XXX.
Viimeinen takaa-ajo.
Kukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut kovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi voinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen paljoa kauemmaksi.
Se juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.
Pakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä ruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli Hissoo-Royon ruumiissa.
Pidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta olin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse, jotka kasvoivat kukkulan juurella.
Äkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.
Hämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.
Malttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä ja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa lähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen juoksuun, jota ei voinut verrata "Muroni" tuliseen laukkaamiseen. Missähän se nyt olikaan?
Valkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella puolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä lähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme. Missä oli "Muroa"? Miksi se oli viety pois?
Tässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi kulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän ratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin kuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi, minkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta intiaaneilta.
Minä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapasimme toisemme sillä kohdalla, missä viidakko loppui. Sanaakaan vaihtamatta heittäysimme kumpikin hevosemme seljästä, vaihetimme hevosia ja kiipesimme jälleen satulaan. Jumalan kiitos, "Muro" oli jälleen allani.
— Kas niin, kapteeni, huudahti vanha metsästäjä kun hänestä erosin, — nelistäkää nyt ja ottakaa hänet kiinni! Me seuraamme teidän jäljessänne. Kaikki on selvillä. Rientäkää!
En tarvinnut Ruben kehoituksia; hänen puheensa ei vielä ollut loppunut, ennenkuin painoin kannukset hevoseni kupeisiin ja lensin eteenpäin tuulen nopeudella.
Nyt vasta tajusin, miksi hevosia oli vaihdettu; se oli tuon ovelan äijän viekkautta. Jos olisin leirin luona noussut oman ratsuni selkään, olisivat intiaanit varmaankin ruvenneet epäilemään ja jatkaneet takaa-ajoansa; täplikäs mustangihan teki minulle koko asian lopullisesti mahdolliseksi!
Nyt oli allani hevonen, johon voin luottaa, ja uudella innolla ryhdyin takaa-ajamiseen. Kolmannen kerran sai valkoinen juoksija koettaa nopeuttansa, kolmannen kerran tulisivat nämä jalot eläimet keskenänsä kilpailemaan. Tulisikohan kilpailu ankaraksi ja kauankin kestäväksi? Jäisiköhän "Muro" taasen jälelle? Sellaiset olivat ajatukseni, nelistäessäni eteenpäin.'
Aavikkohevonen oli kaukana edellä. Viivytykseni vuoksi olin jäänyt siitä kauas jälelle, miltei penikulman. Ilman tuota ystävällistä kuutamoa olisin kadottanut sen kokonansa näkyvistäni; mutta kenttä oli aukea, ja kirkkaassa valossa johti minua tuo lumivalkea hevonen kuin tähti.
En ollut kauankaan nelistänyt, ennenkuin huomasin nopeasti pääseväni valkoista juoksijaa lähemmäksi. Varmaankaan se ei juossut täydellä nopeudellansa. Varmaankin se liikkui tavallista hitaammin.
Ah! Jospa sen ratsastajatar vain olisi tietänyt, kuka hänen jälessänsä tuli! Jospa hän vain olisi minua kuullut!
Olisin huutanut, mutta välillämme oli vielä liian pitkä matka. Hän ei olisi voinut minua edes kuullakaan, vielä vähemmän tuntea ääntäni.
Nelistin eteenpäin. Pääsin häntä yhä lähemmäksi. Varmaankin häntä yhä lähestyin. Vai pettivätkö silmäni kuutamossa?
Minusta hänen hevosensa juoksi kömpelösti, hitaasti sekä raskaasti, ja näkyi että se ponnisteli tuossa kilpajuoksussa. Minusta näytti… ei, minä olin siitä varma! Epäilemättä se ei juossut täydellä nopeudellansa! Mitähän se merkitsi? Olikohan se väsymyksestä heikontunut?
Yhä lähemmäksi pääsin, kunnes väliämme tuskin oli kolmea sataa askelta.
Nyt voisi huutoni mahdollisesti kuulua; ääneni…
Huusin kovasti, huusin morsiameni nimeä sekä samalla omaanikin; mutta mitään vastausta ei tullut, ei mitään tuntemisen merkkiä, joka olisi voinut minua lohduttaa. Meidän välillämme oleva kenttä oli edullinen juoksijalle, ja minä aijoin panna hevoseni mitä nopeimpaan lentoon, kun samassa kummastuksekseni näin valkoisen juoksijan horjuvan sekä äkkiä kaatuvan maahan. En pysäyttänyt vauhtiani, ja muutamassa sekunnissa olin paikalla sekä pysähdyin hevosen ja ratsastajattaan viereen, jotka molemmat vielä olivat maassa.
