Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE

Urganda[12] Tuntematon.

Luo viisaitten jos pyrit ai—, oi kirja, eivät väittää saa— suupaltit sulle vasten naa—, sä ettet hyvin soittaa tai—; jos sitä vastoin halajai— sä käsiin hölmöiks syntynei—, näät turhaks puhutella hei—: on aivot tylsät, korvat kuu-, vaikk' oiskin tiedonjano suu—; siks sanaas tajua he ei—.

Kuin kokemuksesta tään huo—: ken runkoon hyvän puun vain no—, ei häneen päivänhelle so—; niin Béjarissa sulla suo— puun kuninkaallisen on luo—; sen hedelmät on ruhtinai— ja herttua sen kukka ai—, hän uus on Aleksander Suu—; käy hänen varjoons ilman muu—, sill' onni auttaa uskaliai—.

Sun sivus meille tarinoi— eräästä Manchan hidalgos—, joit' aivot hämmentyivät, kos— hän luki turhia tarinoi—: vain ritareita, haarniskoi— ja naisia hän näki ai—, hän lemmen urotöihin kai— kuin raivopäinen Roland en— ja voimallansa omaksen— vei Dulcinea Tobosolai—.

Ei mielettömät hiero glyy— saa sinun kilvessäsi lois—; jos kilpi täynn' on kuvaa mois—, on pelissä sen onni myy—; jos tunnus nöyrä on, niin syy— ei pilkkakirveilläkään huu—: »Mikä Don Alvaro de Lu—, Mikä Hannibal Karthagos— vuoks' huonon onnensa nyt nos— tuon huudon, parkuin täyttä suu—I»

Kun kerran taivahat ei suo— ett' olisit niin viekas, vii— kuin oli kuulu Juan Lati— niin latinasta siis sä luo—. Äl’ älys neroon liian luo—, myös filosofit rauhaan jä—; ken tajuaa näät tekstin tä— ja selittää sen älykkääs—, hän korvaas kuiskaa vaaksan pääs—: »Miks pyrit mua eksyttä—?»

Myös älä väisty maihin mui— tai kuvaa outoin kohtaloi—; näät viisasta on jättää poi— kaikk' ala-arvoinen tai kui—. Kas, rikkiviisas, rietassui— voi pian nokallensa saa—; siks hartaasti sa ota vaa— ett' olis mainees hyvä ai—, näät tyhmyyksiä ken kirjaan pai—, saa niistä iäks syntitaa—.

On järjetöntä, tämä tie-—, kun pääsi päällä on lasikat—, sä että siitä piittaamat— kivittää naapurias mie— Siis miestä viisasta sa sie—, jos esiintyy hän älykkää—, kun kirjaansa hän sävyn sää—; näät se, ken aikoo pakinoi— vain huviks tyttöhupakoi—, vuoks hassujen hän turhaan hää—.

Amadis Gallialainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Sa, jonka elonteitä kyynel kasti, jok' itkit, niin kuin minä kerran itkin, kun Köyhänkalliolla synnin kitkin ja vaivuin katumuksen kuiluun asti,

sa, jonka silmistä niin runsahasti vuos suolajuoma poskipäitä pitkin, kun sulle suoden kullat, kuparitkin, maa ravinnon sult' epäs kitsaimmasti,

niin kauan ainakin sun nimes säilyy, kuin neljännessä taivaanpiiriss' ajaa Apollo kultakutri hepojansa.

Sun sankaruutes kirkkahana päilyy, on isänmaasi maine vailla rajaa, maan pääll' ei kertojas saa vertaistansa.

Don Belianis Kreikkalainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Löin, iskin paremmin kuin kukaan toinen maanpiirin kuljeksiva miekkamies; mull' oli jalous ja voima moinen, ett' eessä kyynel kuivui, laukes ies.

Olin uljas rakastaja, taata voinen: suurtyöni maine ikuistuttaa ties; jo sortui jätti niin kuin peukaloinen, kun kerran, kaksi tuikkas säilän lies.

Mua Onnetar niin palvoi nöyrimmin, ja otsatukkaan tartuin monta kertaa ma kaljupäistä Tilaisuuttakin.

Mut urho kuuluisampi sentään ootte: vaikk' onneni on kirkas, vailla vertaa, ma Teitä kadehdin, oi suur' Quijote!

Neiti Oriana Dulcinea Tobosolaiselle.

Sonetti.

Oi, kaunis Dulcinea, jospa saisin sun rauhanlaaksoos täältä muuttaa pois — jos Miraflores[13] Tobosossa ois, sun kylääsi ma Lontoon vaikertaisin.

Ken sulos sais ja hyvees, ihanaisin, hänt' autuasta kaikki jumalois, ois onnekas, ken ihaella vois sun urhos sotaa, onnekast' ei laisin.

Oi, jospa herra Amadiin ma voisin niin ylevästi työntää loitommaksi kuin jalon Don Quijoten sinä juuri!

Ah, silloin itse kadehdittu öisin,
tää murheenaika muuttuis riemuisaksi,
ois yksinäiselläkin ilo suuri.

Gandalin, Amadis Gallialaisen aseenkantaja, Sancho Panzalle, Don
Quijoten aseenkantajalle.

Sonetti.

Sua tervehdin, sä urho kuulu, oi, jot' itse Onnetar niin hemmotteli, ett' asemies nyt oot ja virkaveli ja hengiss' että tie sun kotiin toi.

Hänt' enää kuokka häpäistä ei voi, ken vaeltaen ritarina eli — nyt moitteen saa, ken kuuhun kurkotteli, ja maltti asemiestä aateloi.

Sua kovin kadehdin, sait jalon herran, sua kelpo aasi selässänsä kantaa, ja haarapussistasi älys paistaa.

Siis terve, uljas Sancho, vielä kerran, —
Espanjan Ovidiuskin sinun antaa
luunappein kera kiitostansa maistaa.

Monimielinen runoilija, herra Hupainen, Sancho Panzalle ja Rocinantelle.

Sancho Panzalle.

Ma Sancho Panza, asepoi—, oon manchalaisen Don Quijo—; kas, päätin tuosta kamssut koo—, ett' elää huoletonna voi—; mut kaikki viisaus ja voi— vain pakoretkeen johti vii—, kuin kertoa voi Celesti—,[14] tuo kirja muuten jumalai—, jos riveissään ei paljastai— se inhimillist' ehkä lii—.

Rocinantelle.

Don Rocinante, sangen kuu—, Babiecan pojanpojanpoi—, Jäin jonkun Don Quijoten hoi—, kun olin nahkaa vain ja luu—. On laiskuuteni yhtä suu—; ei sentään karkuun juossut muo—, sai rehun Lazarillo[15]-kuo—: ma hälle annoin olkipil—, hän että tyhjäks imis sil— sokean miehen viinituo—.

Raivoisa Roland Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Jos vertainen et arvoss' ole päärin, oot verraton, ei vertaas löydykään; sun voittamattomaksi urhoks nään, ja sankaruutes kieltää olis väärin.

Oon raisu Roland, joka mielin määrin maat, meret kiers' Angelica mielessään; nyt aikaa uhmaavaisen voiman tään näin Maineen alttarille vihdoin käärin.

En ole vertaises; siks kunnioittaa mun tulee nimeäsi kuuluisaa, vaikk' aju suitakin on hukanteillä.

Sa vertaiseni, jos voit maurin voittaa ja julman skyytan, jotka julistaa, ett' onni kehno lemmentöiss' on meillä.

Auringon ritari Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Ei vertaa säilällenne vetää saata mun miekkani, Te Foibos Espanjan! Se säihke aamun, päivän painuvan on verraton, tuon kyllä tohdin taata.

En huolinut ma lahjaks ottaa maata, en valtakuntaa Idän vaarahan; Näin Claridianan, iki-ihanan, huokailemasta häntä en voi laata.

Hän mulle rakkaus ja ihme mainen, taas tuska hirmuinen — kun minut hylkäs, hän sydämeeni sytti hornan palon.

Quijote, armas on Toboson nainen, sun, Dulcinea, ylväs, suur' on ylkäs, ja iäisen te saitte maineen jalon.

Solisdan Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Kai toimistanne monet väittää voivat ett' on ne hourupäästä lähteneitä, mut yksikään ei herjasanaa heitä, sill' aikeitanne hyveet aateloivat.

Suurtyönne ovat tuomarinne oivat: Te autoittehan syyttä kärsineitä, mut tuhannesti kehnot vangit Teitä tai konnat siitä syystä rusikoivat.

Jos ihanaisin Dulcinea milloin on tyly teille eikä katseellansa suo sydämenne tuskiin viihdykettä,

niin olkoon tämä lohtunanne silloin: on huono parittaja Sancho Panza, ja armaanne on aivan sydämettä.

Babiecan ja Rocinanten keskustelu.

Sonetti.

B. Kas, Rocinante, mikä vaivaa mieltä?
R. On työtä liikaa, ruoka taas ei riitä.
B. Mut eikö isäntänne kauraa niitä?
R. Ei tipu hiventäkään suuhun sieltä.

B. Hävetkää, herra, moista aasinkieltä,
isäntää herjaatte, en pidä siitä.
R. Hän itse aasi on, vain korvat liitä!
Sen näätte, kun hän palaa lemmentieltä.

B. Ei rakkaus lie hassua? R. Ei viisastakaan.
B. Te ootte filosofi. R. Syy on rehun.
B. Mut asemiehestä jos tekis kanteen?

R. Se valitus on turha, senkin takaan:
niin isäntää kuin asemiestä kehun,
jos vertaan heitä kaakkiin, Rocinanteen.

Ensimmäinen luku,

jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon Don Quijote Manchalaisen oloista ja askareista.

Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira. Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä hänen tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin, samettihousuihin ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun kuuluviin tohveleihin; arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua kaikkein hienoimpaan kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa kuului neljännenkymmenennen ikävuotensa sivuuttanut emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva renkipoika, jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin heiluttaminen.

Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli lujarakenteinen, luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla anivarhain ja metsästi mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä oli Quijada tai Quesada; tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet esittävät sen hiukan eri tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten pohjalla käy uskottavaksi, että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei kumminkaan merkitse paljon kertomuksessamme: riittää, kun sitä esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka oli sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan loistava kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen lemmentunnustuksiaan ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin paikoin kirjoitettu tällaista: »Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne.» Jossakin toisessa kohdassa taas: »… korkea taivas, joka tähtinensä jumalaisesti vahvistaa teitä jumalaisuudessanne ja tekee Teidät ansiolliseksi siihen ansioon, jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään ja näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt itse Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja, olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti kirjansa lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun; monet kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se valmiiksi täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan varmaan niin tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset tärkeämmät ja alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli usein paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään mistä hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen kuin hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.

Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat, rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. Hän sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta ettei häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka oli yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa ja säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän linnastaan ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä maurien maassa riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli puhdasta kultaa, kuten hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi luovuttanut emännöitsijänsä ja vielä sisarentyttärensä kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa selkäsaunan petturi Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt kenenkään hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena sekä oman kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen vuoksi ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain maailmalle etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja, joita oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan, auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi, ja riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan, mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella, oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi pari kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä oli saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli kypärin niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen sen uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja; niin muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut sitä enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas ja kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka tantum pellis et ossa fuit,[21] hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä Cidin Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen miettiessään minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän itsekseen puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli sinänsäkin erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi hän koki keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen kuin tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan, muokattuaan, hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen kokoonpantuaan muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä, antoi sille vihdoin nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli uljas ja sointuisa ja ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen, ollessaan aivan tavallinen työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli nyt, nimittäin kaikkia maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa nimen itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan päivää, lopulta kutsuen itsensä Don Quijoteksi, mistä tämän totuutta noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin kuin toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei urhoollinen Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli liittänyt siihen valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen sen kuuluisaksi ja niin muodoin maininnut itseään Amadis Gallialaisen nimellä, hänkin tahtoi kelpo ritarina liittää omaan nimeensä syntymäseutunsa nimen ja kutsua itseään Don Quijote Manchalaiseksi katsoen siten erittäin selvästi ilmaisevänsä sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa viimeksimainittua johtamalla liikanimensä sen nimestä.

Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin, annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua: vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin: »Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä: 'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saaren herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti ylistää, ja hän käski minun saapua teidän armonne luo, jotta teidän korkeutenne menettelee minuun nähden, miten itse tahtoo’?» Oi kuinka kelpo ritarimme iloksikaan pidettyään tämän puheen ja varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi nimittää valtiattarekseen! Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä kylässä lähellä hänen kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö, jota hän oli aikoinaan rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan siitä mitään tietäneen eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo; hänet päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi, ja haeskeltuaan nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen, nimitti hänet vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin Tobososta. Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja omilleen.

Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei halunnut enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa järjestykseen säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa epäkohtia ja täyttää sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan kenellekään ja kenenkään näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki varaksensa varhain, ennen aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli heinäkuun kuumimpia, nousi Rocinanten selkään, päässään huonosti kokoon kyhätty kypäri, sujutti kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä ja ajoi pihan takaportista vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä mielin huomatessaan, kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän aikeensa toteuttamisen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle, kun hänen mieleensä jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että hän oli vähällä luopua yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti yhtäkkiä ettei ollut ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan, voinut eikä saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja vaikka hän jo olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi käytettävä puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin äskenlyödyn ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen hankkisi. Nämä ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska hänen hulluutensa oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti antaa ensimmäisen tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin kuin olivat tehneet ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut kirjoista, jotka olivat hänet siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten puhtauteen tuli, hän aikoi tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin, että ne olisivat puhtaammat kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän tyyntyi ja jatkoi matkaansa jättäen suunnan määräämisen kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui seikkailujen koko ytimen olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme puheli itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina, kun ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni, viisas mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan ensimmäisestä, varhain aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni, sommittelee sanansa näin: 'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt levittää soreiden hiustensa kultaiset kutrit laajan ja avaran maan kasvoille, ja tuskin olivat pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet harppukielillään suloisin ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa rusosormista Auroraa, joka mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä vuoteesta nousten näyttäytyi kuolevaisille Manchan näkörannan uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas ritari Don Quijote Manchalainen jätti joutilaisuuteen viekoittelevan höyhenisen sijansa, kavahti kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan ja aloitti matkansa halki Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.» Totta olikin, että hän oli sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi: »Onnellinen se aikakausi ja onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat päivän valkeuteen mainiot sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin valettaviksi, marmoriin veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi, jotta niiden muisto tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas loitsija olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.» Sitten hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella hehkunut rakkautta: »Oi prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen valtiatar! Syvästi olette mieltäni pahoittanut torjuessanne ja soimatessanne minua ankaralla väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua ilmaantumasta teidän ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa tästä teille kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli, olisivat saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan mitään sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa. On kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että tuulimylly-seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen nähden todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain että hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen ratsunsa ja hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että hän katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin linna tai paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi lievikettä ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä, jota kulki majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan johdattanut häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet sen ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui perille päivän mailleen mennessä.

Portilla sattui olemaan kaksi nuorta tyttöä, niitä tyttöjä, joita nimitetään anteliaiksi. He olivat matkalla Sevillaan muutamien muulinajajien kanssa, jotka olivat osuneet sillä kertaa yöpymään tähän majataloon, ja koska seikkailijamme mielestä kaikki, mitä hän ajatteli, näki tai kuvitteli, tuntui tapahtuvan niin kuin ne seikat, joista hän oli lukenut, majatalo ilmeni hänelle ensi silmäykseltä linnana jossa oli neljä hohtavasta hopeasta rakennettua tornia ja torninhuippua ja josta ei myöskään puuttunut nostosiltaa, syvää vallihautaa eikä muita lisiä, joita sellaisten linnojen kuvauksissa käytetään Hän lähestyi majataloa, joka hänestä näytti linnalta, ja lyhyen matkan päässä siitä pysähdytti Rocinanten kiristämällä ohjaksia, odottaen jonkun kääpiön ilmaantuvan muurinsakarain väliin antamaan torvella merkkiä että linnaan oli saapumassa ritari. Mutta havaitessaan ettei siellä pidetty kiirettä ja että Rocinante mieli päästä mitä pikimmin talliin hän ajoi lähemmäksi majatalon porttia ja näki molemmat siinä oleilevat tyttöluiskut, jotka hänestä näyttivät kahdelta linnanportin edustalla huvittelevalta kauniilta neidolta tai suloiselta rouvalta. Samassa sattui että sikopaimen joka oli kokoamassa sänkipellolta sikojansa (se on, anteeksi pyytämättä, niiden elukkain nimi), puhalsi sarveen, jonka ääntä totellen lauma kerääntyy yhteen, ja silloin Don Quijote heti kuvasi mieleensä mitä halusi: että joku kääpiö oli antanut merkin hänen saapumisestaan, ja niin hän ylen tyytyväisenä ajoi majatalon portille ja naisten luo. Nähdessään miehen tulevan sellaisessa asussa ja peitsellä ja kilvellä varustettuna naikkoset pahoin säikähtivät ja aikoivat vetäytyä majataloon, mutta Don Quijote, joka arvasi heidän pelkäävän, koska he pakenivat, kohotti kypärinsä pahvisilmikkoa niin että tulivat näkyviin hänen laihat ja pölyiset kasvonsa ja virkkoi heille kohteliaaseen tapaan ja rauhallisella äänellä:

– Armollisten neitien ei pidä paeta eikä pelätä kokevansa mitään sopimatonta, koska sille ritarikunnalle, johon minä kuulun, ei ole ominaista eikä soveliasta niin kohdella ketään, kaikkein vähimmin seksiä ylhäisiä neitsyitä kuin te ulkomuodostanne päättäen olette.

