XXIX.
Pako.
Tämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru näytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan? Tuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.
Kentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä? Jos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä tyynesti suostunut tähän ratkaisuun.
Niin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja voitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.
Heti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli lopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina tuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi sekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen enempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin omaansa — ja minun huostaani.
Tästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni ainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan, pidin vain silmällä "sutta" ja hänen uhriansa.
Tuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt yksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat koneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.
— Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. — Noh, Isolina de Vargas!
Oletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.
— Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.
— Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi olla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin… olen pelastanut teidät punanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen tuomioon?
— Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.
— Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; — te vilpistelette minulle, ihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja… haluaisitteko minua vielä ivata?
— Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.
— Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä seuraamaan. — Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen. Muualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita, avonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän helmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.
Huolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin miellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat valmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat minullekin parempaa tilaisuutta.
— Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen sidottuja nilkkojansa.
— Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä en tullut ajatelleeksikaan, mutta pian…
Hän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti puukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti:
— Pyhän neitsyen nimessä! Enhän voi teihin luottaa. Te olette liiaksikin vapaa, ihana margarita. Voisittehan yrittää karata. Onhan parempiakin keinoja. Kas niin, nouskaa seisomaan… vielä suorempaan… kas noin. Nyt me menemme… menemme metsään.
Viimeisiä sanoja lausuessansa kumartui konna tuon puoleksi makaavan tytön puoleen, kiersi kätensä hänen vyötäisillensä ja nosti hänet kohollensa, kunnes tämän rinta painui hänen rintaansa.
Minä näin sen enkä pistänyt häntä kuoliaaksi; minä näin sen ja pysyin tyynenä; tuskinpa voin sanoa syytä siihen, sillä maltti ei ole juuri minun luonteeni mukaista. Hermoni olivat edellisten hetkien hirveästä jännityksestä karaistuneet kuin teräs. Kentiesi juuri tämä sekä tuo milt'ei varma odotus, että metsässä saisin paremman tilaisuuden, sen vaikutti?
Luopion nostettua tuon vastarintaa tekemättömän vangin käsivarrellensa, alkoi hän kantaa häntä pois. Hän tuskin kantoikaan, sillä Isolinan paljaat ja sidotut jalat laahasivat nurmikkoa.
Hän meni telttansa ohi metsään päin. En enää odottanut hänestä enempää kuulevani enkä näkeväni.
Nopein mutta kuulumattomin askelin riensin samalle kohdalle, johon tuo konnakin ohjasi suuntansa.
Ennätin sinne ensiksi ja kumartuen puiden siimekseen vartosin puukko kourassa. Luopion taakka oli häntä viivyttänyt; hän oli pysähtynyt puolitiehen levähtämään ja oli nyt tuskin kymmenen askelta metsän laidasta, tyttö yhä sylissänsä.
Olin epätietoinen ryntäisinkö esiin ja antaisinko hänelle iskun. Tämä tilaisuus näytti yhtä hyvältä kuin joku muukin.
Olin juuri päättämäisilläni ryhtyä toimeen, kun näin samalla Hissoo-Royon jälleen nostavan taakkansa ja lähestyvän. Hän tuli suoraan sitä kohti, missä seisoin. Ratkaiseva hetki oli tullut!
Se oli lähempänä kuin luulinkaan. Mies oli tullut tuskin kolmea askelta levähdyspaikastaan, ennenkuin näin hänen kompastuvan ja kaatuvan maahan vetäen vankinsa perässään!
Lankeaminen näytti satunnaiselta. Olisin sen sellaisena pitänyt, ellei tuo hurja huuto, joka siitä seurasi, olisi sanonut toista. Joku muu kuin tavallinen kompastuminen aiheutti sen.
Heidän välillänsä syntyi lyhyt taistelu. Toinen heistä hypähti kiivaasti takaisin: näin hänen olevan Isolinan! Hänen kourassansa oli jotakin, joka kuun valossa loisti veripunaiselta.
Hän kumartui silmänräpäykseksi: puukon pureva terä katkaisi hänen jalkojansa kahlehtivat remelit, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän syöksi täyteen pakoon leiripaikan tasaisen nurmikon poikki!
Empimättä hyökkäsin ulos metsästä ja juoksin hänen peräänsä.
Juoksin luopion ohitse, joka oli noussut puoleksi seisomaan ja näytti hiukan haavoitetulta. Hämmästys yhtä paljon kuin muukin näkyi naulinneen hänet siihen paikkaan. Hän kirkui ja kiroili, huutaen apua sekä uhaten kostoa.