Hyppäsin satulasta juuri kun Isolina irrotti itsensä ja nousi. Pitäen oikeassa kädessään tuota veristä puukkoa, seisoi hän suorana edessäni.
— Villi! Älä lähesty minua! huudahti hän komanhein kielellä, ja hänen ryhtinsä ilmaisi hänen rohkeuttansa.
— Isolina! Minä en ole… minä olen…
— Henrik!
Sanakaan ei keskeyttänyt suloista syleilyämme; ei ääntäkään kuulunut, paitsi sydämemme tykytystä.
* * * * *
Äänetönnä seisoin kentällä, morsiameni rinnoillani. "Muro" oli vierelläni, uljaasti nostaen kaulaansa ja pureksien vaahtoisia teräskuolaimiaan. Edessämme makasi aavikkohevonen, nuolen kärki sydämessä ja sen höyhenillä koristettu varsi ulkona kyljestä. Sen silmät olivat liikkumattomat ja lasimaiset; veri juoksi vielä sen laajenneista sieramista, mutta sen kauniit raajat olivat värähtämättä kuin kuolleen ainakin.
Ratsastajia näkyi lähestyvän. Emme koettaneet paeta: minä tunsin ne tovereikseni.
He pysäyttivät hevosensa ja istuivat vaiti satulassansa.
Me vilkasimme aavikolle; siellä ei näkynyt mitään takaa-ajon hankkeita; mutta siitä huolimatta emme viipyneet. Emmehän tietäneet, kuinka pian intiaanit voisivat tulla perässämme. Hissoo-Royon ystävät voisivat mahdollisesti tulla Vakonon jäljessä!
Heitimme jäähyväissilmäyksen tuohon jaloon eläimeen, joka oli hengetönnä jalkaimme juuressa, käytimme kannuksiamme ja ratsastimme pois niin nopeaan kuin voimme.
Päivä jo sarasti, kun pysähdyimme lepäämään, ja aavikko oli jo jäänyt taaksemme. Me löysimme suojaa eräässä kauniissa akasialehdossa ja pehmeän nurmikon maataksemme. Väsyneet toverini olivat pian nukkuneet.
Minä en nukkunut, vaan valvoin morsiameni uinaillessa. Hänen kaunis päänsä nojasi poveeni, ja hänen rusottavat poskensa lepäsivät jaguarinnahka-vaipalla. Olin liian onnellinen, voidakseni nukkua.
Tämä oli viimeinen yömme aavikolla. Ennen seuraavaa auringon laskua olimme menneet Rio Granden yli ja saapuneet sotajoukkomme leiriin. Amerikalaisen sotajoukon leveäin, mahtavain siipien suojassa voi morsiameni levätä rauhallisena.
* * * * *
Komanheista emme koskaan enää mitään kuulleet. Ainoastaan yhden elämäkertaa kerrottiin jälkeenpäin. Kauhea kertomus! Onneton Vakono! Hirmuinen loppu tuli hänen osaksensa!
Usein kerrotaan leirivalkean ääressä tarinaa eräästä intiaanisoturista, jonka luuranko löydettiin syleilemässä erästä puunrunkoa. Vakono oli saanut surkean kuoleman.
Aikomuksemme ei ollut tuottaa hänelle sellaista kohtaloa; mutta kiire meidän paetessamme ei ollut sallinut hänen irtipäästämistänsä. Vaikka hän kentiesi olisi kuoleman ansainnutkin, emme kuitenkaan olleet aikoneet hänelle näin kauheata kostoa.
* * * * *
Oikeus vaati Ijurran kuolemata, ja tämä vaatimus toteutuikin.
Leiriin tultuani sain tietää rangaistuksen jo häntä kohdanneen. Ijurra oli joutunut ahdinkoon ja tullut pakotetuksi taistelemaan, jolloin useammat hänen joukostansa olivat kaatuneet.
Samassa tilaisuudessa oli Isolinan isäkin, jonka sissijoukko oli vienyt muassansa, tullut vapautetuksi, ja hän saapui juuri parahiksi toivottamaan ihanaa tytärtänsä sekä tulevaa vävyänsä tervetulleeksi heidän ennenaikaiselta "kuherrusmatkaltansa" aavikolta.