Tytöt katselivat häntä ja yrittivät vilkuilla hänen kasvoihinsa, jotka kehno silmikko peitti näkyvistä; mutta kuullessaan itseään mainittavan neitsyiksi, mikä seikka oli ylen vieras heidän ammatilleen, he eivät kyenneet pidättämään nauruansa, vaan nauroivat niin kovin että Don Quijote kiihtyi ja lausui heille:

— Kohtuullisuus on sovelias kauniille ja erittäin typerä on sitä paitsi nauru, joka johtuu mitättömästä aiheesta, mutta en sano tätä teille siksi, että tulisitte murheellisiksi tai osoittaisitte mielikarvauttanne, sillä oma mieleni ei pala muuhun kuin teitä palvelemaan.

Tämä puheen laatu, jota naiset eivät ymmärtäneet, ja ritarimme hoilakka hahmo kiihtivät heidän nauruansa, ja se lisäsi hänen närkästystään, niin että hän olisi saattanut pahemminkin hairahtua ellei samassa olisi tullut pihalle majatalon isäntä, lihava ja siis sangen leppoisa mies. Nähdessään tuon kuvattoman hahmon, jonka kaikki varukset isot jalustimet, peitsi, kilpi ja nahkahaarniska, sopivat huonosti toisiinsa, isäntä oli vähällä yhtyä naikkosten ilonilmauksiin. Nuo sotaiset kojeet kuitenkin peloittivat häntä, niin että hän päätti puhutella tulijaa kohteliaasti ja virkkoi hänelle näin:

— Jos teidän armonne, herra ritari, etsii yösijaa, niin sänkyä lukuun ottamatta (tässä majapaikassa näet ei ole yhtäkään) löytyy kaikkea muuta sangen runsaasti.

Nähdessään, kuinka nöyrä oli linnan vouti (sellaisina näet hänelle ilmenivät majapaikan isäntä ja majatalo), Don Quijote vastasi:

— Minulle, herra kastellaani, kelpaa mikä hyvänsä, sillä varukseni ovat kaunisteeni, taistelu on leponi jne.[24]

Isäntä luuli vieraan nimittäneen häntä kastellaaniksi siitä syystä, että piti häntä kelpo kastilialaisena, vaikka hän oli andalusialainen, vieläpä Sanlucarin[25] rannikkoseudulta, yhtä paha varas kuin Cacus ja yhtä konnamainen kuin teini tai hovipoika, ja vastasi hänelle:

– Siitä päättäen on teidän armonne vuoteena kova kallio ja nukkumisenne on alinomaista valvomista, ja jos niin on laita, voitte huoletta astua alas ratsailta, sillä on varma, että saatte tässä majapaikassa yltäkyllin aihetta olla nukkumatta kokonaisen vuoden aikana ja sitä enemmän yhtenä yönä…

Niin sanoen hän meni pitämään jalustinta Don Quijotelle, joka astui alas sangen vaivalloisesti ja ponnistellen, mikä oli luonnollistakin, koska hän ei ollut koko sinä päivänä nauttinut ruoan murustakaan.

Don Quijote kehoitti heti isäntää erittäin hyvin hoitamaan hevosta, koska se oli paras kaikista luontokappaleista, jotka tässä maailmassa jyviä pureksivat. Isäntä katseli sitä, mutta se ei näyttänyt hänestä niin oivalliselta kuin Don Quijote oli sanonut, ei puolinkaan, hän vei sen talliin ja palasi sitten kuulemaan mitä vieras suvaitsi käskeä. Tytöt olivat jo lepyttäneet hänet ja riisuivat parhaillaan hänen varuksiansa, mutta siitä huolimatta, että he olivat irroittaneet selkä- ja rintakappaleet, heidän ei onnistunut parhaalla tahdollakaan saada avatuksi kaulahaarniskaa eikä riisutuksi hänen silmikon-tapaistaan, jonka hän oli sitonut kiinni vihreillä nauhoilla; ne olisi täytynyt katkaista, koska solmut eivät auenneet, mutta siihen hän ei millään muotoa tahtonut suostua. Niinpä hän pitikin kypärän päässään koko sen yön ollen huvittavin ja eriskummaisin näky, mitä ajatella saattaa; ja kuvitellen että häntä auttelevat piikarievut olivat ylhäisiä naisia ja tämän linnan tyttäriä hän lausui heille riisunnan kestäessä erittäin sievästi:

— Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin uljas Don Quijote kylästänsä saapuissaan: neidot häntä hoitivat, prinsessatpa ratsuaan

eli Rocinantea, se näet on hevoseni nimi, hyvät naiset, ja minun nimeni on Don Quijote Manchalainen; aikomukseni tosin oli ilmaista itseni vasta sitten kun teidän hyväksenne suorittamani sankariteot tulisivat minut ilmaisemaan, mutta koska minun oli pakko sovittaa tuo vanha Lancelotin romanssi nykyhetken oloihin, saitte tietää nimeni aivan liian varhain; tulee kumminkin vielä sekin aika, jolloin te, armolliset neidit, käskette ja minä teitä totellen annan väkevän käsivarteni ilmaista haluani palvella teitä.

Tytöt, jotka eivät olleet kypsät kuulemaan sellaisia koreita lauseparsia, eivät vastanneet sanaakaan, kysyivät vain tekikö hänen mieli syödä jotain.

— Nauttisinhan nyt jotakin, — vastasi Don Quijote — sillä se olisi, mikäli havaitsen, hyvin paikallaan.

Päivä sattui olemaan perjantai,[27] eikä koko majapaikassa ollut muuta kuin joitakin annoksia kapakalaa, jonka nimi on Kastiliassa abadejo, Andalusiassa bacallao, toisissa paikoissa curadillo ja taas toisissa truchuela, joka merkitsee myös pikkutaimenta. Häneltä kysyttiin, suvaitsiko hänen armonsa ehkä syödä truchuelaa, kun ei ollut tarjottavana muuta kalaa.

— Jos on monta pientä taimenta, — vastasi Don Quijote — niin ne käyvät taimenesta, sillä minusta on yhdentekevää, saanko kahdeksan reaalinrahaa vai kahdeksanreaalin rahan. Sitäkin enemmän, kun näiden pikkutaimenten laita saattaa olla samoin kuin vasikanlihan, joka on parempaa kuin naudanliha, tai vohlanlihan, jolle on myönnettävä etusija vuohenlihaan verraten. Mutta olipa nyt miten hyvänsä, antakaa sen tulla viipymättä, sillä varusten painoa ja vaivaa ei voi kestää, ellei anneta vatsalle mitä se vaatii.

Häntä varten tuotiin pöytä majatalon ovelle, ulkoilmaan, ja isäntä asetti hänen eteensä kappaleen huonosti liotettua ja vielä kehnommin keitettyä kapakalaa sekä leipäkyrsän, joka oli yhtä musta ja tahrainen kuin ritarimme varukset. Sanomattoman naurettavalta näytti hänen aterioimisensa: koska näet hänellä oli päässään kypäri ja silmikko nostettuna, hän ei kyennyt viemään suuhunsa mitään omin käsin, vaan jonkun toisen täytyi antaa hänelle ruokaa ja pistää se suuhun, ja toinen mainituista naisista auttoi häntä siinä toimessa. Mutta mahdotonta oli antaa hänelle juomaa, ja seikka olisi auttamattomasti jäänyt silleen, ellei isäntä olisi kovertanut putkea, pistänyt sen toista päätä hänen suuhunsa ja kaatanut toisesta päästä viiniä; hän kesti tämän kaiken kärsivällisesti, jottei tarvinnut katkaista kypärinnauhoja. Asiain ollessa tässä vaiheessa saapui majapaikkaan sattumalta siansalvaja, joka tullessaan puhaltaa luikahutti ruokopilliinsä neljä viisi kertaa. Se sai Don Quijoten täysin varmaksi siitä, että hän oli jossakin kuuluisassa linnassa, että hänen kunniakseen soitettiin, että kapakala oli taimenta, musta leipä mitä hienointa vehnää, nartut ylhäisiä naisia ja majatalonisäntä linnanvouti, ja niin hän piti aiettansa ja matkaanlähtöänsä hyvin onnistuneina. Eniten hänen mieltään rasitti se, ettei hän ollut vielä saanut ritarilyöntiänsä, sillä hän ei katsonut voivansa oikeudenmukaisesti antautua mihinkään seikkailuun, ellei sitä ennen saanut ritarinarvoa.

Kolmas luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote hupaisella tavalla lyötti itsensä ritariksi.

Niinpä hän, tuon ajatuksen kiusaamana, lyhensi niukkaa majatalon-ateriaansa ja lopetettuaan sen kutsui luokseen isännän, vei hänet mukanaan talliin, sulki oven, polvistui hänen eteensä ja virkkoi:

— Urhoollinen ritari, en suostu tästä nousemaan ennen kuin teidän hyvyytenne suo minulle lahjan, jota teiltä tahdon pyytää ja joka koituu runsain määrin kiitokseksi teille itsellenne ja hyödyksi ihmissuvulle.

Nähdessään vieraansa jalkojensa edessä ja kuullessaan hänen niin puhuvan majatalon isäntä seisoi siinä ihmeissään ja katseli häntä tietämättä mitä tehdä tai mitä hänelle vastata; hän pyysi hartaasti polvistunutta nousemaan, mutta ei saanut häntä suostumaan ennen kuin lupasi hyväntahtoisesti tehdä mitä hän pyysi.

— Suureen jalomielisyyteenne luottaen, hyvä herra, en toivonutkaan vähempää; — vastasi Don Quijote — tietäkää siis että suosionosoitus, jota teiltä pyysin ja jonka auliisti minulle lupasitte, on se, että jo huomispäivänä lyötte minut ritariksi. Minä vietän tämän yön linnanne kappelissa varusvartiossa, ja huomenna, kuten sanoin, täyttyy mitä kiihkeästi haluan saadakseni asianmukaisesti vaeltaa kaikissa neljässä maanosassa etsien seikkailuja hädänalaisten hyväksi, niin kuin tuleekin tehdä ritariston ja minunlaisteni vaeltavien ritarien, joiden halu palaa sellaisiin sankaritekoihin.

Majatalon isäntä, joka, kuten sanottu, oli ovela veitikka ja oli saanut hiukan vihiä siitä, ettei vieraan järki ollut oikein kohdallaan, pääsi täyteen varmuuteen kuultuaan nuo lausumat ja päätti noudattaa hänen päähänpistoansa saadakseen yöksi jotakin naurunaihetta. Hän siis sanoi että vieras oli varsin oikeassa siinä, mitä halusi ja pyysi, että hänen aikomuksensa oli sovelias ja luonnollinen sellaisille erinomaisille ritareille, joihin hän näytti kuuluvan, kuten hänen uljas käytöksensäkin osoitti, ja että hän itsekin oli nuoruudessaan omistautunut samaan kunniakkaaseen toimeen vaeltaen seikkailujaan etsimässä maailman eri puolilla, unohtamatta käydä Malagan kalarannassa,[28] Riaranin saarilla, Sevillan Compasissa, Segovian rihkamatorilla, Valencian Oliveralla, Granadan Rondillalla, Sanlucarin rannikolla, Córdoban Varsakorttelissa, Toledon kapakoissa ja erinäisissä muissa paikoissa, missä hän oli viljellyt nopeita koipiansa ja sukkelia käsiänsä tehden paljon koiruuksia, hyväillen lukuisia leskivaimoja, vietellen tyttöjä, puijaten alaikäisiä ja tullen siten tunnetuksi lukemattomissa alemmissa ja ylemmissä tuomioistuimissa melkein kaikkialla Espanjassa; vihdoin viimein hän oli vetäytynyt tähän linnaansa, jossa eli omilla ja toisten varoilla, ottaen vastaan kaikkia vaeltavia ritareita, olipa heidän säätynsä ja asemansa mikä tahansa, vain suuresta kiintymyksestään heihin ja jotta he jakaisivat omastaan hänelle hänen hyvän tahtonsa palkaksi. Hän sanoi vielä ettei tässä hänen lamassaan ollut kappelia, missä voisi olla varusvartiossa, koska kappeli oli hajoitettu uuden rakentamista varten, mutta tiesi sen hätätilassa käyvän päinsä missä hyvänsä, joten vieras voi tämän yön vartioida varuksiaan eräällä linnan pihalla, ja lupasi että asian vaatimat juhlamenot toimitettaisiin, jos Jumala salli, seuraavana aamuna, niin että vieras lyötäisiin ritariksi, vieläpä sellaiseksi, ettei hän milloinkaan maailmassa voisi paremmaksi ritariksi tulla.

Sitten isäntä kysyi, oliko hänellä rahoja, ja Don Quijote vastasi, ettei ollut ropoakaan, koska hän vaeltavien ritarien historioita lukiessaan ei ollut havainnut kenelläkään rahoja olleen. Siihen vastasi isäntä sanoen hänen erehtyneen; vaikka historiateoksiin ei ollut seikkaa merkitty, koska niiden kirjoittajien mielestä ei ollut tarpeellista mainita niin selvää ja välttämätöntä asiaa kuin että ritari otti matkaansa rahoja ja puhtaita paitoja, ei silti pitänyt luulla etteivät he niitä mukanaan kuljettaneet; vieras sai isännän mielestä niin muodoin varsin varmasti uskoa että kaikilla vaeltavilla ritareilla, joita monet kirjat runsaasti ja ylen runsaasti kuvailevat, oli matkassaan mahdollisten sattumain varalta hyvin kengitetyt kukkarot, että heillä sitä paitsi oli paitoja ja pieni lipas täynnä voiteita heidän saamiensa haavojen lääkitsemiseksi, koska kentillä ja erämaissa, missä he taistelivat ja haavoittuivat, ei aina ollut heille hoitajaa, ellei heidän ystävänään ollut joku viisas noita, joka heti heitä auttoi lähettämällä ilmojen teitse, pilvessä, heidän luokseen jonkun neitsyen tai kääpiön tuomaan pulloa, niin että he, maistettuaan siitä vain muutamia tippoja, kohta parantuivat vammoistaan ja haavoistaan, ikään kuin ei heissä olisi ollut mitään vikaa; mutta ellei ollut niin laita, pitivät muinaiset ritarit asiaan kuuluvana että heidän aseenkantajiensa mukaan varustettiin rahoja ja muuta tarpeellista, kuten liinannöyhtää ja voiteita, millä itseänsä parantaa; ja jos sattui ettei näillä ritareilla ollut aseenkantajia (mikä oli hyvin harvinaista), niin he itse kuljettivat kaikkea tuota mukanaan hevosen lautasille sijoitetussa aivan pienessä pussissa, jota tuskin huomasikaan, ikään kuin se olisi ollut jotakin muuta, tärkeämpää, sillä sentapaisen aiheen puuttuessa ei pussin mukanaan kuljettamista katsottu varsin soveliaaksi vaeltavien ritarien keskuudessa; ja siksi isäntä häntä neuvoi, vaikka olisi voinut käskeäkin kuin ottopoikaansa, joka hänestä aivan pian tulisi, ettei hän tästä lähtien liikkuisi ilman rahoja ja mainittuja tarvikkeita ja että hän saisi nähdä, kuinka hyvään tarpeeseen ne hänelle olivat, kun hän kaikkein vähimmin tiesi sitä ajatella.

Don Quijote lupasi mitä tarkimmin noudattaa saamaansa neuvoa, ja sitten suunniteltiin heti, kuinka hän pitäisi varusvartiota avaralla tanhualla majatalon vieressä. Don Quijote keräsi kaikki varuksiinsa kuuluvat kappaleet, sijoitti ne vesikaukalolle, joka oli siinä kaivolla, sujutti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja alkoi juhlallisen ryhdikkäästi kävellä vesikaukalon edustalla, ja hänen aloittaessaan kävelynsä oli illan hämärä pimenemässä yöksi.

Isäntä kertoi kaikille majatalossa oleville vieraansa hulluudesta, varusvartiosta ja hänen odottamastaan ritariksi lyömisestä. Tuo merkillinen hulluuden laji ihmetytti kaikkia, he menivät loitolla katselemaan miestä ja näkivät, kuinka hän rauhallisin elein milloin käveli edestakaisin, milloin taas peitseensä nojaten suuntasi katseensa varuksiinsa ja tuijotti niihin kauan aikaa. Nyt oli jo aivan pimeä, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti, että kykeni kilpailemaan sen kanssa, jolta valonsa lainasi, joten kaikki näkivät selvästi ritarialokkaan kaikki eleet. Sillä välin johtui eräs majataloon yöpyneistä muulinajajista ajattelemaan että oli mentävä juottamaan juhtaa, ja hänen oli niin muodoin pakko siirtää pois vesikaukalolta Don Quijoten varukset. Nähdessään hänen tulevan Don Quijote huusi hänelle raikuvalla äänellä:

— Oi sinä uhkarohkea ritari, olitpa kuka tahansa, joka tulet ja aiot koskettaa varuksia urhoollisimman kaikista vaeltavista, jotka ovat milloinkaan vyöttäneet miekan kupeellensa! Mieti mitä teet äläkä kajoa niihin, ellet tahdo heittää henkeäsi julkeutesi korvaukseksi.

Muulinajaja ei tästä varoituksesta välittänyt (viisaammin olisi menetellyt, jos olisi välittänyt, koska olisi siten varjellut omaa hyvinvointiansa) vaan kävi käsiksi hihnoihin ja heitti varukset hyvän matkan päähän. Sen nähtyään Don Quijote kohotti katseensa taivaaseen päin ja suunnaten ajatuksensa (kuten näytti) valtiattareensa Dulcineaan virkkoi:

— Tulkaa avukseni, valtiattareni, tässä ensimmäisessä vaarassa, johon teille alamainen sydämeni joutuu; älköön minulta tänä ensimmäisenä ratkaisun tuokiona puuttuko teidän suosiotanne ja varjelustanne.

