XXII.
Sotajalalla.
Metsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he olivat?
Tähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin: Rube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun etsimiseni sotamiehille.
Kaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun toverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli tuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.
Mutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan toivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin suuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne päästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä kertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.
Jäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät olivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen hevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin alueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon polttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt minkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun oksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin haljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla me ratsastimme eteenpäin rivakasti.
Koska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli mahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian. Varmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet meidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet juoksijan näkyviinsä… kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!
Vai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, —… että se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin rotkoon, johonkin pimeään kuiluun.
Vaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin silmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.
Olimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki osoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat jälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin lujasti ratsastaessamme eteenpäin.
— Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla äänellään.
Me riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät, mutta — ainoastansa heidät.
He olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan. Mikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana heidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän olikaan tapahtunut?
Vastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:
Intiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!
Kysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he, päästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat tavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen kavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien luvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista hevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että intiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian kuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he kääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta ja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä seuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota asianhaarat vaativat.
Me läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian olimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja Garey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme vieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat olleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat ratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.
Kun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta, pidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat tarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän taaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.
Hetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:
— Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat saaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!
Ei se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut uskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta vakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa, jossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten jälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden yhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa nähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se enää juossut vapaana… että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien etsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen vanginneet.
Tämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä ristiriitaisimpia tunteita.
Ensimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat ihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli inhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä kelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja suuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla vihollisuuksiin häntä kohtaan?
Tähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne toisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien luonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin komanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän seutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen: muistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän tähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat minulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.
Enpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän kiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja suorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä ratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin jaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran reunalla.
Sekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon välkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta ja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota kristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat kasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.
Huomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan menemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin rantoja ja metsään päin.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin kahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun. Ruben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan oudosta liikutuksesta.
— Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; — nämä ovat niiden jälkiä… sotapolku, taivaan nimessä!
Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla. Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita — miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet. Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?
Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa ovat polkeneet "meksikolaisten kuussa", joksi nämä rosvot pilallansa sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.
Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:
— Sotapolku, taivaan nimessä!
Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä. Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava, rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä. Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten — squawien — jälkiä, sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä seuraavat.
Mutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina. Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei, nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.
— Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.
— Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja! Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!
Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.
Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin. Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä ratsastivat tahi niitä ohjasivat.
Selvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat, ja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon vankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme siellä lastenkin jälkiä.
Eräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän kiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli komanhein heimoa.
Hevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion, joka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet pääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen olivat he kulkeneet yhdessä.
Nämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta lemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä ratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.