XXI.
Eksyksissä.
Olin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä kertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä oleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk'en enää valkoista ratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi kovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat, kaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa jälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En pysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä jytinä kuului.
Joko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden yli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet pitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta: minun olisi ollut pysyminen jäljillä.
Ei kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani. Oman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni tukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa milloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan viidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.
Taasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut pysähtymään.
Tällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli joko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä edelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.
Puoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani miettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu viidakon läpi.
Ratsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti kuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.
Ei ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni olevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin itseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan mielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja kentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen jälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut… Kadotettu… sen jäljetkin olivat kadotetut… kaikki oli hukassa.
Löytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin viidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata kavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata avonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa hevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain keino.
Käänsin hevoseni aavikolle — tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen luulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.
Vasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja pensastojen läpi… vasta kun olin ratsastanut milt'ei kaksi sen vertaa vastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin läähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin kumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.
Vihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut, ja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä käsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava itäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa oli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt aurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.
En osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni johdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä tahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt minut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.
Olin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää toverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt äänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua kuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka olisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he varmaankin perässäni.
Sentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta eivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä liian kaukana kuullaksensa pamahdusta.
Taasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa vastaajani. Ehk'eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he olivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät kauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk'eivät he olleet vielä ehtineet viidakkoonkaan?
Näitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen matkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen kardinaalilinnun mongerrusta.
Äänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen läsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi kalkkarokäärmeeltä.
Tahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin harhailemassa vielä viidakossa?
Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä, mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä; lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.
Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta. Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui, sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä valkoinen hevonenkaan.
Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen kuguarin ja javalijoukon välillä.
Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina; mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa. Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon sen ahdistajain keskelle.
Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi, ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.
Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.
Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni, käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.
Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.
Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan, jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.