XXVI.
Vastavirtaa.
Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni, toivottaen onnea.
Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään. Näiden suojassa astuimme rantaan.
Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein nähtäviksi.
Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.
— Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. — Rube ja minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus sattuisi, lopetti Garey painokkaasti — voitte luottaa siihen, että sen verisesti kostamme.
— No, niin! jatkoi Rube — sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne! Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.
En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin virrassa.
Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.
Jos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.
Koska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin reunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin panin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.
Näin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin syvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin saakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä ajanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka se ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.
Väliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani väsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä kumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä kohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.
Koko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni teki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut kuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka niitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut pienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin, olisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa kuutamossa.
Olin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman rannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen seikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut kovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka ulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen ystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.
Minusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä, ja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en sitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä tämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan huomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni mustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat kiivaasti korskumaan.
Joitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden, jättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen matkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi minulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten selät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se söi.
Tämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta minusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri tähän halusin jättää hevoseni.
Silmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset erosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.
Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut ilmaissut.
Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin. Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että kaksijalkaisten vartiain silmät.
En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.
Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan välillä, jossa heidän hevosensa olivat.
Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.
Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.
Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.
Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat ranta-äyrästä korkeammalla.
Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään ollut lähistössä.
Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!