Näitä ja muita samanlaisia sanoja lausuen hän päästi kilven kirpoamaan, kohotti molemmin käsin peitsensä ja löi sillä muulinajajaa päähän niin tuimasti, ettei hän, jos siten kolhaistuna maahan kellahdettuaan olisi saanut toisen samanlaisen iskun, olisi kaivannut välskäriä parantajakseen. Tämän tapahduttua Don Quijote keräsi varuksensa ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin yhtä tyynesti kuin sitä ennen. Vähän ajan kuluttua tuli toinen muulinajaja, tietämättä mitä oli tapahtunut (toinen näet makasi yhä maassa tajuttomana), aikoen hänkin juottaa muulejansa, ja hänen lähestyessään ottamaan pois varuksia, jotka peittivät kaukalon, Don Quijote kirvoitti sanaakaan virkkamatta ja kenenkään suojelusta anomatta toisen kerran kilpensä, kohotti jälleen peitsensä ja iski, asettaan rikkomatta, mutta särkien toisen muulinajajan pääkuoren monestakin kohdasta. Hälinän kuullessaan riensivät paikalle kaikki majatalossa olevat, isäntä muiden mukana. Sen nähdessään Don Quijote tempasi kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lausui:

— Oi kauneuden ruhtinatar, sinä minun hervahtaneen sydämeni voima ja väkevyys! Nyt on aika kääntää korkeutesi katse tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin puoleen, jota odottaa näin valtava seikkailu.

Tästä hän tunsi saavansa sellaisen rohkeuden, ettei olisi peräytynyt askeltakaan, vaikka häntä olisivat ahdistaneet kaikki maailman muulinajajat. Nähdessään haavoittuneet kumppaninsa siinä tilassa alkoivat toiset etäältä kivittää Don Quijotea, joka suojasi itseään kilvellään, minkä voi, eikä uskaltanut poistua kaukalon luota, koska ei tahtonut jättää varuksiaan oman onnensa nojaan. Majatalon isäntä huusi heille, että jättäisivät hänet rauhaan; olihan hän jo sanonut että mies oli hullu, ja hulluna hän vapautuisi edesvastuusta, vaikka tappaisi heidät kaikki. Don Quijotekin huusi, kahta kovemmin, nimittäen heitä kunniattomiksi kavaltajiksi ja sanoen, että linnanherra oli konna ja kelvoton ritari, koska salli niin kohdeltavan vaeltavia ritareita, ja että hän itse, jos olisi jo ritariksi lyöty, opettaisi hänet oivaltamaan kataluutensa; — mutta teistä, kurjasta ja vaivaisesta roskaväestä, en välitä mitään: viskatkaa, käykää päin, tulkaa ja hyökätkää kimppuuni, minkä voitte, niin saatte nähdä mikä on röyhkeytenne ja mielettömyytenne palkka.

Hän lausui nuo sanat niin tulisen rohkeasti, että sai kamalan pelon valtaan ahdistajansa, jotka siitä syystä ja myös isännän kehoitusten vuoksi lakkasivat häntä kivittämästä; hän puolestaan salli korjata pois haavoittuneet ja jatkoi jälleen varusvartiotaan yhtä tyynenä ja rauhallisena kuin ennen.

Isäntää eivät vieraan temput miellyttäneet, ja hän päätti lopettaa asian lyhyeen antamalla hänelle tuon kirotun ritarilyönnin heti, ennen kuin tapahtuisi jokin uusi onnettomuus. Astuen lähemmäksi hän pyysi anteeksi että tuo alhainen väki oli hänen tietämättään käyttäytynyt niin hävyttömästi; olihan se kuitenkin saanut riittävän rangaistuksen häikäilemättömyydestään. Hän sanoi, kuten jo oli aikaisemmin sanonut, ettei linnassa ollut kappelia, jota vielä suoritettavat toimenpiteet eivät vaatineetkaan, koska ritariksi lyömisessä, sikäli kuin hän juhlamenosääntöjä tunsi, oli tärkeintä, että lyötiin kämmenellä kaulaan ja miekanlappeella hartioihin, mikä voitiin suorittaa avoimella kentällä; mitä tuli varusvartioon, johon riitti kaksi tuntia, tuleva ritari oli sen jo suorittanut, vieläpä yli määränkin, koska oli ollut vartiossa viidettä tuntia. Don Quijote uskoi tuon kaiken ja sanoi olevansa valmis heti paikalla häntä tottelemaan, kehoittaen saattamaan asian päätökseen niin pian kuin mahdollista; jos näet hänen kimppuunsa hyökättäisiin hänen saatuaan ritarilyöntinsä, hän ei mielisi jättää henkiin yhtäkään linnassa olevaa, lukuun ottamatta niitä, jotka hän, linnanherraa kunnioittaen, hänen kehotuksestaan armahtaisi.

Näistä kuulemistaan säikähtänyt linnanherra nouti kohta kirjan, johon hänellä oli tapana merkitä muulinajajille luovuttamiansa rehu- ja jyväeriä, ja asteli, mukanaan kynttilänpätkää kantava poika ja molemmat jo mainitut neitsykäiset, takaisin Don Quijoten luo, käski hänen polvistua, luki muistiinpanokirjastaan (ikään kuin jotakin hurskasta avuksihuutoa ladellen), kohotti lukiessaan kätensä ja löi häntä lujasti niskaan, otti sitten hänen oman miekkansa ja sivalsi sillä lievänlaisesti selkään, koko ajan mutisten, kuin rukousta. Tämän tapahduttua hän käski toisen naikkosen vyöttämään miekkaa hänen kupeelleen, ja tämä suorittikin tehtävänsä sangen luontevasti ja nokkelasti. Vaikea näet oli pidättää nauruansa yhtenäkään tämän juhlallisen toimituksen hetkenä; mutta uuden ritarin jo tekemät julkiset urotyöt hillitsivät läsnä olevien hilpeyttä. Vyöttäessään miekkaa kelpo nainen lausui:

— Jumala tehköön teidän armonne erittäin onnelliseksi ritariksi ja suokoon teille menestystä taisteluissa.

Don Quijote kysyi hänen nimeään, jotta tietäisi nyt ja vastedes ketä hänen oli kiittäminen osakseen tulleesta suosiosta, sillä hän ajatteli suoda vyöttäjälleen osan siitä kunniasta, jonka tulisi voimallisella käsivarrellansa itselleen hankkimaan. Tyttö vastasi aivan vaatimattomasti, sanoi olevansa nimeltään Tolosa, toledolaisen paikkaräätälin tytär, elelevänsä Sancho Bienayan kojuissa ja tahtovansa olla ritarillemme kuuliainen ja kunnioittaa häntä herranaan, missä ikinä oleskelisikin. Don Quijote vastasi hänelle pyytäen häntä suosiollisesti omaksumaan aatelisen arvonimen ja tästä lähtien mainitsemaan itseään Doña[29] Tolosan nimellä. Tyttö lupasi. Toinen kiinnitti sitten hänen kannuksensa, ja hänen kanssaan sukeutui jokseenkin sama keskustelu kuin miekanvyöttäjän kanssa. Ritarimme tiedusteli hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa nimeltään Molinera, Antequerassa asuvan kunniallisen myllärin tytär. Don Quijote pyysi häntäkin omaksumaan aatelisarvon ja mainitsemaan itseään Doña Molineran nimellä, tarjoten jälleen palvelustaan ja kiitostaan.

Kun nämä ennen kuulumattomat juhlamenot oli siten mitä kiireimmin suoritettu, Don Quijote ei voinut kauemmin odottaa hetkeä, jona saisi nousta ratsulleen ja lähteä etsimään seikkailuja, vaan satuloi kohta Rocinanten, nousi sen selkään, syleili isäntää ja kiitti häntä hyväntahtoisesti toimitetusta ritariksi lyömisestä lausuen niin merkillisiä asioita, ettei niitä voi parhaalla tahdollakaan tässä kertoa. Isäntä vastasi jo majatalon portista ajavalle yhtä kaunopuheisin, vaikka lyhyemmin kääntein ja salli hänen mennä Jumalan nimeen, vaatimatta häneltä mitään maksua majansa antimista.

Neljäs luku.

Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään majatalosta.

Päivä lienee alkanut sarastaa, kun Don Quijote lähti majatalosta, saamansa ritarilyönnin vuoksi niin tyytyväisenä, niin iloisena, niin ihastuneena, että hänen riemunsa purkautui pitkin hevosen satulavöitä. Mutta muistaessaan sitten isännän neuvon että oli kuljetettava mukanaan erinomaisen tärkeitä matkatavaroita, varsinkin rahaa ja paitoja, hän päätti palata kotiin ja hankkia ne kaikki sekä aseenkantajan. Tähän toimeen hän ajatteli erästä kylänsä talonpoikaa, joka oli köyhä ja lasten isä, mutta erittäin sovelias ritarilliseen aseenkantajan virkaan. Näissä aikeissa hän suuntasi Rocinanten kohti kotia, ja ratsu, joka kaiketi huomasi oltavan menossa kotoisille olosijoille, alkoi juosta niin vikkelästi, että kaviot tuskin tuntuivat maata hipovan.

Hän ei ollut ehtinyt kauas, kun oli kuulevinaan oikealla puolellaan sijaitsevasta tiheästä metsiköstä hiljaisia ääniä, kuin joku olisi siellä valittanut. Tuskin ehdittyään ne kuulla hän lausui:

— Kiitos olkoon taivaan siitä armosta, jonka se minulle osoittaa antamalla minulle näin pian tilaisuutta saada täyttää mitä kutsumukseni vaatii ja voida korjata hyvien aikomusteni hedelmän. Nuo äänet ovat varmaan jonkun hädänalaisen henkilön, miehen tai naisen, joka tarvitsee suojelustani ja apuani.

Niin hän suisti Rocinantea ohjaten sen sinne, mistä oli ääniä kuulevinaan. Muutamia askelia metsikköön ratsastettuaan hän näki rautatammeen sidotun hevosen ja toiseen sidotun suunnilleen viisitoistavuotiaan pojan, jonka yläruumis oli paljaana. Poika siinä valitti, eikä suottakaan, sillä häntä suomi nahkavyöllä roteva talonpoika säestäen jokaista lyöntiä nuhteella ja neuvolla. Hän näet sanoi:

— Suu kiinni ja silmät auki!

Poika vastasi:

— En tee niin enää toista kertaa, hyvä isäntä; niin totta kuin Kristus on kärsinyt en tee niin toista kertaa, ja minä lupaan paimentaa laumaa paremmin tästä lähtien.

Nähdessään mitä tässä tapahtui Don Quijote lausui vihaisella äänellä:

— Epäritarillinen ritari, sopimatonta on teidän käydä ahdistamaan henkilöä, joka ei kykene puolustautumaan; nouskaa ratsullenne ja tarttukaa peitseenne, — miehelläkin näet oli peitsi nojaamassa tammeen, johon hevonen oli sidottu — niin minä opetan teille että vain pelkurit menettelevät sillä tavalla kuin te nyt.

Nähdessään yläpuolellaan täysissä varuksissa olevan hahmon, joka heilutti peistään hänen kasvojensa vaiheilla, talonpoika luuli kuoleman tulevan ja vastasi sävyisin sanoin:

— Herra ritari, tämä poika, jota tässä kuritan, on palveluksessani paimentamassa lammaslaumaa, jota pidän näillä seuduilla; mutta hän on niin huolimaton, että joka päivä katoaa lammas, ja kun kuritan häntä huolimattomuudestaan tai ilkeydestään, hän sanoo minun tekevän niin saituudesta, jotta pääsen suorittamasta hänelle kuuluvaa palkkaa, mutta minä vannon Jumalan ja sieluni autuuden nimessä, että hän valehtelee.

– »Valehtelee», niinkö sanotte minun läsnä ollessani, kurja moukka? lausui Don Quijote. — Päivän nimessä, joka meitä valaisee, tekee mieleni puhkaista teidät peitselläni. Maksakaa hänen palkkansa heti pitemmittä puheitta; ellette sitä tee, niin Jumalan kaikkivaltiaan nimessä surmaan ja tuhoan teidät tähän paikkaan. Päästäkää hänet irti viipymättä.

Talonpoika, pää painuksissa ja mitään virkkamatta, päästi irti palvelijansa, jolta Don Quijote kysyi, paljonko isäntä oli hänelle velkaa. Poika sanoi saatavansa olevan yhdeksältä kuukaudelta, seitsemän reaalia kultakin. Don Quijote laski, sai summaksi kolmeseitsemättä reaalia ja käski talonpoikaa maksamaan sen heti, jos mieli säilyttää henkensä. Talonpoika vakuutti peloissaan viimeisen hetkensä ja vannomansa valan nimessä (vaikka ei ollut vielä mitään vannonut) ettei summa ollut niin suuri, koska siitä oli vähennettävä ja otettava laskuun kolme paria pojalle annettuja kenkiä ja yksi reaali kahdesta hänen sairautensa aikana toimitetusta suoneniskusta.

— Saattaa hyvinkin niin olla, — vastasi Don Quijote — mutta vastatkoot kengät ja suoneniskut hänen syyttä teiltä saamiansa lyöntejä; jos hän on kuluttanut rikki teidän maksamienne jalkineiden nahan, niin te olette suominut rikki hänen oman nahkansa, ja jos välskäri on ottanut hänestä verta hänen ollessaan sairaana, niin te olette tehnyt samoin hänen ollessaan terveenä, eikä hän siis ole teille mitään velkaa.

— Pahaksi onneksi, herra ritari, minulla ei ole rahoja mukanani; tulkoon Andres kanssani kotiin, niin minä maksan hänelle kaikki käteisesti.

— Minäkö lähtisin hänen kanssaan? — sanoi poika. — Mitä vielä! En milloinkaan! Ei, herra, en missään nimessä, sillä saatuaan minut käsiinsä kahden kesken hän varmaan nylkee minut kuin pyhän Pärttylin.

— Sitä hän ei tee; — vastasi Don Quijote — hän tottelee pelkkää käskyäni, ja kun hän vain vannoen sen minulle lupaa saamansa ritariarvon säädösten nimessä, päästän hänet vapaaksi ja takaan palkkasi maksamisesta.

— Ajatelkaa mitä sanotte, armollinen herra, — sanoi poika — isäntäni ei ole mikään ritari, hän ei ole tullut minkään ritarikunnan jäseneksi; hän on rikas Juan Haldudo, kotoisin Quintanarista.

— Se ei haittaa, — vastasi Don Quijote — Haldudojen joukossa voi olla ritareita, sitä enemmän, koska jokainen on omien tekojensa poika.

— Totta kyllä, — sanoi Andres — mutta minkä tekojen poika on tämä minun isäntäni, joka kieltää minulta hikeni ja vaivani palkan?

— En kiellä, Andres veikkoseni, — virkkoi talonpoika — tulehan vain kanssani, sillä minä vannon maailman kaikkien ritarikuntien nimessä maksavani sinulle, kuten sanoin, kaikki käteisesti, ja vielä oikein runsaasta kädestä.

— Runsaus sikseen; — sanoi Don Quijote kunhan annatte hänelle selvän rahan, olen tyytyväinen. Mutta muistakaa täyttää valallinen lupauksenne; ellette sitä tee, vannon yhtä pyhästi että tulen takaisin, etsin teidät ja rankaisen teitä, ja minä varmaan löydänkin teidät, vaikka piilisitte paremmin kuin sisilisko. Ja jos haluatte tietää kuka teille antaa tämän käskyn, jotta sitäkin vakavammin katsotte olevanne velvollinen sen täyttämään, tietäkää että minä olen urhoollinen Don Quijote Manchalainen, solvausten ja vääryyksien kostaja. Nyt Jumalan haltuun, ja muistakaa lupauksenne ja valanne, ellette tahdo kokea mainittua rangaistusta.

Niin sanottuaan hän kannusti Rocinanteansa ja loitontui pian heistä. Talonpoika seurasi häntä katseellaan ja huomattuaan hänen poistuneen metsiköstä ja olevan näkymättömissä kääntyi Andres-pojan puoleen sanoen:

— Tule tänne, poikaseni, niin minä maksan sinulle mitä olen velkaa, niin kuin vääryyden kostaja käski.

— Niin pitääkin, sen vannon, — sanoi Andres — ja oikein teette täyttäessänne mitä käski tuo kelpo ritari, jolle Jumala ikää lisätköön tuhanteen vuoteen; sillä niin totta kuin hän on urhoollinen mies ja hyvä tuomari, hän varmaan tulee takaisin ja tekee mitä sanoi, ellette minulle maksa.

— Niin vannon minäkin, — sanoi talonpoika — mutta koska sinusta kovin pidän, mielin lisätä velkaani voidakseni lisätä maksuakin.

Hän tarttui pojan käsivarteen, sitoi hänet jälleen tammeen ja ruoski hänet puolikuoliaaksi.

Huutakaa nyt, herra Andres, — sanoi talonpoika — vääryyden kostajaa, niin saatte nähdä ettei hänestä ole tässä mihinkään. Mutta luulenpa ettet ole vieläkään saanut riittävästi, sillä mieleni tekee nylkeä sinut elävältä, niinkuin pelkäsit käyvän.

Vihdoin hän kuitenkin päästi pojan irti ja antoi hänelle luvan lähteä etsimään tuomariansa, jotta tämä saisi panna täytäntöön julistamansa tuomion. Andres lähti hiukan allapäin, vannoen etsivänsä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen, kertovansa hänelle tarkoin mitä oli tapahtunut ja saattavansa isännän seitsenkertaiseen rangaistukseen. Itkien hän silti meni menojaan, ja isäntä jäi nauramaan.

Näin Don Quijote auttoi tämän vääryyden kärsijää. Varsin mielissään siitä, mitä oli tapahtunut, koska oli nähdäkseen aloittanut ritarilliset toimensa ylen onnellisesti ja loistavasti, hän nyt ratsasti kohti kotikyläänsä, sangen tyytyväisenä itseensä, ja puheli puoliääneen:

— Totisesti voit sanoa olevasi onnellisempi kaikkia naisia, jotka nyt elävät maan päällä, oi kaunein kauniista, Dulcinea Tobosolainen, koska sallimus on suonut sinulle kaiken tahtosi ja mielisuosiosi alamaiseksi palvelijaksi niin urhoollisen ja maineikkaan ritarin kuin on nyt ja vastedes Don Quijote Manchalainen, joka, kuten koko maailma tietää, sai eilen ritarinarvon ja jo tänään tuli auttajaksi kaikkein suurimmassa vääryydessä ja solvauksessa, minkä mielettömyys saattoi keksiä ja julmuus toimeenpanna: tänään hän tempasi ruoskan armottoman vihamiehen kädestä, joka aivan syyttä piiskasi hentoa ylhäistä lasta.

