XXIV.
Intiaani.
Olisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne, kuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme, ja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän päivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni pelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen mukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.
Joukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut leiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa, virkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten uudestansa takaa-ajoa jatkamaan.
Olimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka tavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan, näkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle harjanteelle, pensaiden taakse.
Pysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa tuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he aavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin tavallista oudompaa.
Niin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät piilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille, että meidän tulisi piilottautua.
Onneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.
Metsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.
— Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.
— Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä metsästäjä.
— Intiaaneja… montako? kysyi yksi miehistäni.
— Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi Rube jyrkällä äänellä. — Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa lörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat! Alas kiväärit… tässä ei kelpaa ampuminen… se kutsuisi tänne heti koko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja salli kapteenin olla siinä avullisena… hän tietää miten siinä on meneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän pääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se pitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla, älkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään… Yksikin laukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis, Bill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja vangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri ansaan.
Samalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän näkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten reitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla, harmaahkolla mustangilla.
Hän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut opastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti aivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan toisin. Mitähän tämä etsi?
— Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.
— Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?
— Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli piilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi, joka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.
Niin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut kilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa pitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli tullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko vangittu tahi ammuttu.
Garey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin lasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä, ja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät tekisi tehtäväänsä.
Lehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.
Hän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen kasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen vartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä suhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän istui kuin kentauri.
Minulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan meitä kohti.
Kannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja linkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä ympärille ja putoavan hänen uumillensa.
Nelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja jännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.
Vilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin kaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja olivat meidän!
Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä, veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka piteli häntä kiinni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.
Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.
Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja säästin siis hänen henkensä.
Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.
Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.
Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen toteuttamisessa.
Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.
Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys ei ollut mahdotonta.
Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen. Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle, olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä. Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten ohi.
Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti. Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.
Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on parissa minuutissa jalkeilla.
Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta. Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen tästä heidän tavastansa.
Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.
Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole pukumyymälöitä.
Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta, olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä kukaan muu.
Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki tämä oli minulle sangen mieluista.
Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.
Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani. Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin, jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä valkeiksi maalattuja kasvoja?
— Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh! luulenpa täältä saavamme aineksia… tässä ne ovat…
Rube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän sen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä nahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta, selvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni, loistava esine: peili!
Ei kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden löytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan sodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa mukanaan.
Metsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä. Hiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen kaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli siveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori intiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova juovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen merkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa olevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti alkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos: minulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka intiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai metsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen intiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.
Villi vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa kierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo elävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun tukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.
Luulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä käytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa hymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.
Höyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen, sillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä; sanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni olisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa huomaamatta.