pimeästä kuuluva kirkuminen hänet keskeytti ja pani hänet kuuntelemaan. Huuto uudistui, ja sitä kerrattiin sitten tuolla hurjalla äänellä, joka voi lähteä ainoastaan villin kurkusta. — Komanhi-intiaanein sotahuuto! lausui Garey, — komanhein sotahuuto! Taivaan nimessä! Hurraa!
Intiaanit ovat heidän kimpussansa!
Huudon ohessa voimme kuulla hevosten nopeata juoksua; maa tuntui tärisevän noiden raskaiden, yhä enemmän lähestyvien kavioiden alla. Villit aikoivat karata sissien päälle!
Kuu pistäysi esiin. Ei ollut enää epäilemistäkään. Villihevosten seljässä oli ratsastajia, kullakin vyötäisiin saakka alaston intiaani. Heidän hirveän näköiset maalatut ruumiinsa kiilsivät kuunvalossa.
Sill'aikaa olivat kaikki meksikolaiset nousseet ratsuillensa ja tehneet rintaman tuota odottamatonta vihollista vastaan, mutta epäröimistä näkyi selvään heidän rivissänsä. He eivät ikinä kestäisi hyökkäystä, ei ikinä. Niin sanoi Garey, ja hän oli oikeassa.
Villit olivat tulleet noin sadan askeleen päähän meksikolaisten rivistä, kun he äkkiä pysähtyivät. Mutta vain silmänräpäykseksi, juuri parahiksi saadakseen nähdä vihollisen aseman ja lähettääksensä heidän keskellensä nuolisateen. Sitten he hyökkäsivät eteenpäin, antaen kuulua kauhean sotahuutonsa sekä heiluttaen pitkiä keihäitänsä. Sissit laukaisivat pitkät pyssynsä, mutta eivät ajatelleetkaan niiden uudestansa lataamista.
Useimmat heistä heittivät ammuttuaan aseensa pois, ja nyt alkoi peräytyminen. Koko joukko käänsi viholliselle selkänsä, kannusti hevosiansa ja lennätti sitten pitkin vuoren juurta hurjassa paossa.
Intiaanit tulivat yhtä nopeaan jäljessä, ulvoen kauheasti. He raivostuivat yhä enemmän, huomattuaan vihaamansa vihollisen kentiesi pian pääsevän heidän käsistänsä.
Samassa silmänräpäyksessä kun näimme mihin suuntaan takaa-ajo alkaisi, hyökkäsimme Gareyn kanssa vuoren vastakkaiselle puolelle. Sen reunalle ehdittyämme näimme kuinka molemmat sotajoukot laukkasivat pitkin vuoren juurta. Kumpainenkin joukko ratsasti hajanaisissa ryhmissä, ja tuskin oli kahtasataa askelta viimeisten takaa-ajettujen ja ensimäisten takaa-ajajien välillä. Viimeksimainitut päästivät vielä sotahuutonsa, mutta ensiksimainitut ratsastivat vaiti henkeä pidättäen ja mykkinä pelosta.
Äkkiä nousi sissijoukosta huuto — lyhyt, äkillinen, epätoivoinen: se oli jonkun uuden hämmästyksen ilmaus; samassa näkyikin koko joukko pysähtyvän.
Vastakkaiselta suunnalta, tuskin kolmensadan askeleen päästä, näkyi ratsastajajoukko nelistävän. Amerikkalaisten hevosten raskas kavionkopse kuului jytisevän aavikolla, mutta vieläkin tutummalta tuntui tuo voimakas "hurraa", jota eivät intiaanit eivätkä meksikolaiset käytä.
— Huraa!… sotureja! kiljahti Garey, uudistaen huudon kovimmalla äänellänsä.
Hämmästyneinä tämän uuden vihollisen ilmestymisestä olivat sissit silmänräpäykseksi pysähtyneet, epäilemättä luullen tulijoita uudeksi intiaanijoukoksi. Heidän pysähdyksensä oli lyhyt; Pimeyden suojassa tekivät he käännöksen, pyssyt heilahtivat ja äkkiä käännähtäen vasemmalle laukkasivat he avonaiselle kentälle. Kun intiaanit näkivät tämän, kääntyivät he viistoon katkaistaksensa heiltä tien; mutta soturit, jotka jo olivat läsnä, olivat samaan aikaan tehneet samoin, joten villit ja amerikalaiset ryntäsivät nyt tylsässä kulmassa toisiansa vastaan.