Näin puhellen hän saapui paikkaan, missä tie haarautui neljään suuntaan, ja hänen mieleensä johtuivat heti tienristeykset, joissa vaeltavat ritarit painuivat miettimään, mihin suuntaan lähtisivät. Noudattaen heidän esimerkkiänsä hän pysähtyi hetkeksi ja tarkoin asiaa harkittuaan jätti Rocinanten ohjakset valtoimiksi alistaen tahtonsa ratsunsa tahdon alle. Rocinante noudatti entistä aikomustaan lähtien kulkemaan kohti omaa talliansa. Matkattuaan suunnilleen kaksi peninkulmaa Don Quijote havaitsi ison joukon ihmisiä, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toledolaisia kauppiaita, matkalla Murciaan ostamaan silkkiä. Heitä oli kuusi, ja he tulivat päivänvarjoineen, mukanaan neljä ratsastavaa palvelijaa ja kolme jalan kulkevaa muulirenkiä. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Don Quijote kuvitteli tästä koituvan uuden seikkailun ja tahtoen kaikessa, mikäli hänestä näytti mahdolliselta, jäljitellä kirjoistaan lukemiansa kohtauksia, hän suunnitteli erään, joka hänen mielestään sopi hyvin tällä kertaa. Hän varautui uljasryhtisenä ja pelottomana jalustimiinsa, suori peitsen, nosti kilven rinnalleen ja pysähtyi keskelle tietä odottamaan noita vaeltavia ritareita (niinä hän näet heitä harkintansa perustuksella piti). Heidän saavuttuaan silmän- ja korvankantaman päähän Don Quijote korotti äänensä ja huusi heille häikäilemättä:

— Kaikki pysähtykööt, elleivät kaikki tunnusta ettei koko maailmassa ole kauniimpaa neitoa kuin Manchan keisarinna, verraton Dulcinea Tobosolainen.

Nuo sanat kuultuaan kauppiaat pysähtyivät, ja nähdessään lausujan eriskummaisen hahmon he havaitsivat sekä siitä että sanoista miehen hulluksi. He halusivat kumminkin saada kaikessa rauhassa selville mitä tarkoitti tuo tunnustus, jota hän heiltä vaati, ja eräs heistä, pieni pilkkakirves ja erittäin älykäs mies, sanoi hänelle:

— Herra ritari, emme tiedä kuka on se hyvä rouva, josta puhutte; näyttäkää hänet meille. Jos hän on niin kaunis kuin sanotte, me tunnustamme mielellämme ja ilman mitään pakotusta totuuden, jota lausumaan meitä vaaditte.

— Jos näyttäisin hänet teille, — vastasi Don Quijote mitä ansiota olisi teillä siitä, että tunnustaisitte niin ilmiselvän totuuden? Tärkeätä on, että teidän tulee häntä näkemättä se uskoa, tunnustaa, vakuuttaa, vannoa ja ottaa puolustaaksenne; ellette niin tee, saatte taistella minua vastaan, eriskummainen ja röyhkeä väki. Tulkaa siis joko yksitellen, niin kuin on ritarin velvollisuus, tai kaikki yhdellä kertaa, niin kuin on teidänlaisenne joukkion kehno tapa, minä odotan ja varron teitä tässä, lujasti luottaen asiani oikeuteen.

— Herra ritari, — vastasi kauppias — pyydän teidän armoanne kaikkien meidän tässä olevien ruhtinaiden nimessä, jotta meidän ei tarvitse raskauttaa omiatuntojamme tunnustamalla sellaista, mitä emme ole milloinkaan nähneet emmekä kuulleet ja mikä sitä paitsi koituu suureksi vahingoksi Alcarrian[30] ja Extremaduran kuningattarille, suvaitsemaan armollisesti näyttää meille mainitun rouvan kuvaa, vaikkapa vain vehnänjyvän kokoista, koska siten saatuamme kiinni langanpäästä löydämme koko kerän ja olemme tyytyväiset ja turvalliset ja teidän armonnekin voi olla hyvillään ja katsoa vaatimuksensa täytetyksi; uskonpa vielä olevamme jo nyt niin yksimieliset teidän kanssanne, että vaikka muotokuva osoittaisi hänen toisen silmänsä katsovan kieroon ja toisesta vuotavan sinoberia ja rikkiä, kaikesta huolimatta lausuisimme teidän armonne mieliksi hänestä kaikkea kiitosta, mitä vain haluatte.

— Hänestä ei vuoda, te hävyttömät hirtehiset, — vastasi Don Quijote vihan vimmassa — ei vuoda, sanon minä, mitä väitätte vuotavan, vaan hänestä tihkuu hienonhienona höyteenä ambra ja zibet; ei hän myöskään ole kierosilmäinen eikä kyttyräselkäinen, vaan suorempi kuin Guadarraman pyökkipuusta veistetty kehrävarsi. Mutta teidät minä vaadin tilille valtiattareni ihanuutta ankarasti herjaavista sanoistanne!

Tuon lausuttuaan hän syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli puhunut, niin rajusti ja kiukkuisesti, että uskaliaan kauppiaan olisi käynyt huonosti, ellei Rocinante olisi hänen onnekseen kesken kaiken kompastunut ja kaatunut. Rocinante kaatui, ja hänen herransa kieri kauas kentälle eikä kyennyt yrittämälläkään nousemaan, koska peitsi, kilpi, kannukset ja kypäri sekä painavat vanhanaikaiset varukset olivat ylivoimaisena esteenä. Kokiessaan siinä turhaan päästä jaloilleen Don Quijote huusi:

— Älkää paetko, pelkurit, odottakaa, kelvottomat; ei ole minun syyni vaan hevoseni, että tässä makaan.

Eräs joukon muulirenki, joka ei suinkaan ollut varsin hyvänsävyinen, ei sietänyt kuulla onnettoman kumoutuneen pahoja herjauksia haluamatta vastata niin, että tuntui kylkiluissa. Hän astui luo, otti peitsen, katkoi sen ja alkoi kappaleella pehmittää Don Quijotea hutkien hänet varuksista huolimatta melkein rouheiksi. Rengin isännät tosin huusivat kehoittaen lopettamaan ja jättämään hänet sikseen, mutta renki oli sydämystynyt eikä mielinyt luopua leikistä ennen kuin oli saanut täysin purkaa kiukkunsa. Hän sieppasi toisetkin peitsenkappaleet ja hakkasi ne rikki onnettomaan kukistuneeseen, joka satelevista iskuista huolimatta ei sulkenut suutaan, vaan uhkaili taivasta ja maata ja maantierosvoja, joiksi hän kohtaamiansa lopulta luuli.

Renki väsyi vihdoin, ja kauppiaat lähtivät eteenpäin saatuaan koko matkan ajaksi riittävästi puheenaihetta tuosta möyhennetystä kovaonnisesta. Havaittuaan jääneensä yksin Don Quijote yritti jälleen nousta, mutta kuinka hän olisikaan siihen kyennyt mukiloituna ja melkein ruhjottuna, kun ei olisi kyennyt terveenä ja voimissaankaan? Sittenkin hän katsoi olevansa onnellinen, koska tällainen onnettomuus hänen nähdäkseen saattoi kohdata ainoastaan vaeltavia ritareita ja koko tapahtumaan oli syypää hänen hevosensa; mutta nouseminen ei käynyt päinsä, niin kovin oli hänen koko ruumiinsa runneltu.

Viides luku,

jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.

Havaittuaan ettei tosiaankaan kyennyt liikahtamaan hän päätti turvautua tavalliseen keinoonsa, ruveta ajattelemaan jotakin lukemiensa kirjojen kohtausta, ja hänen hämmentyneeseen mieleensä johtui kertomus Carloton[31] haavoittamasta ja vuoristoon oman onnensa nojaan jättämästä Baldovinosta ja Mantovan rajakreivistä, tarina, jonka lapset tuntevat, jota nuorukaiset eivät unohda, jota vanhukset ihastelevat uskoen sen todeksi, vaikka se ei ole todempi kuin Muhammedin ihmeet. Se näytti hänestä hyvin soveltuvan tilanteeseen, jossa hän oli, ja niin hän alkoi ankaraa tuskaa ilmaisten kieriä maassa ja heikolla äänellä lausua mitä metsään jätetyn ritarin kerrotaan sanoneen:

Miss' ihana valtiatar, oi, nyt myötätuntoa on? Et ehkä tuskaani nähdä voi, vai oletko uskoton?

Niin hän lausui koko romanssin, nekin säkeet, joissa sanotaan.

Sallimus järjesti niin, että hänen tuohon säkeeseen ehdittyään sattui sitä tietä kulkemaan eräs hänen oman paikkakuntansa talonpoika, saman kylän asukas, joka palasi myllyltä vehnäkuormaa viemästä. Nähdessään maassa makaavan miehen hän tuli luo, kysyi kuka hän oli ja mikä häntä vaivasi, koska hän niin surkeasti valitti. Don Quijote uskoi varmaan, että tulija oli Mantovan markiisi, hänen enonsa, eikä niin muodoin vastannut hänelle muuten kuin laulamalla edelleen romanssia, kertoen siten onnettomuudestaan ja Keisarin pojan rakkaudesta hänen puolisoonsa aivan samoin kuin romanssissa lauletaan.

Kuunnellessaan tuota järjetöntä esitystä talonpoika oli ihmeissään. Hän riisui ritarilta silmikon, joka oli iskuista ihan pirstoutunut, pyyhki hänen pölyn peittämät kasvonsa, tunsi hänet sen tehtyään ja sanoi:

— Herra Quijana,[32] — se näet varmaan oli ollut hänen nimensä, kun hän oli järjissään eikä ollut vielä muuttunut rauhallisesta hidalgosta vaeltavaksi ritariksi — kuka on teidän armonne näin peitonnut?

Mutta ritari jatkoi vain romanssiansa, kysyipä toinen mitä tahansa. Sen havaittuaan kelpo mies riisui niin hyvin kuin osasi hänen rinta- ja selkähaarniskansa katsoakseen, oliko hän haavoittunut, mutta ei nähnyt verta eikä naarmuakaan. Hän sai miehen nostetuksi ja sijoitti hänet melkoista vaivaa nähden aasinsa selkään, koska piti sitä rauhallisempana ratsuna. Hän kokosi varukset ja aseet, vieläpä peitsenkappaleetkin, sitoi ne Rocinanten selkään, tarttui sitten hevosen suitsiin ja aasin päitsiin ja asteli kohti kotikylää, kovin mietteissään Don Quijotelta kuulemiensa sekavien puheiden tähden. Yhtä mietteliäs oli Don Quijotekin; runsaan löylytyksen ja möyhennyksen vuoksi hänen oli melkein mahdoton pysytellä aasin selässä, ja hän lähetti tavan takaa huokauksia taivaaseen päin, niin että talonpoika katsoi jälleen olevansa velvollinen tiedustelemaan mikä häntä vaivasi; ja näyttääpä siltä kuin itse piru olisi johdattanut ritarin muistiin kaikki ne tarinat, jotka soveltuivat hänen omiin koviin kokemuksiinsa; nyt hän näet Baldovinon unohdettuaan muisti maurin Abindarráezin, jonka Antequeran linnanherra Rodrigo de Narváez[33] otti vangiksi ja kuljetti salaa linnaansa. Kun siis talonpoika jälleen kysyi, kuinka hän voi ja mikä häntä vaivasi, hän vastasi samoin sanoin ja lauseparsin kuin vangittu Abencerraje[34] oli vastannut Rodrigo de Narváezille, niin kuin oli tarinan lukenut Jorge Montemayorin Dianasta, mihin se on kirjoitettu, ja hän sovitti sen niin osuvasti, että talonpoika manaili itseänsä hiiteen joutuessaan kuuntelemaan sellaista mieletöntä latelua. Siitä hänelle selvisi että naapuri oli hullu, ja hän koki joutua mitä pikimmin kotiin vapautuakseen Don Quijoten pitkien puheiden herättämästä mieliharmista. Lopuksi Don Quijote lausui:

— Jalo herra Don Rodrigo de Narváez, teidän armonne tulee tietää että mainitsemani kaunis Jarifa on nyt suloinen Dulcinea Tobosolainen, jonka tähden minä olen suorittanut, suoritan ja tulen suorittamaan kaikkein mainioimpia ritarillisia tekoja, mitä maailmassa on milloinkaan nähty, nähdään tai tullaan näkemään.

Siihen talonpoika vastasi:

— Niin, mutta nähkääs, jalo herra, enhän minä vaivainen syntinen ole
Don Rodrigo de Narváez enkä Mantovan markiisi, vaan kylänmiehenne
Pedro Alonso, eikä teidän armonne ole Baldovino eikä Abindarräez vaan
kunnianarvoinen hidalgo herra Quijana.

— Minä tiedän kuka olen, — vastasi Don Quijote — ja tiedän voivani olla sekä ne, jotka olen maininnut, että kaikki kaksitoista Ranskan pääriä,[35] vieläpä kaikki Maineen yhdeksän sankaria,[36] sillä minun urotyöni ovat suuremmat kuin kaikki ne, joita he ovat suorittaneet joko kaikki yhdessä tai kukin erikseen.

Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he saapuivat kylään illansuussa; mutta talonpoika odotti, kunnes tulisi vielä hiukan pimeämpi, jotta ihmiset eivät näkisi peitottua hidalgoa niin vaivaisena ratsastajana. Kun hänen mielestään sitten oli tullut sopiva hetki, hän jatkoi matkaa kylään ja Don Quijoten taloon, jonka havaitsi olevan ankaran kuohunnan tilassa. Siellä olivat kirkkoherra ja parturi, molemmat Don Quijoten hyviä ystäviä, ja emännöitsijä oli heille huutamassa:

— Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Pérez — se näet oli papin nimi — isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.

Sisarentytär sanoi samaa, vieläpä enemmänkin:

Tiedättekö, mestari Nicolás, — se näet oli parturin nimi — että enoni painui usein lukemaan noita kelvottomia kovanonnen kirjoja kaksi vuorokautta pääksytysten, minkä jälkeen hän viskasi kirjan kädestään, tarttui miekkaansa ja sivalteli sillä seiniä. Vihdoin kovin väsyttyään hän sanoi surmanneensa neljä kirkontornin suuruista jättiläistä, ponnistuksen hänestä pusertamaa hikeä hän sanoi taistelussa saamistaan haavoista vuotavaksi vereksi, ja sitten hän joi ison ruukun raikasta vettä, oli jälleen terve ja rauhallinen ja sanoi että hänen nauttimansa vesi oli ylen kallis juoma, jonka oli lähettänyt tietäjä Esquife,[37] suuri noita ja hänen ystävänsä. Mutta koko syy on minun, kun en ilmoittanut armollisille herroille enoni hullutuksista, jotta olisitte voineet asian korjata, ennen kuin se ehti kehittyä näin pitkälle, ja polttaa kaikki nuo kirotut kirjat, joita hänellä on paljon yhtä hyvin polttamisen ansaitsevia kuin jos olisivat kerettiläisten kirjoittamia.

— Samaa sanon minäkin, — virkkoi kirkkoherra — ja eipä totisesti huominen päivä ole lopussa ennen kuin ne on julkisesti tutkittu ja tuomittu poltettaviksi, jotta eivät anna lukijoilleen aihetta menetellä niin kuin hyvä ystäväni nähtävästi on menetellyt.

Kaiken tuon kuulivat talonpoika ja Don Quijote, ja ensinmainittu, jolle siten täysin selvisi naapurin sairauden laatu, aloitti kovalla äänellä:

— Avatkaa, hyvät herrat, herra Baldovinolle ja Mantovan markiisille,
joka saapuu vaikeasti haavoittuneena, sekä herra maurille
Abindarrézille, jota kuljettaa vankinaan urhoollinen Rodrigo de
Narváez, Antequeran linnanpäällikkö.

Tuon kuultuaan kaikki lähtivät ulos, ja tunnettuaan ystävänsä, isäntänsä ja enonsa, joka ei ollut vielä astunut aasin selästä, koska ei ollut niissä voimissa, he kiiruhtivat häntä syleilemään. Hän lausui:

— Pysykää kaikki alallanne, sillä minä palajan haavoitettuna, mihin hevoseni on syypää. Saattakaa minut vuoteeseen ja kutsukaa, jos mahdollista, tietäjänainen Urganda hoitamaan ja parantamaan minun haavojani.

— Kas niin, ota ja vie, — virkkoi nyt emännöitsijä enkös aavistanut aivan oikein mitä jalkaansa isäntä ontuu! Tulkaa nyt sisään Jumalan nimessä, kyllä me osaamme teidät parantaa sen Hurgadan tulemattakin. Kirotut, sanon minä, ja vieläkin ja sata kertaa kirotut olkoot nuo ritarikirjat, jotka ovat saattaneet teidän armonne tähän surkeaan tilaani.

Hänet vietiin heti vuoteeseen, mutta alettaessa sitten tarkastella hänen haavojansa niitä ei löytynytkään. Hän selitti että koko juttu johtui ruhjevammasta, jonka hän oli saanut, kun hän ja hänen ratsunsa Rocinante olivat pahasti kaatuneet taistellessaan kymmentä hirmuista ja hävytöntä jättiläistä vastaan, joiden vertaisia ei hevin tapaa mailta mantereilta.

— Vai niin, — virkkoi kirkkoherra — onko jättiläisiäkin leikissä mukana? Kaiken pyhän nimessä minä poltan ne huomenna, ennen kuin ehtoo joutuu.

He esittivät Don Quijotelle vielä lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei huolinut vastata niihin yhteenkään muuten kuin kehoittaen heitä antamaan ruokaa ja unenrauhaa, koska hän kaipasi eniten juuri tätä. Niin tapahtui, ja kirkkoherra kyseli talonpojalta pitkin ja poikin, kuinka hän oli Don Quijoten kohdannut. Talonpoika kertoikin hänelle kaiken, muun muassa ne hullutukset, joita ritari oli ladellut maassa maatessaan ja kotiin kuljetettaessa, ja siitä lisensiaatti sai entistä suuremman halun tehdä mitä hän seuraavana päivänä teki, nimittäin kutsua ystävänsä parturin, Nicolás-mestarin, jonka kanssa sitten saapui Don Quijoten taloon.

