XXVII.
Perillä.
Muutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä enkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä muidenkaan intiaanein huomiota.
Näin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt intiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä, saadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja tästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, — minulle onnellinen sattuma.
Loin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden vieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan vankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.
Teltassa… teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!
Teltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja sen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan keskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa tahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä päätinkin etsiä.
Samassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En voinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku ilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin tärkeätä oli tekeillä.
Intiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan valkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi rientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan valkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän joukkoonsa.
En viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten kiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä huomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa oli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.
Astuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla välinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole tuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa, joka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille, vaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua; siten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.
Kaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka aikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua nimeltä.
— Vakono! hän huudahti.
— Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin kuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.
Tämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut kernaasti olla vaiti.
Miestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin meksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:
— Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu.
Hissoo Royo on jo siellä.
Ymmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen sanoistansa, ja sanat "kutsumus", "neuvoskunta" ja nimi Hissoo-Royo auttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi edellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että Hissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.
Mutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis vastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt, kuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.
Tunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka varmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle seuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?
Onnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen arvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni, kohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen samalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.
Intiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän vastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän hitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä kummallisesta käytöksestä.
En katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon. Silloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen juuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion ääressä.
Varjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka oli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia hyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi, että neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla, Hissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.
Nämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti selväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se tuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä minulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka tulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut vielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.
Mitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli? Uudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja asukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. — Teltassa siis… hän on aivan varmaan siellä… tahi…
Uusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista vangeista… metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?
Minä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä, tulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit häntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden vallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli vyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia luoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen pois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja aloin etsiskellä vankia.
Kuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin tie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin joka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita onnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.
Siis teltassa… hän on varmaan siellä!
Seisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät käsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina oli edessäni.
Niin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt'ei käsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa enkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.
Villien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja antoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion mahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen laitoihin saakka.
Villit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.
Istujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa puvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis paljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja sinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä "neuvoston".
Muut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä ryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä valkeasta.
Nuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan levyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla, sillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.
Tällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston piirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi sudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa olivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon päin. Niitä en voinut nähdä.
Nyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin ympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun. Piipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen julistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.
Sitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto uudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.
Mies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli saapuvilla ja valmis vastaamaan.
Ennenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin avonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten vartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä odottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan hengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan heistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa, joka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin hirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo sekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli verisen päänahan kuva.