Garey ja minä emme nähneet enää mitään, sillä kuu peittyi äkkiä pilven taakse; mutta me kuulimme noiden kahden joukon yhteentörmäyksen, kuulimme villien sotahuudon sekaantuvan soturien kostonkirouksiin, kuulimme pyssyjen sekä revolverien nopeata pauketta, sapeliniskuja keihäsvarsiin, katkeavan teräksen helinää, hevosten hirnuntaa, voittajain riemuhuutoja ja voitettujen tukahdutettua, tuskallista valitusta.
Vapisevin sydämin ja kiihoittunein hermoin seisoimme kalliolla, kuunnellen noita kauheita, paljon merkitseviä ääniä. Kauan ne eivät kestäneet. Tuima taistelu oli pian ohi. Kuu kun pilkisti esiin, oli ottelu loppunut. Sekä ihmisiä että hevosia makasi kentällä.
Kaukana etelässä näkyi musta joukko katoavan aavikon laitaan: ne olivat nuo sissipelkurit. Länteen laukkasi ratsastajia yksittäin tahi hajanaisina joukkoina, mutta se voitonhuuto, joka kuului taistelukentältä, ilmoitti, kutka siellä nyt olivat herroina. Soturit olivat voittaneet.
— Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni vuoren juurelta.
— Täällä, vastasi Garey.
— Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, — mutta kova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!
Garey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen, haudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea meistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme uutisasumusta kohti.
Wheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben, kuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut, viisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.
Rube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit olivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he tulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja vihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.
He olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto kajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli tapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja minä omin silmimme nähneet.
— Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.
— Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan sanoa?
— Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?
— Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu. Hollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla asian… ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme olleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä oppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen selityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä olisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.
— Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet minulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken vaijettuani.
— Ei, vastasi hän. — Ei mitään tärkeätä.
Muutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa oli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä olevan vielä jotakin kerrottavaa — jotakin hauskempaa, kuin mitä hän tähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.
Aikoen "ammentaa" häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän näköiseksi ja kysyin:
— Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?
— Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.
— Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä asiaan.
— Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan… ahaa… tosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella äänellä. Teitä on todellakin kysytty.
— Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.
— Sitä en oikeastaan osaa sanoa, vastasi luutnantti, selvästi leikillisellä äänellä; — mutta näyttää, ikäänkuin joku olisi ollut hirveästi levoton vuoksenne. Muuan meksikolainen poika on siellä juossut edestakaisin ainakin miljoonan kertaa. Selvästi on joku pojan sinne lähettänyt, mutta hän on vaitelias veitikka… hän ei tahdo ilmaista, kuka hänet lähettää tahi mitä hän tahtoo; hän vain kysyy, oletteko jo palanneet ja näyttää hirveän alakuloiselta saadessaan kieltävän vastauksen. Olen huomannut hänen tulevan maatilalle vievää tietä.
Viimeiset sanat lausui hän erityisellä äänenpainolla.
— Olisimme ottaneet kiinni sen pikku veitikan vakoojana, jatkoi Wheatley, äänessään tyyntä ivaa, — ellemme olisi luulleet häntä jonkun teidän ystävänne lähettämäksi.
Luutnantti lopetti puheensa vieläkin suuremmalla äänenpainolla, ja kuunvalossa voin huomata hymyn hänen huulillansa. Useammin kuin kerran olin pistellyt luutnanttia hänen ihastuksestaan Conchitaan, tuomarin tyttäreen; nyt hän kosti.
En ollut suuttumatuulella; toverini olisi voinut tällä hetkellä kohdella minua kuinka vapaasti tahansa; hänen kertomuksensa oli helähdellyt ihanana soittona korvissani, ja minä ratsastin eteenpäin ylpeänä tiedostani, etten ollut unohdettu. Isolina oli uskollinen.
Pian tämän jälkeen kiintyivät silmäni loistavaan esineeseen: tuohon pienen rukoushuoneen kullattuun viiriin; sen alla kiilsivät maatilan muurit, välkkyen kuun kumottavassa valossa. Sydämeni sykki omituisista tunteista katsellessani tuota tunnettua asuntoa ja muistellessani helmeä, jonka tämä jalokivilipas sisälsi.
Nukkuiko hän? Uneksiko hän? Mitä?… Kenestä? Aamun himmeä, sinervä valo oli ilmestynyt idän rannalle, kun ratsastimme kylään. En tuntenut enää nälkää enkä janoa. Jotkut sotureista olivat ottaneet mukaansa hyvin varustetut matkalaukut ja taskumatit, sekä auliisti tarjonneet niiden sisällön käytettäväkseni.
Päästyäni siitä pitkällisestä jännityksestä, jonka haavat, pelkoja valvominen olivat aiheuttaneet, tunsin itseni äärettömän väsyneeksi; tuskin olin riisuutunut ja heittäytynyt nahalla päällystetylle sohvalle, kun jo nukuin.