Kuudes luku.

Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka kirkkoherra ja parturi toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa.

Don Quijote nukkui yhä vielä. Kirkkoherra pyysi sisarentyttäreltä sen huoneen avaimia, jossa olivat kirjat, onnettomuuden aikaansaajat, ja hän antoi ne varsin mielellään. Huoneeseen astuivat kaikki, emännöitsijä muiden mukana, ja sieltä löytyi toista sataa erittäin hyvin sidottua suurikokoista teosta ja lisäksi pienempiä. Ne nähtyään emännöitsijä poistui huoneesta kiireimmiten ja toi kohta palatessaan kupposen vihkivettä sekä pirskottimen. Hän sanoi:

— Kas tässä, kunnianarvoinen herra lisensiaatti, ottakaa ja pirskottakaa kaikkialle huoneeseen, jottei joku noissa kirjoissa piilevistä monilukuisista noidista pääse meitä noitumaan siten kostaakseen rangaistusta, johon tahdomme heidät saattaa karkottamalla heidät maailmasta.

Emännöitsijän yksinkertaisuus nauratti lisensiaattia, ja hän käski parturia antamaan kirjat yksitellen, nähdäkseen mitä ne käsittelivät, koska voi sattua että niiden joukosta löytyi sellaisiakin, jotka eivät ansainneet roviorangaistusta.

— Ei, — virkkoi sisarentytär — ei ole syytä säästää ainoatakaan, sillä ne ovat kaikki olleet vahingontekijöitä; on paras heittää ne ikkunasta pihalle, latoa ne pinoon ja sytyttää palamaan, tai vielä parempi viedä ne tanhualle ja rakentaa rovio sinne, niin ei ole haittaa savusta.

Emännöitsijä oli samaa mieltä: niin kiihkeästi he molemmat toivoivat noiden viattomien kuolemaa; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ellei saanut sitä ennen lukea ainakin kirjojen nimiä. Ensimmäinen Nicolás-mestarin hänelle ojentama oli Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta. Kirkkoherra lausui:

— Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.

— Ei, hyvä herra, — virkkoi parturi — minä olen kuullut myös sanottavan että se on paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.

— Niin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.

— Se on —vastasi parturi — Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt.

— Totisesti-, — sanoi kirkkoherra — isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.

Emännöitsijä teki varsin mielellään työtä käskettyä, ja Esplandián parka lensi tanhualle kärsivällisesti odottamaan uhkaavaa tulikuolemaa.

Seuraava — virkkoi kirkkoherra.

Tässä tulee — sanoi parturi — Kreikan Amadis, ja kaikki muutkin tässä rivissä kuuluvat luullakseni samaan Amadis-sukuun.

— Ulos tanhualle kaikki tyynni, — sanoi kirkkoherra — sillä saadakseni polttaa kuningatar Pintiquinestran ja Darinel-paimenen, hänen paimenlaulunsa ja tekijän kirotun sekavan kertomuksen polttaisin niiden kanssa isäni, joka on minut siittänyt, jos hän vaeltaisi täällä vaeltavan ritarin hahmossa.

Sitä mieltä olen minäkin — vakuutti parturi.

Samoin minä — lisäsi sisarentytär.

Koska niin on laita, virkkoi emännöitsijä — niin antakaa tänne, ja menkööt tanhualle.

Ne annettiin emännöitsijälle, ja niitä oli paljon. Hän säästi itseltään portaiden vaivat viskaamalla ne alas ikkunasta.

— Mikäs se möykky on? — kysyi kirkkoherra.

Tämä vastasi parturi — on Don Olivante de Laura.

Tämän kirjan tekijä — sanoi kirkkoherra — oli sama mies, joka sepitti Kukkatarhan, ja enpä totisesti osaa ratkaista kumpi niistä on totuudellisempi tai, paremmin sanoen, vähemmän valheellinen; tiedän vain että tämä lentää tanhualle, niin mieletön ja julkea se on.

— Tämä seuraava on Hyrkanian Florismarte — sanoi parturi.

— Tässäkö hän on, herra Florismarte? — virkkoi kirkkoherra.

— Niinpä hän saa totisesti siirtyä heti ulos, eriskummaisesta syntymästään ja haaveellisista seikkailuistaan huolimatta, sillä hänen tympeän kuiva tyylinsä ei muuta ansaitse. Tanhualle vain, ja samoin tämä toinen, rouva emännöitsijä.

— Mielelläni, hyvä herra — vastasi emännöitsijä täyttäen käskyn erittäin iloisesti.

— Tämä on Ritari Platir — sanoi parturi.

— Se on vanha kirja, — selitti kirkkoherra — mutta en minä löydä siitä mitään sellaista, mikä ansaitsisi sääliä. Menköön armotta muiden mukana.

Niin tapahtui. Avattiin taas kirja ja havaittiin että sen nimi oli Ristinritari.

— Kirjalla on niin pyhä nimi, että sen vuoksi voisi antaa anteeksi sen typeryyden; mutta on myös tapana sanoa että »ristin takana piilee piru»; menköön rovioon.

Parturi otti taas kirjan ja sanoi:

— Tämä on Ritaritekojen kuvastin.

— Kyllä tunnen hänen armonsa! — sanoi kirkkoherra. Tässä vaeltaa Montalbánin herra Rinaldo ystävineen ja kumppaneineen, jotka ovat pahempia ryöväreitä kuin Cacus, sekä totuutta harrastava historiankirjoittaja Turpin.[38] Totta puhuen tahtoisin tuomita heidät vain iäkseen maasta karkotettaviksi, ellei muusta syystä, niin sen vuoksi, että hekin ovat antaneet osansa kuuluisan Matteo Bojardon[39] sepitelmään, josta kristitty runoilija Ludovico Ariostokin kutoi kudelmansa. Ellei hän tässä tavatessamme puhu omaa kieltänsä vaan jotakin toista, en kunnioita häntä vähän vähääkään, mutta jos puhuu maansa kieltä, kumarran kauniisti.

— Hän on tässä käsissäni italiaksi, — sanoi parturi — mutta en minä hänestä mitään ymmärrä.

— Eipä hyvä olisikaan, jos ymmärtäisitte, — vastasi kirkkoherra — ja emmepä moittisi herra Kapteenia, vaikka hän ei olisikaan tuonut sitä Espanjaan ja tehnyt siitä kastilialaista, sillä hän vähensi melkoisesti sen luontaista arvoa, niin kuin ainakin ne, jotka mielisivät kääntää runoteoksia toiseen kieleen, sillä menettelivätpä he kuinka huolellisesti ja taitavasti tahansa, he eivät koskaan saavuta alkuperäisen täydellisyyttä. Ehdotan siis että tämä kirja ja kaikki ne, jotka käsittelevät näitä ranskalaisia aiheita, viedään säilytettäviksi kuivaan kellariin, kunnes paremmin asiaa harkittaessa nähdään mitä niille on tehtävä, lukuun ottamatta erästä täällä kuljeksivaa Bernardo del Carpiota ja toista, Roncesval-nimistä, sillä jos ne saan käsiini, siirrän ne välttämättä emännöitsijälle, ja hän tuiskaa ne tuleen, ilman yhtään armoa.

Kaiken tämän vakuutti oikeaksi parturi pitäen sellaista menettelyä oikeana ja varsin viisaana, koska tiesi kirkkoherran niin hyväksi kristityksi ja niin totuutta rakastavaksi, ettei hän missään nimessä lausuisi mitään siitä poikkeavaa. Sitten hän avasi erään toisen kirjan, jonka havaitsi olevan Olivan Palmerinin, ja sen vieressä oli toinen nimeltä Englannin Palmerin. Sen nähtyään lisensiaatti lausui:

— Hakattakoon tämä oliivipuu heti haloiksi ja poltettakoon, niin ettei siitä jää tuhkaakaan, mutta tämä Englannin palmu säästettäköön ja säilytettäköön sitä niin kuin Dareios-kuninkaalta sotasaaliiksi saatua lipasta, jossa Aleksanteri käski säilyttää Homeroksen teoksia. Tämä kirja, herra kuomaseni, nauttii kunnioitusta kahdesta syystä: ensinnäkin sen vuoksi, että se sinänsä on oikein hyvä, ja toiseksi, koska tiedetään kertoa, että sen on sepittänyt eräs Portugalin viisas kuningas. Kaikki Miraguardan linnan seikkailut ovat erittäin oivallisia ja taitavasti esitettyjä, keskustelujen kieliparsi on sievä ja selvä sekä noudattaa ja pitää silmällä sangen asianmukaisesti ja älykkäästi puhujan säätyä. Arvelen siis että teidän siihen suostuessanne, mestari Nicolás, jätetään polttamatta tämä sekä Amadis Gallialainen, mutta luovutetaan tuhon omiksi kaikki muut, mitä enempää tutkimatta ja tunnustelematta.

Ei, herra kuomaseni, — vastasi parturi — minulla on tässä kuuluisa Don
Belianis.

— Se, – virkkoi kirkkoherra — ja sen toinen, kolmas ja neljäs osa kaipaavat hiukan rabarberia purkaakseen ylenmääräistä sappeansa. Sitä paitsi täytyy poistaa niistä kaikki, mikä koskee Maineen linnaa, ja muut merkittävämmät sopimattomat seikat. Sen vuoksi myönnämme niille vielä armonaikaa, ja jos ne parantavat itseään, käsittelemme niitä laupiaasti tai oikeudenmukaisesti. Säilyttäkää te, kuomaseni, niitä toistaiseksi luonanne, mutta älkää salliko kenenkään niitä lukea.

— Mielelläni — vastasi parturi.

Vaivautumatta enempää lukemaan ritariromaaneja kirkkoherra käski emännöitsijää ottamaan kaikki isokokoiset nidokset ja heittämään ne tanhualle. Tuo ei kaikunut kuuroille korville eikä sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa, sillä niiden polttaminen oli emännöitsijästä mieluisempaa kuin kaikkein suurimman ja hienoimman palttinan aloittaminen. Niinpä hän sieppasikin niitä suunnilleen kahdeksan yhdellä kertaa ja viskasi ne ulos ikkunasta. Kun hän otti niin paljon kerrallaan, putosi eräs kirja parturin jalkojen eteen; hänen teki mieli nähdä kenen kirjoittama se oli, ja hän havaitsi että nimenä oli Kuuluisan ritarin Tirante Valkoisen historia.

— Herra siunatkoon, — huusi kirkkoherra kimakasti — onko täällä Tirante Valkoinen! Antakaa se tänne, kuomaseni, luulenpa löytäneeni siitä mielihyvän aarreaitan ja ajanvietteen kultakaivoksen. Tässä on Montalbánin herra Kyrieleison, urhoollinen ritari, hänen veljensä Montalbánin Tuomas ja ritari Fonseca sekä urhean Tiranten taistelu verikoiraa vastaan, neiti Elämäni riemun sukkeluudet, leskirouva Levollisen lemmenseikat ja juonet ja rouva Keisarinna, joka on rakastunut asepalvelijaansa Hippolytokseen. Uskokaa minua, herra kuomaseni, tämä on maailman paras kirja lajiansa: siinä ritarit syövät, he nukkuvat ja kuolevat vuoteissaan, tekevät testamenttinsa ennen kuolemaansa, ja siinä on vielä yhtä ja toista muutakin, mitä tällaisista kirjoista yleensä puuttuu. Kaikesta huolimatta sanon teille että sen kirjoittaja, koska hän tahallaan sepitti niin paljon mielettömyyksiä, olisi syystäkin voitu tuomita kaleereille koko iäkseen. Viekää kirja kotiin ja lukekaa se, niin näette että kaikki, mitä olen siitä sanonut, on totta.

— Sen teen; — vastasi parturi — mutta mihin panemme nämä jäljelle jääneet pienet kirjat?

— Nämä — sanoi kirkkoherra — eivät taida ollakaan ritariromaaneja vaan runokirjoja.

Hän avasi erään niistä, havaitsi sen olevan Jorge de Montemayorin Dianan, otaksui että kaikki muutkin olivat samaa lajia ja virkkoi:

— Nämä eivät ansaitse polttamista niin kuin nuo toiset, koska eivät tee nyt eivätkä vastakaan sellaista vahinkoa kuin ritariromaanit ovat tehneet; nämä näet ovat erittäin järkeviä kirjoja, joista ei koidu haittaa kenellekään sivulliselle.

— Ah, kunnianarvoinen herra, — sanoi sisarentytär — voitte antaa polttaa ne yhtä hyvin kuin nuo toiset, sillä ei olisi mikään ihme, jos herra enoni ritaritaudista toivuttuaan saisi niitä lukiessaan päähänsä ruveta paimeneksi ja lähteä vaeltamaan metsiin ja vainioille laulaen ja soittaen tai vielä onnettomammin rupeisi runoilijaksi, mikä kuuluu olevan parantumaton ja tarttuva tauti.

Neiti on oikeassa; — virkkoi kirkkoherra — on parasta poistaa tämä kompastuskivi ja houkutus ystävämme tieltä. Mitä nyt ensinnäkin tulee tähän Montemayorin Dianaan, ei sitä mielestäni ole poltettava, poistetaan siitä vain kaikki, mikä koskee tietäjänaista Feliciaa ja noiduttua vettä, sekä melkein kaikki pitkämittaiset säkeet, säilyttäköön sitten Jumalan nimessä suorasanaiset kappaleensa ja kunnian siitä, että on senlaatuisten kirjojen joukossa ensimmäinen.

— Tämä seuraava — sanoi parturi — on Diana, niin sanottu »Salamancalaisen toinen Diana», ja tämä toinen, sekin samanniminen, on Gil Polon tekemä.

— Salamancalaisen sepustus — virkkoi kirkkoherra — liittyköön lisänä tanhualle tuomittujen joukkoon, mutta Gil Polon teos säilytettäköön kuin se olisi itse Apollon sepittämä. Eteenpäin, kuomaseni, pidetäänpä kiirettä, sillä on jo kohta myöhä.

— Tämä kirja, — sanoi parturi avaten jälleen erään — on Kymmenen kirjaa lemmenvaiheista, sardinialaisen runoilija Antonio de Lofrason sepittämä.

— Niin totta kuin olen papiksi vihitty — virkkoi kirkkoherra — ei ole milloinkaan kirjoitettu toista niin hupaista ja hullunkurista kirjaa koko sinä aikana, Apollo on ollut Apollo, runottaret ovat olleet runottaria ja runoilijat runoilijoita. Se on sommittelultaan paras ja verrattomin kaikista senlaatuisista päivän valkeuteen ilmestyneistä, ja ken ei ole sitä lukenut, saa varmaan uskoa ettei ole milloinkaan lukenut mitään miellyttävää. Antakaa se minulle, kuomaseni; tämä löytö on minulle arvokkaampi kuin olisi firenzeläisestä verasta tehty lahjaksi saamani kauhtana.

Hän asetti sen eri paikkaan kovin hyvillään, ja parturi jatkoi: Nämä seuraavat ovat Iberian paimen, Henaresin nymfit ja Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset.

— Ei mitään enempiä puuhia, — virkkoi kirkkoherra — vaan jätetään ne emännöitsijän väkevän maallisen käsivarren haltuun, ja älköön minulta kysyttäkö minkä tähden, muuten emme suoriudu koskaan tehtävästämme.

— Nyt tulee Filidan paimen.

— Ei se ole paimen — virkkoi kirkkoherra — vaan erittäin älykäs hovimies; sitä säilytettäköön kuin kallisarvoista jalokiveä.

— Tämä iso, joka nyt tulee, — sanoi parturi — on nimeltään Monenmoisten runoelmien aarreaitta.

— Jos niitä olisi vähemmän, — sanoi kirkkoherra — niitä pidettäisiin paremmassa arvossa; tästä kirjasta on karsittava ja pyyhittävä muutamia kelvottomia kohtia, joita siinä on oivallisten joukossa. Säilytettäköön, koska sen tekijä on ystäväni ja koska hän on kirjoittanut toisia suurenmoisempia ja ylevämpiä teoksia.

— Tämä — jatkoi parturi — on López Maldonadon laulukirja.

— Tämänkin kirjan tekijä — virkkoi kirkkoherra — on hyvä ystäväni, ja jokaisen täytyy ihailla hänen säkeitänsä kuullessaan hänen itsensä niitä lausuvan; kun hän taas niitä laulaa, hänen äänensä on niin viehkeä, että kuulija kerrassaan hurmaantuu. Hänen paimenlaulunsa ovat laajanlaisia, mutta eihän hyvää koskaan ole liian paljon. Jääköön valittujen joukkoon. Mutta mikä kirja on siinä sen vieressä?

— Miguel de Cervantesin Galatea — vastasi parturi.

— Cervantes on ollut jo monet vuodet erinomainen ystäväni, ja minä tiedän että hän on perehtynyt onnettomuuksiin paremmin kuin säkeiden sepittämiseen. Hänen kirjassaan ilmenee kiitettävää kekseliäisyyttä; hän panee alulle yhtä ja toista, mutta ei kehittele mitään loppuun asti. Täytyy odottaa hänen lupaamaansa toista osaa; ehkäpä hän siinä itsensä parantaa ja voittaa täysin sen armon, joka häneltä nyt evätään. Säilyttäkää te häntä asunnossanne, kunnes saadaan se nähdä.

— Mielelläni — vastasi parturi. — Nyt tässä tulee kolme yhtä haavaa:
Don Alonso de Ercillan La Araucana, cordobalaisen raatimiehen Juan
Rufon sepittämä La Austriada, ja El Montserrate, jonka tekijä on
valencialainen runoilija Cristobal de Virués.

— Nämä kolme kirjaa — sanoi kirkkoherra — ovat parhaat kaikista heroiseen säemittaan sepitetyistä kastiliankielisistä teoksista ja kykenevät kilpailemaan Italian kuuluisimpien tuotteiden kanssa; säilytettäköön ne Espanjan runouden kalleimpina aarteina.

