XXVIII.
Neuvottelu.
Vallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika, jota kesti runsaasti minuutin.
Se keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä viitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.
Luopio alkoi:
Punaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista, ei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön, joka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun vaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti ottamanani saaliina.
Puhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.
— Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä valkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän vaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.
Tämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota puhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.
— Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. — Minun vaatimukseni on kohtuullinen… siitä saatte itse päättää; tunnen teidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä, joka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin kuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.
Hyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.
— Veljet! alkoi puhuja taasen — minun ihoni on valkoinen, mutta minun sydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen kunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua tekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko milloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet? Olenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?
Hurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.
— Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä pelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te kaikki tunnette, mikä sydämeni on.
Uusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.
— Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen. Ei tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin silmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti, sillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän, että tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi hevosen kaulassa… pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen oli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat minun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun vaatimuksiani, astukoon esille!
Lausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan kätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi jälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama merkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:
— Vakono!
Nimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut.
Olihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!
— Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono oli Hissoo-Royon kilpailija!
Enpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä tiedon saatuani.
Asemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni; en rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien välistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut jännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.
— Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.
Taasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden huudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa puolustamaan.
Minä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että todellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut tulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö, en ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta varten. Katselijat varrotkoot!
Kun taasen olin siirtänyt oksat syrjään, huomasin leirissä oltavan hämillään. Neuvoston jäsenet pysyivät paikoillansa ja olivat vankkumattoman tyyniä, mutta taampana olevat nuoremmat soturit ilmaisivat tyytymättömyyttään sekä kulkivat edestakaisin tuolla levottomalla tavalla, joka samalla ilmaisee hämille joutumista ja pettyneitä toiveita.
Tällä jännittävällä hetkellä astui eräs intiaani teltasta. Hän oli näöltään kunnianarvoisa mies, tosin kuitenkin enemmän ikänsä kuin todellista kunnioitusta herättävän ryhtinsä tähden. Hänen poskensa olivat ijän rypistämät ja hiuksensa olivat valkeat kuin valkaistu pellava, mikä on intiaaneilla jokseenkin harvinaista.
Mies näytti mahtavalta, käskijältä. Vakono oli päämiehen poika… päämies oli siis vanha mies. Ehkä ukko oli hänen isänsä.
Tuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan vaiti.
Käskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta kuuntelemaan.
— Veljet! alkoi päällikkö, — se tuo vanha intiaani todellakin oli, — lapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä asiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista suosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta, jota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan vaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole leirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä siihen en tiedä. Sydämeni epäilee… vaan ei pelkää. Vakono on kunnon soturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa varmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!
Tyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen olevan Hissoo-Royon puolella.
Luopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:
— Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa on aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä pyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin viivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin niitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin. Vakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole täällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta, paitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä syy, miksi hän viipyy!
— Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; — hän on leirissä!
Tämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön samoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.
— Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.
Eräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän oli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.
— Vakono on leirissä, kertoi hän, pysähtyen piirin edustalle. Näin nuoren päällikön ja puhuin hänen kanssansa.
— Milloin?
— Aivan äsken.
— Missä?
Mies osoitti paikkaa, jossa sattumalta olimme toisemme kohdanneet.
— Tuolla hän oli; — hän meni metsikköön… sitten en häntä enää nähnyt.
Tämä tieto silminnähtävästi lisäsi hämmästystä. He eivät voineet käsittää, miksi ei Vakono tullut oikeuksiansa puolustamaan, jos hän kerran oli saapuvilla. Olikohan hän heittänyt koko asian?
Vakonon isä näytti yhtä ällistyneeltä kuin kaikki muutkin; hän ei koettanutkaan selittää poikansa poissaoloa, sillä hän ei voinut sitä tehdä. Hän seisoi ääneti, ja selvää oli, ettei hän tietänyt, mitä hänen oli luuleminen tahi ajatteleminen.
Useat neuvoivat nyt, että poissa olevaa lähdettäisiin etsimään. He esittivät, että lähetettäisiin sananviejiä leirin kaikkiin osiin ja että koko metsä etsittäisiin.
Vereni hyytyi kuullessani tämän ehdotuksen. Tiesin, että jos koko metsä etsittäisiin, tulisin välttämättömästi ilmi. Minut lävistettäisiin paikalla, kentiesi rääkättäisiinkin palkaksi siitä kohtelusta, jota tuo todellinen Vakono oli saanut kokea. Pelkoni oli arimmillaan, kun se taasen äkkiä hävisi muutamasta "espanjalaisen suden" lausumasta sanasta.
— Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. — Vakono tuntee oman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla on korvat… varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa häntä vielä kerran, jos niin haluatte?
Tämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi julistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi leirin ulkopuolellekin.
Lykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja jokainen kuunteli korvat hörössä.
Ei vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.
— Noh! lausui luopio voitonriemulla. — Enkö sitä sanonut? Soturit!
Minä pyydän teidän tuomiotanne.
Tähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen vaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä katselijoistakaan puhunut.
Vihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun, veti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa istuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin kulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle vanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.
Tämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta niin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa kuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä. Ainoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.
Ratkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan kohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä, tyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.
Hevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin "espanjalaisen suden" omaisuudeksi.