XX.
Villihevos-lauma.
Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet lepoon, ja silloin…
Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki miltei lopun koko etsimisestämme.
Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita terhokimppuja.
— Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, — tässä tulee raskas työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.
Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä, pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin. Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan. Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi. Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä, joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.
Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.
Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen huimasti laukkaamaan.
Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin olivat hämillänsä.
Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja. Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat niiden sekaan.
Villihevoslauma.
Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.
— Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, — huomaan, miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa — jatkoi ukko, ehdittyämme hiukan eteenpäin — on se saavuttanut niistä muutamia. Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan! Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!
Vaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset olisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin kumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli hän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä ne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan totta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin heti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja kauhea!
Olin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten orhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni näiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä karsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen kimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa, hypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä kauheilla, murhaavilla kavioillansa… Se oli hirveä ajatus.
Ratsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin mielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.
Oliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla oli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa ja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä… sekin pystyssä takajaloillansa… ja sen seljässä…
— Oi, Jumala! armahda… pelasta hänet… pelasta hänet!
Hätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.
En kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin kannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.
En noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan pysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen vaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä esille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa morsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä hampailta.
Jos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen kiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä kaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen puolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä nähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.
Huusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne pakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut tuohon kirmailevaan laumaan.
Oli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita laukauksia.
Ensimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja säikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat tiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen ja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt'ei pyssyjemme kantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä lähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle sinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.
Hetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä hajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei kuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi meidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä erehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin sen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten rivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi meidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen ivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta takaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.
Tottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä voi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi. En viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt pitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni opastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen kiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa… jos hän vielä olisi hengissä.
Oi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!
Eipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin kaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin sitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa silloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.
Huomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan satuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli ponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla harppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.
Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä, niin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet täytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli saavutettava, vaikka "Muroni" kaatuisikin.
Aavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva meri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen toisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi olevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä kävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja hevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.
Muisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani: en katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan takaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi mainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin taasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella hetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä, mutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa. Riemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen poikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti pääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.
Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata hänen vartalonsa… hänen oikoiset jäsenensä… hänen liehuvan ja rikkirevityn hameensa… hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen, pilkkaavan hirnumisensa.
Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen vastaustansa.
Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut hänen heikot huutonsa.
Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.
Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen kaulasta! Niin se oli… en voinut erehtyä.
— Taivaan kiitos, hän elää!
Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan. Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel heitti sen kiivaasti maahan.
Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen jaloillani sekä satulassa.
Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen hevonen näkymättömissä.