Kirkkoherra, joka ei jaksanut tarkastaa useampia kirjoja, halusi niin muodoin jättää kaikki muut umpimähkään poltettaviksi; mutta parturi oli jo ehtinyt avata erään, jonka nimi oli Angelican kyynelet.

— Kyyneliä vuodattaisin itse, — virkkoi kirkkoherra nimen kuultuaan — jos olisin määrännyt poltettavaksi sellaisen kirjan, sillä sen tekijä oli Espanjan, vieläpä koko maailmankin maineikkaimpia runoilijoita ja käänsi mitä onnistuneimmin muutamia Ovidiuksen runotarinoita.

Seitsemäs luku.

Kelpo ritarimme Don Quijote Manchalaisen toisesta matkaanlähdöstä.

Niin pitkälle oli ehditty, kun Don Quijote alkoi huutaa kovalla äänellä:

— Tässä, tässä, te rohkeat ritarit, tässä teidän tulee osoittaa urhoollisten käsivarsienne voimaa, sillä hovilaiset ovat pääsemässä voitolle turnauksessa.

Koska kaikki kiiruhtivat luo kuullessaan tuon huudon ja metelin, ei muiden kirjojen tarkastusta enää jatkettu, ja siksi on luultavaa, että rovioon joutuivat katsomatta kuulematta La Carolea ja Espanjan leijona sekä Don Luis de Avilan sepittämä Keisarin urotyöt, joiden epäilemättä täytyi olla jäljelle jääneiden joukossa ja jotka kukaties eivät olisi saaneet niin ankaraa tuomiota, jos kirkkoherra olisi ne nähnyt.

Heidän tullessaan Don Quijote oli jo noussut vuoteestaan, huusi ja lateli mielettömyyksiä yhä edelleen, iski ja huitoi kaikkiin suuntiin ja oli niin valveillaan kuin ei olisi koskaan nukkunut. He kävivät häneen käsiksi ja veivät hänet väkivalloin takaisin vuoteeseen. Hiukan tyynnyttyään hän kääntyi puhumaan kirkkoherralle ja sanoi:

— Aivan varmaan, herra arkkipiispa Turpin, on suuri häpeä meille, joita mainitaan kahdentoista päärin nimellä, että sallimme hovin ritarien muitta mutkitta voittaa tässä turnauksessa, vaikka me seikkailevat ritarit olemme voittaneet palkinnon kolmena edellisenä päivänä.

— Riittää, herra kuomaseni; — virkkoi kirkkoherra — jos Jumala suo, niin onni kääntyy, ja se, mikä tänään menetetään, voitetaan huomenna takaisin. Pitäkää te nyt vain huolta terveydestänne, sillä minusta näyttää että olette varmaan ylen väsynyt, ellette ole vaikeasti haavoittunutkin.

— Haavoittunut en ole, — vastasi Don Quijote — mutta piesty ja puitu, siitä ei epäilystäkään, sillä se äpärä Don Roland pieksi minua tammikarangolla ja pelkästä kateudesta, koska huomaa yksin minun kykenevän tarjoamaan täyden vastuksen urheudellensa. Niin totta kuin nimeni on Montalbánin Rinaldo minä maksan sen hänelle takaisin, kunhan nousen vuoteesta, kaikista hänen loitsuistansa huolimatta. Mutta tuokaa minulle nyt jotain syötävää, sillä tiedän sitä eniten kaipaavani; kostaminen jääköön minun tehtäväkseni.

Hänen pyyntönsä täytettiin; hänelle tuotiin ruokaa, hän painui jälleen nukkumaan ja toiset jäivät ihmettelemään hänen hulluuttansa.

Samana iltana emännöitsijä poltti roviossa kaikki tanhualla ja koko talossa olevat kirjat, ja siinä joutui palamaan sellaisiakin, joita olisi kannattanut säilyttää ajoista aikoihin; mutta niiden kohtalo ja tutkivan tuomarin laiskuus esti sen, ja niin toteutui niihinkin nähden se sana, että vanhurskaat saavat toisinaan kärsiä väärintekijöiden tähden.

Kirkkoherra ja parturi käyttivät sitten ystävänsä parantamiseksi muun muassa sitä keinoa, että sulkivat ja muurasivat umpeen kirjastohuoneen oven, jottei hän noustuaan löytäisi kirjoja (he näet arvelivat että syyn poistamalla saisivat ehkä vaikutuksenkin lakkaamaan), ja päättivät sanoa noidan vieneen ne huoneineen kaikkineen. Niin tehtiinkin mitä kiireimmin. Kahden päivän kuluttua Don Quijote nousi, lähti ensi työkseen katsomaan kirjojansa ja kun ei löytänyt huonetta siitä, missä se oli viimeksi ollut, kulki paikasta toiseen sitä etsien. Hän tuli siihen kohtaan, missä ovi oli aina ollut, tunnusteli sitä käsillään ja mulkoili joka taholle mitään virkkamatta; hyvän ajan kuluttua hän sitten tiedusteli emännöitsijältä, missäpäin kirjastohuone sijaitsi. Emännöitsijä tiesi hyvin mitä tuohon oli vastattava ja sanoi:

— Mitä joutavan huonetta teidän armonne etsii? Tässä talossa ei ole huonetta eikä kirjoja, sillä ne vei kaikki itse piru.

Ei se ollut piru — virkkoi sisarentytär — vaan noita, joka tuli pilvellä ajaen yön aikana sen päivän jälkeen, jona te täältä lähditte; se tuli käärmeellä ratsastaen, astui alas, meni huoneeseen ja teki siellä jotain, en tiedä mitä, mutta vähän ajan kuluttua se lensi ulos katosta jättäen talon täyteen savua, ja kun me sitten uskalsimme mennä katsomaan mitä se oli tehnyt, emme nähneet kirjan emmekä huoneen jälkeäkään; minä ja emännöitsijä vain muistamme varsin hyvin että se vanha vihollinen poistuessaan ilmoitti korkealla äänellä huutaen tehneensä tässä talossa vahinkoa, joka aikanaan havaittaisiin, koska hän salaa vihasi noiden kirjojen ja tuon huoneen omistajaa. Sitten hän vielä sanoi olevansa tietäjä Munatón.

— Hän kai sanoi Frestón — virkkoi Don Quijote.

— En tiedä, — vastasi emännöitsijä — oliko hänen nimensä Frestón vai
Fritón; tiedän vain että nimen lopussa oli tón.

— Niin oikein; — virkkoi Don Quijote — hän on viisas noita ja minun veriviholliseni, joka kantaa minulle kaunaa, koska tietää taioistaan ja kirjoistaan että minä tulen kerran aikojen kuluessa suorittamaan kaksintaistelun erään ritarin kanssa, jota hän suosii, ja että voitan vastustajani hänen kykenemättä sitä estämään; siksi hän yrittää, minkä voi, tehdä minulle kaikenlaista kiusaa, mutta uskokoon hän minun sanani että hänen on mahdoton torjua tai väistää sitä, minkä taivas on säätänyt.

— Kukapa sitä epäilisi? — virkkoi sisarentytär. — Mutta kuka teitä ajaa näihin kiistoihin, hyvä eno? Eikö ole parempi pysyä rauhassa kotonaan eikä lähteä maailmalle etsimään parempaa kuin vehnäleipää, muistamatta että moni lähtee hakemaan villoja ja tulee takaisin kerittynä.

— Voi sinä sisareni tytär, — vastasi Don Quijote, kuinka huono selko sinulla on asiasta! Ennen kuin minut keritään, olen jo nyhtänyt parran juurineen jokaiselta, joka aikoo koskettaa yhdenkään hiuskarvani kärkeä.

Kumpikaan nainen ei uskaltanut enää virkkaa mitään, koska he huomasivat hänen sappensa alkavan kiehua.

Kävi sitten niin että hän pysytteli kotona kaksi viikkoa aivan rauhallisena, mitenkään osoittamatta haluavansa uudistaa aikaisempia mielettömyyksiään. Näinä päivinä hän viritti kirkkoherran ja parturin seurassa mitä hupaisimpia keskusteluja väittämällä että maailma kaipasi kipeimmin vaeltavia ritareita ja että vaeltava ritarikunta heräisi jälleen eloon hänen hahmossaan. Kirkkoherra väitti toisinaan vastaan, toisinaan taas myönteli, sillä olisi ollut mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei käyttänyt sellaista temppua.

Samoihin aikoihin Don Quijote suostutteli erästä talonpoikaa, kyläläistään ja kunnollista (jos sellainen mainesana voidaan myöntää köyhälle), mutta sangen heikkoälyistä miestä. Lyhyesti sanoen: hän jutteli miehelle, kehoitti ja lupaili niin paljon, että talonpoika parka päätti lähteä hänen kanssaan ja palvella häntä aseenkantajana. Don Quijote sanoi hänelle muun muassa että hänen piti varustautua lähtemään matkaan hyvillä mielin, koska voi kenties sattua sellainen seikka, että hän, Don Quijote, ihan arvaamattaan saisi haltuunsa jonkin saaren ja nimittäisi hänet sinne käskynhaltijaksi. Näihin ja muihin samanlaisiin lupauksiin luottaen Sancho Panza — se näet oli talonpojan nimi — jätti vaimonsa ja lapsensa ja rupesi naapurinsa aseenkantajaksi.

Don Quijote ryhtyi heti hankkimaan rahoja, myi jotakin, panttasi muuta, kaiken polkuhinnasta, ja sai siten kokoon säällisen summan. Hän varusti itselleen myös uuden kilven pyytämällä sen lainaksi eräältä ystävältään, paikkasi rikotun kypärinsä niin hyvin kuin taisi ja ilmoitti sitten aseenkantajalleen Sancholle minä päivänä ja millä hetkellä aikoi lähteä matkaan, jotta hänkin hankkisi mitä piti tarpeellisimpana; ennen kaikkea hänen tuli ottaa matkaan haarapussi. Sancho lupasi niin tehdä ja sanoi vielä aikovansa ottaa oman, erittäin hyvän aasinsa, koska ei ollut tottunut kulkemaan paljon jalkaisin. Aasi hiukan epäilytti Don Quijotea; hän koki muistella, oliko kenelläkään vaeltavalla ritarilla ollut aasillista ratsaspalvelijaa, mutta hänen mieleensä ei johtunut yhtäkään sellaista. Siitä huolimatta hän suostui Sanchon ehdotukseen aikoen tilaisuuden sattuessa toimittaa hänelle arvokkaamman ratsun ottamalla ensimmäiseltä tielle osuvalta julkealta ritarilta hänen hevosensa. Hän varusti mukaan paitoja ja muuta sellaista minkä voi, noudattaen majatalon isännältä saamaansa neuvoa. Kun kaikki nuo oli valmiiksi suorittu, he lähtivät kylästä myöhään eräänä iltana. — Sancho Panza[40] ei hyvästellyt lapsiaan ja vaimoaan eikä Don Quijote emännöitsijäänsä ja sisarentytärtään — kenenkään heitä näkemättä ja kulkivat sinä yönä niin kauas, että aamun sarastaessa uskoivat olevansa saavuttamattomissa, vaikka heitä etsittäisiin.

Sancho Panza ajoi aasillaan kuin patriarkka, haarapusseineen ja nahkaleileineen, hartaasti haluten pian päästä käskynhaltijaksi saarelle, jonka hänen isäntänsä oli hänelle luvannut. Don Quijote oli tullut lähteneeksi samaan suuntaan ja samaa tietä kuin ensimmäisellä retkellään, nimittäin Montielin lakeuden kautta, mutta matkustaminen ei ollut niin vaivalloista kuin edellisellä kerralla, sillä nyt oli aamu eivätkä vinosti lankeavat auringonsäteet heitä rasittaneet. Sancho Panza lausui tällöin isännälleen:

— Herra vaeltava ritari, varokaa ettei teiltä unohdu mitä lupasitte minulle siitä saaresta; kyllä minä sen hallitsen, olipa se sitten kuinka iso tahansa.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Sinun tulee tietää, parahin Sancho Panza, että muinaisten vaeltavien ritarien keskuudessa oli varsin yleisenä tapana nimittää aseenkantajiansa valloittamiensa saarten tai valtakuntien käskynhaltijoiksi, ja minä olen päättänyt olla puolestani rikkomatta niin kiitettävää pitämystä; pikemmin aion tehdä siinä suhteessa vielä enemmän. He näet odottivat toisinaan ja kukaties useimmiten, kunnes heidän aseenkantajansa tulivat vanhoiksi, ja antoivat heille sitten, heidän väsyttyään palvelemaan ja kestämään kovia päiviä ja vielä pahempia öitä, jonkinlaisen kreivin- tai korkeintaan rajakreivin viran jossakin vähäpätöisessä laaksossa tai maakunnassa; mutta jos sinä elät ja minä elän, voi hyvinkin sattua että voitan kuuden päivän kuluessa valtakunnan siihen kuuluvine alusmaineen, joista minun sopii luovuttaa sinulle yksi kruunatakseni sinut sen kuninkaaksi. Eikä sinun pidä tätä ihmetellä, sillä sellaisille ritareille sattuu asioita ja seikkoja, niin ennen kuulumattomilla ja aavistamattomilla tavoilla, että voin varsin helposti antaa sinulle enemmänkin kuin lupaan.

— Tuota, tuota, — virkkoi Sancho Panza — jos minusta nyt tekee kuninkaan jokin sellainen ihme, josta teidän armonne puhuu, niin eukostani Juana Gutiérrezista[41] tulee ainakin kuningatar ja lapsistani prinssejä.

— Kuka sitä epäilee? — virkkoi Don Quijote.

— Minä sitä epäilen, — vastasi Sancho Panza — sillä minä tuumin että vaikka hyvä Jumala antaisi sataa kruunuja maan päälle, ei niistä yksikään sopisi Mari Gutiérrezin päähän. Saatte uskoa, herra, ettei hänestä ole kuningattareksi kahden rovon edestä, kreivittäreksi hän passaisi paremmin, mutta Jumalan apua siihenkin tarvitaan.

— Jätä hänet Jumalan haltuun, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Hän antaa hänelle sen, mikä hänelle parhaiten sopii, mutta älä sinä nöyryytä mieltäsi niin, että lopulta tyydyt vähempään kuin maaherran virkaan.

— En, sitä en tee, armollinen herra, — vastasi Sancho — en varsinkaan, kun teidän armonne, oivallinen isäntäni, varmaan osaa antaa minulle sen, mikä minulle sopii ja minkä kykenen hoitamaan.

Kahdeksas luku.

Kuinka urhoollinen Don Quijote onnellisesti suoriutui kamalasta ja ennen kuulumattomasta seikkailusta tuulimyllyjen kanssa sekä muista uskollisen muistamisen arvoisista tapahtumista.

Samassa he havaitsivat kolme- tai neljäkymmentä sillä tasangolla sijaitsevaa tuulimyllyä, ja ne nähdessään Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

— Hyvä onni ohjaa asioitamme paremmin kuin osaisimme toivoakaan, sillä näetkö, parahin Sancho Panza, kuinka tuolta ilmaantuu kolmekymmentä tai neljäkymmentä hirmuista jättiläistä. Niitä vastaan aion käydä taistelemaan ja ottaa ne kaikki hengiltä, ja niiltä saatu saalis olkoon rikkautemme alku, sillä tämä on rehellinen taistelu, ja Jumalalle tehdään suuri palvelus, kun sellaiset kehnot sikiöt hävitetään maan päältä.

— Mitkä jättiläiset? — kysyi Sancho Panza.

— Nuo jotka tuolla näet, — vastasi hänen isäntänsä — nuo joilla on pitkät käsivarret; toisilla ne ovat usein lähes kahden peninkulmankin pituiset.

— Eikö mitä, armollinen herra, — virkkoi Sancho — nuo, jotka tuolla näemme, eivät ole jättiläisiä, vaan tuulimyllyjä, ja ne, mitkä näyttävät käsivarsilta, ovat siipiä, jotka pyörittävät myllynkiveä, kun tuuli niitä liikuttaa.

— Helppo on huomata — vastasi Don Quijote — ettet ole perehtynyt siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua peloittaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun.

Tuon sanottuaan hän kannusti ratsuaan Rocinantea ollenkaan välittämättä aseenkantajastaan Sanchosta, joka huutaen vakuutti hänelle että hän oli aivan varmaan käymässä tuulimyllyjen eikä jättiläisten kimppuun. Ne olivat Don Quijotesta niin ilmeisiä jättiläisiä, ettei hän kuullut aseenkantajansa Sanchon huutoja eikä lähelle ehdittyäänkään nähnyt mitä ne olivat, vaan huusi korkealla äänellä:

— Älkää paetko, te pelkurit ja kurjat olennot, teitä vastaan hyökkää yksi ainoa ritari.

Samassa kävi pieni tuulenleyhkä, ja suuret myllynsiivet alkoivat liikkua. Don Quijote näki sen ja virkkoi:

Vaikka liikuttaisitte useampia käsivarsia kuin jättiläinen
Briareos,[42] joudutte sittenkin häviölle.

Niin sanoen ja mitä hartaimmin sulkeutuen valtiattarensa Dulcinean suosioon, pyytäen häntä avukseen tänä ratkaisevana hetkenä, Don Quijote syöksyi eteenpäin kilven suojaamana ja peitsi sojossa Rocinanten pannessa parasta laukkaansa ja hyökkäsi suoraan ensimmäistä myllyä vastaan. Hänen peitsensä iskiessä siipeen tuuli pyöritti siipeä niin rajusti, että se mursi peitsen palasiksi vieden mennessään ratsun ja ratsastajan, joka kieri kentälle pahoin kolhittuna. Sancho Panza kiiruhti hänen avukseen niin nopeasti kuin aasin vauhti salli ja huomasi luo ehdittyään ettei Don Quijote kyennyt liikahtamaan: niin ankara oli isku hänen kumoutuessaan Rocinanten kanssa.

