XXIII.
Tietoja.
Jälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt seurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin oivallisesti tallatulla tiellä.
Nopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden voimat oli milt'ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat ne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne saaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää kauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes useimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa vastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita seuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän hevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan voineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni olisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin, mutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan saanut?
Sitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä pienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen. Vastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin maahan.
Toverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja sijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.
Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin; astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä kiertelin edestakasin virran rannalla.
Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.
Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut, voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!
Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi, ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni: silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt, sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:
"Komanhein vankina… sotilasjoukko, joka on ottanut paljon vankeja… vaimoja ja lapsia… voi, meitä raukkoja! Kuolemasta pelastettu, mutta, ah, minä pelkään…"
Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä, mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen vuoksi olikin — kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun lehden oalla — tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de Vargasin.
Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin, kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan, ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!
Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli raskaaksi niitä miettiessäni. "Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä pelkään…". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää… kauheata kohtaloa… liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni saisin aikaan… niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?
Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten? Mitä sitten tapahtuisi?
Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?
Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!
Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun intiaanin vaimoksi!
Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.
Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle, jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi pelastushankkeemme sitten aivan turha.
Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.
Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita, silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen elämää.
Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä viettänyt? Missä?
— Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu… se on selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua, ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro… Judas sen konnan nimi oli, jos oikein muistan… Olisinpa minä saanut hänet kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!
Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.
En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi, suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella "Warfieldille". Rube oli löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa. Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: "Henrik! Vielä ei minulle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa — valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, — ennen surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty. Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu… Minä koetan paeta. Ne ovat jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.
"Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos tarvitaan…
"He tulevat viemään minua pois. Hyvästi… hyvästi!"
Sellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan tyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä Meksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut paremmin sattua.
Pistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan sanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.