Olisin voinut hänet tappaa ja olin puolittain siihen halukaskin, mutta minulla ei ollut aikaa pysähtyä. Ajattelin ainoastansa pakolaisen saavuttamista ja hänen pakonsa edistämistä.
Hälyytys oli tehty, leiri oli liikkeessä, ja ainakin viisikymmentä villiä alkoi juosta karkurin perään.
Juostessamme huomasin erään hevosen, valkoisen hevosen. Se oli tuo juoksija, ja sitä talutti muuan mies lassosta. Se oli äsken tuotu oikeuden istuntopaikkaan, ja nyt sitä talutettiin pois mustangein joukkoon.
Hevonen ja mies olivat suoraan meidän kohdallamme, kun juoksimme pakenevan jäljessä. Isolina meni heitä kohti. Aavistin hänen aikomuksensa.
Muutaman sekunnin kuluttua oli hän hevosen luona ja oli tarttunut köyteen.
Intiaani teki vastarintaa ja koetti temmata sitä häneltä; punainen veitsenterä välkkyi intiaanin silmäin edessä, ja hän väistyi. Hän piti vielä kiinni köydestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli katkaistu, ja nuolen nopeudella hyppäsi tuo urhoollinen nainen hevosen selkään ja nelisti tiehensä.
Intiaani kuului vahteihin ja oli siis aseilla varustettu: hänellä oli sekä jousi että viini. Ennenkuin hevonen oli ennättänyt ampumamatkalta, oli hän jännittänyt jousensa ja lennättänyt siitä nuolen.
Kuulin sen suhinan ja luulin nuolen sattuneen; mutta juoksija jatkoi juoksuansa!
Kentän poikki juostessani olin saanut keihään käteeni. Ennenkuin intiaani ennätti panna uutta nuolta jouseensa, olin hänet jo lävistänyt.
Vedin keihään hänen ruumiistansa ja riensin eteenpäin.
Pian olin mustangein keskellä. Moni niistä oli jo säikähtänyt ja nelisti edestakaisin. Vahdit olivat peloissansa, mutta eivät vielä tietäneet mitään melun syystä. Juoksija pääsi ratsastajattarineen vahingotta heidän riviensä läpi. Minä seurasin jalkaisin niin kiireesti kuin voin. Ainakin viisikymmentä villiä oli kintereilläni, ja voin kuulla heidän huutonsa, kun he kutsuivat Vakonoa, mutta minä olin kaukana kaikkien edellä. Hevosvahdit huusivat Vakonoa rynnätessäni heidän ohitsensa.
Niin pian kun olin päässyt hevoslauman läpi, huomasin jälleen juoksijan, mutta nyt se oli jokseenkin etäällä. Ilokseni meni se oikeaan suuntaan, suorastansa kukkulaa kohti. Mieheni tulisivat sen näkemään ja sulkemaan siltä tien. Juoksin pitkin virran rantaa niin nopeasti kuin jaksoin. Pääsin paikalle, johon olin jättänyt hevoseni. Mutta ajatelkaa hämmästystäni, huomatessani sen olevan poissa! Jalo ratsuni oli poissa, ja sen sijassa intiaanin täplikäs mustangi! Katselin virtaa ylös ja alas: "Muroa" ei ollut näkyvissä! Olin hämilläni, kummastunut, raivoissani. Kuka oli sen voinut tehdä? Kuka? Toverini! Rube kai, mutta minkätähden? Tulisessa kiireessäni en voinut keksiä minkäänmoista syytä tuohon outoon menettelyyn.
Ei ollut aikaa miettimisiin. Vedin hevosen vedestä ja hyppäsin sen selkään.
Päästyäni tasaiselle kentälle, näin kokonaisen parven ratsumiehiä tulevan leiristä. Ne olivat takaa-ajavia villejä; yksi heistä oli kaukana toisten edellä ja ennenkuin ennätin kääntää hevoseni pakoon, oli hän jo aivan lähelläni. Kuutamossa tunsin hänet helposti: hän oli Hissoo-Royo, luopio.
— Orja! huusi hän komanhein kielellä hirmuisella äänellä, — sinäpä tämän oletkin pannut toimeen. Nainen! Pelkuri! Tuo valkoihoinen vanki on minun… minun Vakono! Ja sinä…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni tuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä keihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi käyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa erotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä, samalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.
Nyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.
Eräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty Vakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono; hevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa ajajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli kaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen vaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen risti, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.
Pysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin käsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa korkealla äänellä huutaen:
— Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!
Puhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden ääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän. Kentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.
Mikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet etemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.
En jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja nelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.