— Jumala varjelkoon! — virkkoi Sancho. — Enkö sanonut teidän armollenne että varoisitte sitä tekemästä, koska ne selvästi olivat tuulimyllyjä eikä niitä voinut muuksi katsoa kukaan, ellei ollut mitä omassa päässä?

— Ole vaiti, hyvä Sancho: — vastasi Don Quijote — sotaiset seikat ovat enemmän kuin muut alinomaisen muuttumisen alaisia; otaksun sitä paitsi, ja on varmakin, että viisas Fresón, joka vei multa huoneen kirjoineen, nyt muutti nuo jättiläiset myllyiksi riistääkseen minulta niiden voittamisesta koituvan kunnian; niin kovin hän minua vihaa. Loppujen lopuksi hyvä miekkani sittenkin saattaa hänen kehnot juonensa häpeään.

— Suokoon Jumala että niin tapahtuu — virkkoi Sancho Panza.

Hän auttoi herransa seisoalleen ja melkein lapautuneen Rocinanten selkään. Sattuneesta seikkailusta keskustellen he sitten lähtivät kulkemaan kohti Lápice-solaa. Don Quijote sanoi sieltä aivan välttämättä löytyvän monia ja monenlaisia seikkailuja, koska sitä tietä kulki paljon väkeä. Hän oli kumminkin kovin pahoillaan peitsensä menettämisestä, uskoi huolensa aseenkantajalleen ja sanoi:

— Muistan lukeneeni että eräs espanjalainen ritari, nimeltään Diego Perez de Vargas, jolta oli katkennut taistelussa miekka, taittoi tammesta jämeän oksan ja teki sillä sinä päivänä sellaisia tekoja ja murskasi niin monta mauria, että sai lisänimen Machuca eli Murskaaja, ja hän sekä hänen jälkeläisensä käyttivät siitä päivästä lähtien nimeä Vargas y Machuca. Kerron sinulle tämän, koska minäkin aion taittaa ensimmäisestä kohtaamastani tavallisesta tammesta tai rautatammesta oksan, samanlaisen ja yhtä lujan kuin se jota tässä ajattelen, ja sillä minä aion suorittaa sellaisia urotöitä, että voit pitää itseäsi ylen onnellisena, kun olet päässyt niitä näkemään ja olemaan todistajana seikoissa, joita tuskin voidaan tosiksi uskoa.

— Suokoon Jumala; — virkkoi Sancho — minä uskon kaiken niin kuin teidän armonne sanoo; mutta oikaiskaa itseänne hiukan, te näytätte kallistuvan toiselle puolelle, ja se kaiketi johtuu kaatuessanne saamastanne kolahduksesta.

— Aivan oikein, — vastasi Don Quijote — ja se seikka, etten valita kipuani, johtuu siitä, ettei vaeltavien ritarien ole lupa valittaa mitään haavaa, vaikka suolet pursuisivat siitä ulos.

— Jos on niin laita, ei minulla ole siihen mitään sanottavaa, virkkoi Sancho — mutta Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos teidän armonne valittaisi, kun jokin paikka tekee kipeätä. Itsestäni tiedän sanoa että minun on pakko valittaa, jos tunnen pienintäkään kipua, ellei vain tuo määräys ettei saa valittaa koske myös vaeltavien ritarien aseenkantajia.

Don Quijote ei voinut olla nauramatta aseenkantajansa yksinkertaisuutta. Hän selitti että Sancho sai mielellään valittaa, miten ja milloin hyväksi näki, tahtoen tai tahtomattaan, koska hän ei ollut toistaiseksi lukenut ritarisäännöistä mitään sellaista kieltoa. Sancho huomautti nyt että oli aika aterioida. Hänen isäntänsä vastasi ettei hän itse vielä tuntenut sitä tarvetta, mutta että Sancho voi syödä milloin mieli teki. Luvan saatuaan Sancho sijoittui aasinsa selässä niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi, otti haarapussista mitä oli sinne säälinyt ja tuli ratsastaen ja syöden isäntänsä jäljessä varsin verkalleen, tavan takaa kallistaen viinileiliä ja maiskahduttaen niin makeasti, että kaikkein nirsoin Malagan viinikrouvari olisi saattanut häntä kadehtia. Siinä vähän väliä kaulaansa kastaessaan hän ei muistellut mitään isännän hänelle antamia lupauksia eikä hänestä tuntunut suinkaan työläältä vaan erittäin virkistävältä liikkua etsimässä seikkailuja, olivatpa ne kuinka vaarallisia tahansa.

Yönsä he sitten viettivät muutamien puiden alla, ja Don Quijote mursi kuivettuneen oksan, joka tavallaan kelpasi peitseksi, sekä kiinnitti siihen katkenneesta peitsestä jääneen kärjen. Hän ei nukkunut koko yönä, ajattelihan vain valtiatartaan Dulcineaa noudattaen kirjoistaan lukemiansa kertomuksia, kuinka ritarit viettivät nukkumatta yökausia metsissä ja asumattomilla tienoilla askarruttaen mieltänsä muistelemalla valtiattariansa. Niin ei viettänyt yötään Sancho Panza. Koska hän oli täyttänyt vatsansa, eikä suinkaan sikurivedellä, hän nukkui yön yhteen menoon, ja ellei hänen isäntänsä olisi huutamalla häntä herättänyt, eivät siihen olisi pystyneet hänen naamaansa sattuvat auringonsäteet enempää kuin laulavat linnutkaan, jotka monilukuisina ja riemuiten tervehtivät nousevaa uutta päivää. Herättyään hän taas kallisti nahkaleiliä havaiten sen hiukan hervakammaksi kuin edellisenä iltana, mikä sai hänen sydämensä murheelliseksi, koska heille hänen nähdäkseen ei voinut tarjoutua tilaisuutta vajauksen korvaamiseen. Don Quijote ei halunnut murkinoida; hän, kuten sanottu, oli alkanut ravita itseään maukkailla muistoilla. He lähtivät jatkamaan matkaansa kohti Lápice-solaa, jonka sitten näkivät edessään kello kolmen tienoissa päivällä.

— Täällä, veikkoseni Sancho Panza, — virkkoi Don Quijote sen nähdessään — voimme työntää käsivartemme kyynärpäätä myöten siihen, mitä mainitaan seikkailujen nimellä. Mutta ota huomioon ettei sinun pidä tarttua miekkaasi puolustaaksesi minua, vaikka näkisit minut maailman pahimmassa pinteessä, ellet havaitse että ahdistajani ovat hirtehisiä ja roskaväkeä. Siinä tapauksessa kyllä voit minua auttaa; jos he ovat ritareita, ei ole millään muotoa luvallista eikä ritarilakien mukaan sallittua, että autat minua ennen kuin sinut on lyöty ritariksi.

– Aivan varmaan, armollinen herra, — vastasi Sancho — tottelen teitä siinä kohden erittäin tarkasti, varsinkin kun olen luonnostani sopuisa ja haluton sekaantumaan riitaan ja toraan; mutta totta on toisekseen, etten minä, jos tulee kysymykseen puolustaa itseäni, paljoakaan piittaa noista säännöistä, sillä jumalalliset ja inhimilliset lait sallivat jokaisen torjua päältään niitä, jotka mielivät käydä hänen kimppuunsa.

— Sitähän minäkin, — virkkoi Don Quijote — mutta mitä tulee siihen, että auttaisit minua ritareita vastaan, sinun on hillitseminen luontaista kiivauttasi.

— Sen lupaan, — vastasi Sancho — lupaan pitää tämän käskyn yhtä pyhänä kuin lepopäivän.

Heidän näin keskustellessaan tuli tiellä näkyviin kaksi Pyhän Benediktuksen munkkikunnan veljeä, dromedaareilla ratsastaen; sellaisia kyöpeleitä näet olivat heidän muulinsa. Heillä oli matkasilmälasit ja päivänvarjot. Heidän jäljissään tulivat vaunut, joita saatteli neljä viisi ratsumiestä ja kaksi jalankäypää muulirenkiä. Vaunuissa oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, eräs biskajalainen rouva matkalla Sevillaan, missä oli hänen miehensä lähtemässä Intiaan suorittamaan jotakin erittäin kunniakasta tehtävää. Munkkiveljet eivät kuuluneet hänen seuraansa, vaikka kulkivat samaa tietä; mutta Don Quijote, tuskin heidät havaittuaan, lausui aseenkantajalleen:

— Ellen erehdy, tästä tulee mainioin seikkailu, mitä milloinkaan on nähty, sillä noiden tuolla näkyvien mustien hahmojen täytyy olla ja ne epäilemättä ovatkin noitia, jotka kuljettavat noissa vaunuissa jotakin ryöstämäänsä prinsessaa, ja minun asiani on kaikin voimin torjua tämä väkivalta.

— Tästä koituu pahempi juttu kuin tuulimyllyistä — sanoi Sancho. — Huomatkaa, herra, että nuo ovat benediktiiniveljiä, ja vaunut ovat varmaan joidenkin matkustavien. Huomatkaa, sanon minä, huomatkaa tarkoin mitä teette, jottei piru teitä peri.

— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettet sinä tiedä paljoa seikkailuasioista; se mitä sanon on totta, ja nyt saat sen nähdä.

Tuon sanottuaan Don Quijote ajoi edelle ja asettui keskelle tietä, jota munkit tulivat, ja heidän ehdittyään niin lähelle, että he hänen mielestään voivat kuulla mitä hän sanoi, huusi raikuvalla äänellä:

— Te perkeleen riivaamat epäsikiöt, päästäkää heti vapaiksi ne korkeat prinsessat, joita väkivalloin kuljetatte noissa vaunuissa; ellette niin tee, olkaa valmiit kärsimään äkillinen kuolema pahojen tekojenne ansaituksi rangaistukseksi.

Munkit pidättivät muulinsa ihmetellen Don Quijoten ulkonäköä ja samoin hänen sanojaan, joihin vastasivat:

— Herra ritari, emme ole perkeleen riivaamia emmekä epäsikiöitä, vaan Pyhän Benediktuksen veljiä, ja me matkustamme tässä ollenkaan tietämättä, onko noissa vaunuissa väkisin vietyjä prinsessoja vai ei.

— Minusta ei selviydytä koreilla sanoilla, sillä minä tunnen teidät hyvin, te kavalat hirtehiset — lausui Don Quijote.

Vastausta ensinkään odottamatta hän kannusti Rocinantea ja hyökkäsi peitsi sojossa päin etumaista munkkia, niin rajusti ja voimallisesti, että olisi auttamattomasti pudottanut hänet maahan, jopa pahasti haavoittanut tai ehkä surmannutkin, ellei munkki olisi lipunut alas muulin selästä. Nähdessään, kuinka kumppania kohdeltiin, toinen munkki painoi säärensä rotevan muulin kupeisiin ja kiiti pitkin lakeutta nopeammin kuin tuuli.

Havaitessaan munkin makaavan maassa Sancho Panza kapusi vikkelästi alas aasinsa selästä, kävi häneen käsiksi ja alkoi riisua hänen vaatteitaan. Samassa saapuivat munkkien molemmat rengit ja kysyivät, miksi hän häntä riisui. Sancho vastasi että vaatteet kuuluivat lain ja oikeuden mukaan hänelle, koska ne olivat hänen isäntänsä Don Quijoten voitollisesti suorittamasta taistelusta saatu saalis. Havaitessaan Don Quijoten olevan loitompana keskustelemassa vaunuissa matkaavien naisten kanssa muulirengit hyökkäsivät Sanchon kimppuun, kaatoivat hänet, harvensivat hänen partansa haivenettomaksi ja potkivat häntä, niin että hän jäi makaamaan tajuttomana henkihieverissä. Munkki kiipesi takaisin muulinsa selkään hetkeäkään viivyttelemättä, peläten ja vapisten, kasvot kalmankalpeina, ja riensi niin pitkälle päästyään kumppaninsa jälkeen, joka oli pysähtynyt hyvän matkan päähän odottamaan, kuinka tämä kamala kohtaus päättyisi. Haluamatta vartoa tapahtuma myöhempiä vaiheita he sitten jatkoivat matkaansa tehden ristinmerkkejä niin uutterasti kuin piru olisi ollut heidän niskassaan.

Don Quijote, kuten sanottu, keskusteli vaunuissa istuvan rouvan kanssa.
Hän lausui:

— Teidän kauneutenne, armollinen rouva, voi vallita persoonaansa niin kuin parhaaksi näkee, sillä ryöstäjienne julkeus lepää nyt maan tomussa, tämän minun väkevän käsivarteni kukistamana; ja jotta teidän ei tarvitse vaivautua ottamaan selkoa vapauttajanne nimestä, tietäkää että olen Don Quijote Manchalainen, vaeltava ja seikkaileva ritari sekä kauniin ja verrattoman Dulcinea Tobosolaisen kuuliainen palvelija. Teille tekemäni hyvän työn palkaksi en pyydä muuta kuin että palaatte Tobosoon, viette terveiseni tälle valtiattarelleni ja kerrotte hänelle, kuinka olen teidät pelastanut.

Don Quijoten koko esitystä kuunteli vaunuja saatteleva ratsaspalvelija, biskajalainen mies. Kuultuaan ettei Don Quijote mielinyt päästää vaunuja jatkamaan matkaansa vaan sanoi että niiden piti kohta kääntyä takaisin Tobosoon, hän ajoi Don Quijoten luo, kävi käsiksi hänen peitseensä ja lausui huonolla kastilian kielellä ja vielä huonommalla baskin kielellä näin:

— Mene ritari, mene hiiteen; Jumalan nimessä, joka minun loi, jos et päästä vaunut, niin sinun tapat niin kuin tässä olet biskajalainen.

Don Quijote ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti ja vastasi varsin tyynesti:

— Jos olisit ritari sinä, joka et ole ritari, olisin jo rangaissut sinua mielettömyydestäsi ja julkeudestasi, kurja pelkuri.

Siihen vastasi biskajalainen:

— Minä ei ritari? Minä vannon Jumalalle niin valehtelet kuin kristitty. Jos peitsi heität ja miekka otat, kuinka pian näet että kannan kissa veteen! Biskajalainen maalla, hidalgo merellä, hidalgo hiiteen, ja katso että valehtelet, jos toinen sanot asia.

— Nyt sen näet, sanoi Agrajes[43] — vastasi Don Quijote.

Hän heitti peitsensä maahan, veti miekkansa, tarttui kilpeensä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun aikoen ottaa hänet hengiltä. Nähdessään hänen niin tulevan biskajalainen olisi mielellään astunut alas muulinsa selästä, koska se oli huono vuokrajuhta, johon ei voinut luottaa, mutta ehti vain paljastaa miekkansa. Onnekseen hän oli lähellä vaunuja, joista sai siepatuksi pieluksen kilvekseen, ja niin he kävivät toistensa kimppuun kuin olisivat olleet verivihollisia. Toiset kokivat rakentaa rauhaa, mutta yritys ei onnistunut, sillä biskajalainen selitti vaivaisin lausein että hän, ellei hänen sallittu lopettaa taistelua, itse surmaisi rouvan ja kaikki, jotka häntä häiritsivät. Vaunuissa istuva rouva, ihmeissään ja peloissaan siitä mitä näki, käski ajomiehen siirtää vaunut hiukan kauemmaksi ja katseli sitten loitolla ankaraa taistelua, jonka kestäessä biskajalainen iski Don Quijotea kilven yli toiseen olkapäähän niin tuimasti, että olisi halkaissut hänet vyönsijaa myöten, ellei hänellä olisi ollut varuksia. Don Quijote tunsi tuon hirmuisen iskun valtavan tehon ja huusi kovalla äänellä:

— Oi sieluni valtiatar, Dulcinea, kauneuden kukka, tulkaa auttamaan ritarianne, joka on tässä vaikeassa kohtauksessa osoittautuakseen teidän suuren ihanuutenne arvoiseksi!

Niin sanoessaan hän samalla tarttui lujasti miekkaansa, suojasi itseään kilvellänsä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun; hän näet oli päättänyt panna kaikki yhden ainoan iskun varaan.

Nähdessään hänen niin tulevan päin biskajalainen hyvin arvasi, kuinka raivokas tuo peloton hyökkääjä oli, ja päätti menetellä samoin kuin Don Quijote. Hän odotti tulijaa, visusti suojaten itseään pieluksellaan, mutta voimatta kääntää oikeaan enempää kuin vasempaankaan muulia, joka lopen väsyneenä ja aivan tottumattomana sellaiseen leikkiin ei kyennyt astumaan askeltakaan. Don Quijote siis hyökkäsi, kuten sanottu, päin varovaa biskajalaista, miekka pystyssä, aikoen halkaista hänet kahtia; biskajalainen vartoi häntä samoin miekka kohotettuna, pieluksensa suojaamana, ja kaikki läsnä olevat odottivat pelon ja jännityksen vallassa mitä seuraisi niistä valtavista iskuista, joilla he toisiaan uhkasivat. Vaunuissa istuva rouva ja hänen palvelijattarensa lausuivat lukemattomia rukouksia ja lupauksia kaikille Espanjan pyhille kuville ja palvonta paikoille, jotta Jumala pelastaisi heidän ratsasrenkinsä ja heidät itsensä siitä suuresta vaarasta, jossa he nyt olivat. On varsin valitettavaa, että tämän kertomuksen kirjoittaja juuri tässä kohdassa ja asiain tässä vaiheessa jättää taistelun keskeneräiseksi, mainiten puolustuksekseen ettei ollut löytänyt kirjallisia tietoja näistä Don Quijoten urotöistä jo kerrotun lisäksi. Tämän teoksen toinen kirjoittaja ei kumminkaan voinut uskoa että niin merkillinen historia olisi jätetty unohduksen huomaan tai että Manchan oppineet miehet olisivat asiasta niin vähän välittäneet, ettei heidän arkistoissaan tai laatikoissaan olisi minkäänlaisia tätä kuuluisaa ritaria koskevia asiakirjoja. Näin ajatellen hän ei luopunut toivosta että löytäisi tämän hupaisen kertomuksen jatkon, ja koska taivas oli hänelle suosiollinen, hän löysikin sen seuraavassa osassa kerrotulla tavalla.

