XVIII.
Yöllä.
Olin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot eilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon kauhean uutisen vaikutusta.
Tuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen reunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä vaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri kaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.
Ensimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä ajamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä vainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin vain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun piti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko — valkoisen hevosen jälkeen.
Valitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin luutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden kanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä kaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni riittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian palata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän johtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.
Hevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli silmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta, syöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten aukealle aavikolle.
Cyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli saastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia paperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita sytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella — tuon pirullisen näytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja kuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä seuraten olimme pian kaukana aavikolla.
Enemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset olivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan jälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen hevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli pannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut. Pitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää ollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.
Viidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti tunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon rotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut kappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.
Niitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja varovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä jäljet satulasta laskeutumatta.
Väliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin mitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta ja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän palveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin tarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä riensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta turkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne. Ei yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua — ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni ja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla höllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Sydämeni oli milt'ei muserrettu.
Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja lausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän ystävällisen äänen.
— Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme heidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut. En luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee jonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat palaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin…
— Ja silloin? kysyin koneellisesti.
— Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla laukalla.
Aloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.
— Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla äänellä.
— Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; — sehän on katoamaisillansa.
Rube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta varmalla äänellä.
Kaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena pilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten voisi "kadota"? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.
— Katsokaa tuonne! vastasi hän. — Näettekö tuota mustaa juovaa?
— Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa… niin, sen me kyllä näemme.
— Hyvä, jatkoi Rube — siellä ei ole metsää… ei kapulatakaan… eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin… se on varma, se.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.
Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.
Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt, vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.
Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö, ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.
— Soihtu! Soihtu!
Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda soihtua tyhjästä.
— Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen kuorma-ajuri, — kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin hankkimaan soihtuja kylästä?
Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.
Kanadalaisen esitys oli hyvä.
— Tiedän erään paikan, jatkoi hän, — jossa on oivallisia kynttilöitä… vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia… kirkkoon piilotettuja.
— Kirkkoonko?
— Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi? Sallikaa nyt, kapteeni… Zuackenboss ja minä hankimme kyllä kynttilöitä.
En ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden ryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia. Hanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss lähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.
Me muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme, odottamaan heidän takaisintuloansa.
Harvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt kulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.
Vihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat molemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme valkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo kangin näköisiä.
— Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, — tässä on kynttilöitä!…
Miehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon väkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita henkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten saapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä; sen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka olivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä olevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.
Tuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme jälleen liikkeelle.
Valo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä nopeaan kuin kuutamollakin.
Niin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen meille hyvin tuttuun paikkaan — tuon aavikolla olevan kallion luokse! Heikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme kulkuamme.
Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.
Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin, liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?
Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.
Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.
Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä. Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa niitäkin sadattelin.