XIX.
Susia.
Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä. Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.
Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.
Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton. Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan; mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.
Synkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun ympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään tunnottomuuteen. Yht'äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut äänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi tovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä jutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.
— Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa hillityllä äänellä. — Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja silloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos oikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.
— Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; — ja ellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso tuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. — Uskallanpa panna vetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun jälleen neljännestunnin kuluttua…
— Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet?
Aika on kallista, Rube…
— Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.
Leveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä toverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo molemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan enempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi askelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.
Varroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa taivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani sen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.
Väliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni kuulla jotakin — joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien hevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.
Aloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon leimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla näkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka ikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman silmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin sokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä pysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben äänen.
Taasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin suoraan suuntaan aavikon yli.
Minä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni, jotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen päässeen jäljille.
Tämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.
— Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; — hevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä kuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut kulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven luona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube on lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme kiirehdi hänen peräänsä.
Sanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa tähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.
Pian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta huolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.
Kuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven rannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa laukkaa.
Miksi se oli ruvennut nelistämään?
Kysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk'ei hän tahtonut sitä ilmaista.
Vihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:
— Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.
Metsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla.
Niitä oli kokonainen lauma.
Sudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen kimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen hevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan sitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne tulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin tahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin, iskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin — ja häneen, tuohon turvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar temmattaisiin maahan… molemmat tulisivat rikkirevityiksi…
Ajatus kauhistutti minua.
Sillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja yön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja kuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.
Tässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta peninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä ja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset, väsymättömät sudet.
Tässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt huonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti Garey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli oikeassa.
Veden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti kuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.
Se oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten paisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn näköinen.
Riensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät tälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli kavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!
Olikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme. Näyttipä se uskomattomalta, milt'ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta liian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain lohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana. Olikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida? Siinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa… sen oli kai täytynyt vajota kaulaansa myöten… sen turvaton seljässä olija…
Loppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain meistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.
— Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan… ei, sitä se ei ole tehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?… Se on ruskeaa kuin puhveli syksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan sen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin tanssien, ja silloin se sen tekikin.
— Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?
— Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet, ennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat ne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli, kastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette tarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä säilössä.
— Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?
— Ei yksikään… eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä. Ne tiesivät, ett'ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi vienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida puoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä… tässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu kuin lammaskarsinassa.
Kyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä. Suuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet veivät joka haaralle, oli selvää, ett'eivät ne olleet jatkaneet matkaa, vaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.
Suokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!
Keveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät samoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme ylimenopaikkaa.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.
Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.
Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan. Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.
Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin "Muron" rantaan, painoin kannukset sen kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis… loiskis… loiskis! kuului takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.
Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni jäljet.
Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.
Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!