Yhdeksäs luku,

jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean biskajalaisen ja miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.

Tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa[44] erosimme urhoollisesta biskajalaisesta ja kuuluisasta Don Quijotesta, kun he, miekat huikeasti kohotettuina, olivat kumpikin valmiina iskemään niin tuiman iskun, että aseitten osuessa täydeltä terältä olisivat leikanneet ja halkaisseet toisensa ylhäältä alas asti ja hajonneet kahtia kuin granaattiomena. Tässä ylen epätietoisessa kohdassa mieluisa kertomus keskeytyi ja jäi tyngäksi, eikä sen kirjoittaja antanut meille mitään tietoa, mistä voisimme löytää mitä puuttui.

Tämä tuotti minulle paljon harmia, sillä vähästä lukemastani koitunut mielihyvä vaihtui mielipahaksi, kun ajattelin, kuinka hankalaa oli löytää sitä paljoa, mikä nähdäkseni vielä puuttui tuosta miellyttävästä kertomuksesta. Minusta näytti aivan mahdottomalta ja kaikkea hyvää tapaa rikkovalta, ettei niin oivalla ritarilla olisi ollut apunaan jotakin tietäjämiestä, joka otti tehtäväkseen kirjoittaa muistiin hänen koskaan näkemättömät urotyönsä. Sellaista näet ei puuttunut yhdeltäkään niistä vaeltavista ritareista, jotka, kuten sanotaan, lähtevät seikkailemaan, vaan jokaisella oli kuin käskettynä yksi tai pari sellaista viisasta, jotka eivät ainoastaan merkinneet muistiin heidän tekojansa, vaan kuvasivat myös heidän kaikkein mitättömimmätkin ajatuksensa ja lapselliset mieleenjohtumansa, olivatpa ne kuinka salaisia tahansa; eikä suinkaan niin oivallinen ritari voinut olla niin kovaonninen, että häneltä puuttui mitä Platirilla ja muilla hänenlaisillaan oli yltäkyllin. En siis voinut taipua uskomaan että niin mainio kertomus oli jäänyt epätäydelliseksi ja typistetyksi vaan syytin ilkeätä, kaikkinielevää ja kaikkisyövää aikaa, joka oli sen joko piilottanut tai tuhonnut.

Koska hänen kirjojensa joukossa oli ollut niinkin uusia kuin Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset ja Henaresin nymfit ja paimenet, minusta näytti toiselta puolen että hänenkin historiansa täytyi olla nykyiseltä ajalta ja että se, vaikka sitä ei olisi merkitty muistiin, varmaan eli hänen kylänsä ja naapurikylien asukkaiden muistissa. Tämä ajatus kiusasi minua, niin että mieleeni virisi halu saada todella ja totuudenmukaisesti selville kuuluisan espanjalaisen maanmiehemme Don Quijote Manchalaisen, Manchan ritariston loistavimman ja edustavimman jäsenen koko elämä ja ihmeelliset seikkailut, ensimmäisen, joka meidän päivinämme ja tänä surkeana aikakautena ryhtyi vaeltavan ritarin vaivalloiseen toimeen, torjumaan vääryyttä, auttamaan leskiä, suojelemaan neitsyitä, niitä jotka tasa-astujillaan ratsastaen, piiska kädessä ja koko neitsyytensä mukanaan, kulkivat vuorelta vuorelle ja laaksosta laaksoon; ellei näet joku hirtehinen, joku kirveellä ja piikkikypärillä varustettu moukka tai joku suunnaton jättiläinen heitä väkisin maannut, niin menneinä aikoina oli neitsyitä, jotka eivät olleet kahdeksanakymmenenä ikävuotenaan nukkuneet yhtäkään yötä laipion alla, mutta siitä huolimatta menivät haudan lepoon yhtä eheinä ja puhtaina kuin äiti, joka oli heidät synnyttänyt. Sanon siis että mainio Quijotemme ansaitsee näiden ja monien muiden seikkain vuoksi alinomaista ja unohtumatonta ylistystä, mitä ei saa kieltää minultakaan, koska olen vaivaa nähden ja uutterasti etsinyt tämän hauskan kertomuksen jatkoa, vaikka hyvin tiedän että taivaan, sattuman ja onnen minua auttamatta maailma olisi jäänyt vaille sitä huvia ja nautintoa, jonka nyt voi saada lukemalla sen parissa tunnissa. Löysin sen seuraavalla tavalla.

Olin eräänä päivänä Toledon Alcaná-torilla,[45] kun sinne tuli muudan poika myymään jollekin silkkikauppiaalle vihkoja ja vanhoja papereita. Koska olen erittäin halukas lukemaan, vaikkapa kadulta löytämiäni revittyjä paperiliuskoja, otin tämän luontaisen taipumukseni yllyttämänä käteeni yhden pojan kaupitsemista vihkoista ja havaitsin että se oli kirjoitettu kirjaimilla, jotka tunsin arabialaisiksi. Kun en kumminkaan osannut niitä lukea, vaikka ne tunsin, lähdin katselemaan, eikö ilmaantuisi ketään espanjaa puhuvaa moriskoa,[46] joka ne lukisi, eikä sellaisen tulkin löytäminen ollutkaan kovin vaikeata, sillä olisinhan sieltä löytänyt toisen paremman ja vanhemmankin kielen selittäjän.[47] Sanalla sanoen, hyvä onni johdatti tielleni erään, jolle ilmoitin haluni pistäen kirjan hänen käteensä. Hän avasi sen keskeltä ja hiukan luettuaan alkoi nauraa. Kysyin miksi hän nauroi, ja hän sanoi aiheena olevan erään kirjan reunaan merkityn muistutuksen. Pyysin häntä kertomaan sen minulle, ja hän luki, yhä nauraen:

— Kuten sanoin, tähän on kirjoitettu reunaan: »Tässä kertomuksessa monesti mainittu Dulcinea Tobosolainen kuuluu olleen sianlihan suolaajana kätevämpi kuin yksikään toinen nainen koko Manchassa.»

Kuullessani Dulcinea Tobosolaisen nimen säpsähdin ja jouduin ihmeisiini, sillä mieleeni johtui samassa että nuo vihkot sisälsivät Don Quijoten historian. Niin otaksuen joudutin häntä lukemaan alkua. Hän luki, käänsi suoraa päätä arabian kielestä espanjaksi sanoen nimen olevan Don Quijote Manchalaisen historia, kirjoittanut Cide[48] Hamete Benengeli,[49] arabialainen historioitsija. Minun täytyi kovin hillitä itseäni ollakseni ilmaisematta iloa, joka minut valtasi kun kuulin kirjan nimen. Sieppasin sen silkkikauppiaan käsistä ja ostin pojalta kaikki paperit ja vihkot maksaen niistä puoli reaalia. Jos myyjä olisi ollut älykäs ja olisi tiennyt, kuinka niitä himoitsin, hän olisi voinut vaatia enemmän kuin kuusi reaalia ja olisi sen summan saanut. Poistuin heti moriskon kanssa tuomiokirkon kaarikäytävään, pyysin häntä kääntämään minua varten nuo paperit, kaikki joissa puhuttiin Don Quijotesta, espanjaksi, mitään pois jättämättä tai lisäämättä, ja lupasin maksaa mitä hän vaati. Hän tyytyi kahteen naulaan rusinoita ja kahteen vehnävakkaan ja lupasi kääntää hyvin ja tarkasti sekä aivan lyhyessä ajassa; mutta tehdä asian vielä helpommaksi ja varoa päästämästä käsistäni niin oivallista löytöä vein hänet luokseni kotiin, missä hän puolessatoista kuukaudessa ja muutamassa päivässä käänsi koko kertomuksen, niin kuin se tässä esitetään.

Ensimmäiseen vihkoon oli varsin todenmukaisesti kuvattu Don Quijoten ja biskajalaisen taistelu. He olivat kertomuksen kuvailemassa asennossa, miekat kohotettuina, toinen kilpensä, toinen pieluksensa suojassa, ja biskajalaisen muuli oli piirretty niin osuvasti, että jo jousenkantaman päästä voi havaita sen vuokrajuhdaksi. Biskajalaisen jalkojen kohdalle oli merkitty Don Sancho de Azpeitia, mikä varmaan oli hänen nimensä, ja Rocinanten alle oli merkitty Don Quijote. Rocinante oli kuvattu ihmeen taitavasti: se oli niin pitkä ja hontelo, niin riutunut ja laiha, niin teräväselkäinen ja niin ilmeisesti rintatautinen, että katselija voi ihan vaivatta havaita, kuinka harkiten ja sattuvasti sille oli annettu nimi Rocinante. Sen vieressä oli Sancho Panza, joka piteli aasiansa marhaminnasta, ja hänen alapuolelleen oli kirjoitettu Sancho Zancas.[50] Hän siis todennäköisesti oli, kuten kuva osoitti, isovatsainen, lyhyenvanttera ja säippäsäärinen, ja hänelle oli varmaan sen vuoksi annettu nimet Panza ja Zancas, koska hänet mainitaan kertomuksessa muutamia kertoja niillä nimillä. Voisin esittää vielä eräitä muitakin pikkuseikkoja, mutta ne ovat kaikki vähäpätöisiä eivätkä mitenkään tule kysymykseen todenmukaisesti kerrottaessa historiaa, joka ei voi olla huono, koska se on totuudenmukainen.

Jos tämän kertomuksen todenperäisyyttä saatetaan jotenkin epäillä, aiheena voi olla ainoastaan se, että tekijä on ollut arabialainen, sillä taipumus valehtelemiseen on tämän kansakunnan jäsenissä sangen ominainen piirre. Kun otamme huomioon että he ovat katkeria vihollisiamme, sopii kumminkin otaksua hänen pikemmin lieventäneen kertomusta kuin sitä liioitelleen. Siltä minusta tuntuukin, sillä hän näyttää tahallaan vaiti ollen sivuuttavan sellaiset kohdat, joissa olisi voinut ja joissa hänen olisi pitänyt antaa kynänsä esteettömästi ylistää mainiota ritaria. Se on kehnoa menettelyä ja vielä kehnompaa ajattelua, sillä historiankirjoittajien tulee välttämättä olla täsmällisiä, rehellisiä eikä millään muotoa puolueellisia, koska oman edun harrastuksen enempää kuin pelonkaan, vihankaunan enempää kuin mielisuosionkaan ei pidä harhauttaa heitä totuudesta, jonka äiti on historia, tämä ajan kilpakumppani, tekojen säilyttäjä, menneisyyden todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja. Minä tiedän tässä kertomuksessa olevan kaikkea, mitä voidaan toivoa kaikkein hupaisimmasta, ja jos siitä sattuisi jotain hyvää puuttumaan, uskon puolestani varmaan että vika on pikemmin tekijän, sen koiran,[51] kuin itse aiheen. Lyhyesti sanoen, sen toinen osa alkoi käännöksen mukaan näin:

Terävät miekat paljastettuina ja kohotettuina nuo molemmat urheat ja vimmastuneet taistelijat näyttivät kerrassaan uhkaavan taivasta, maata ja kadotuksen kuilua; niin rohkeina ja ryhdikkäinä he esiintyivät. Ensiksi iski iskunsa vihainen biskajalainen, ja niin voimallisesti ja raivokkaasti, että tämä ainoa isku, ellei miekka olisi matkallaan käännähtänyt, olisi riittänyt lopettamaan heidän ankaran ottelunsa ja ritarimme kaikki seikkailut; mutta hyvä sallimus, joka säästi häntä tärkeämpiin tehtäviin, väänsi hänen vastustajansa miekkaa, joten se, vaikka osuikin vasempaan olkapäähän, teki vain sen vahingon, että silpoi siltä puolelta pois varukset ja vei mennessään suuren osan kypäriä sekä puolen korvaa, mikä kaikki putosi maahan hirmuisena sekamelskana ritarin jäädessä siihen pahoin pidellyksi.

Jumala minua auttakoon, kukapa nyt osaisi kunnollisesti kertoa, millaiseen raivoon syttyi manchalaisen mieli, kun hän havaitsi joutuneensa niin runnelluksi. Sanottakoon vain sen olleen niin valtava, että hän jälleen kohottautui jalustimissaan, tarttui entistä lujemmin molemmin käsin miekkaansa ja iski biskajalaista, osuen suoraan pielukseen ja päähän, niin raivoisasti, että hyvästä suojasta huolimatta oli kuin olisi vuori langennut miehen päälle, veri alkoi vuotaa hänen nenästään, suustaan ja korvistaan, ja näytti siltä kuin hän putoaisi muulin selästä, kuten epäilemättä olisi pudonnutkin, ellei olisi kiertänyt käsivarsiansa juhdan kaulaan; jalat kumminkin irtautuivat jalustimista, hän hellitti otteensa, ja hirmuisen iskun säikähdyttämä muuli lähti laukkaamaan pitkin lakeutta heittäen muutaman hypäkän jälkeen herransa tantereeseen.

Don Quijote katseli tuota aivan rauhallisena, mutta nähdessään vastustajansa putoavan maahan hän hyppäsi ratsultaan, juoksi vikkelästi luo, vei miekantutkaimen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan, uhaten katkaista hänen kaulansa, ellei tottelisi Biskajalainen oli niin huumautunut, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan, ja Don Quijote oli niin silmittömän vihan vallassa, että miehen varmaan olisi hukka perinyt, elleivät vaunuissa matkustavat naiset, jotka olivat siihen saakka katselleet taistelua ankaran pelon vallassa, olisi rientäneet ritarimme luo ja erittäin koreasti pyytäneet häntä osoittamaan heille suurta armoaan ja suosiotaan säästämällä heidän ratsaspalvelijansa hengen. Don Quijote vastasi siihen varsin ylpeästi ja arvokkaasti:

— Epäilemättä, kauniit rouvat, teen mielelläni mitä minulta pyydätte, mutta se voi tapahtua vain erään ehdon ja sopimuksen mukaan; tämän ritarin näet tulee luvata minulle lähtevänsä Toboson kaupunkiin ja esittäytyvänsä minun lähettämänäni verrattomalle Doña Dulcinealle, jotta tämä saa määrätä hänen kohtalonsa miten parhaaksi näkee.

Pelokkaat ja masentuneet naiset eivät enempää harkinneet mitä Don Quijote heiltä vaati, vaan vakuuttivat, ollenkaan tiedustelematta kuka tuo Dulcinea oli, ratsaspalvelijansa täyttävän kaiken, mitä ritari hänen tehtäväkseen määräsi.

— Minä luotan lupaukseenne enkä tee hänelle enempää vahinkoa, vaikka hän olisi hyvin sen ansainnut.

Kymmenes luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaisista keskusteluista.

Sillä välin oli munkkien rengin hiukan pahoinpitelemä Sancho Panza noussut, oli katsellut isäntänsä Don Quijoten taistelua rukoillen sydämessään että Jumala suvaitsisi antaa hänelle voiton ja että hän voittaisi siinä omakseen jonkin saaren, jonka käskynhaltijaksi nimittäisi hänet, Sanchon, niin kuin oli luvannut. Havaitessaan sitten ottelun jo päättyneen ja isäntänsä olevan nousemassa takaisin Rocinanten selkään hän kiiruhti pitämään jalustinta, mutta lankesi, ennen kuin Don Quijote oli ennättänyt nousta satulaan, polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi:

Suvaitkoon teidän armonne, herra Don Quijote, antaa hallittavakseni sen saaren, jonka olette voittanut tässä ankarassa taistelussa, olipa se kuinka suuri tahansa, minä tunnen kykeneväni ja kelpaavani sitä hallitsemaan samalla tavalla ja yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu, joka on maailmassa saaria hallinnut.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Huomaa, Sancho veikkoseni, ettei tämä enempää kuin muutkaan tämänlaatuiset ole mikään saariseikkailu, vaan tienhaaraseikkailu, jollaisista ei ole muuta voittoa kuin pääkuoren särkyminen ja toisen korvan menettäminen. Malta mielesi; vielä tulee seikkailuja sellaisiakin, joissa voin tehdä sinusta käskynhaltijan tai kukaties vielä korkeammankin herran.

Sancho kiitti häntä hartaasti, suuteli vielä kerran hänen kättänsä ja panssarin reunaa, auttoi hänet Rocinanten satulaan, nousi itse aasinsa selkään ja seurasi herraansa, joka hyvästi sanomatta ja enempää keskustelematta vaunuissa matkustavien kanssa ajoi täyttä laukkaa läheiseen metsikköön. Sancho seurasi minkä aasi jaksoi juosta; mutta Rocinante mennä viiletti niin nopeasti, että hän huomasi jäävänsä jälkeen, joten ei auttanut muu kuin huutaa isännälle että hän odottaisi. Don Quijote odotti, hilliten Rocinantea, kunnes hänen uupunut aseenkantajansa ehti luo. Saavutettuaan isäntänsä Sancho lausui:

— Armollinen herra, minun nähdäkseni olisi soveliasta, että vetäytyisimme johonkin kirkkoon, sillä tuo, jonka kanssa taistelitte, tuli niin pahoin pidellyksi, ettei ole ihmekään, jos asia ilmoitetaan Pyhälle Veljeskunnalle ja meidät vangitaan, ja jos niin käy, niin nahkamme varmaan parkitaan ennen kuin pääsemme vapaiksi.

— Ole vaiti — virkkoi Don Quijote. — Oletko milloinkaan nähnyt tai lukenut että vaeltava ritari on vedetty oikeuteen, olkoon hän syyllistynyt kuinka moneen homicidiumiin[53] tahansa?

— En minä sellaisista hommista tiedä mitään, — vastasi Sancho — enkä ole eläissäni kantanut niistä kaunaa kenellekään; tiedän vain että Pyhän Veljeskunnan asiana on käydä käsiksi niihin, jotka tappelevat ulkosalla, ja siihen leikkiin minä en rupea.

— Ole huoletta, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — minä tempaan sinut kaldealaistenkin vallasta ja sitä pikemmin Pyhän Veljeskunnan käsistä. Mutta sanohan minulle, niin totta kuin elät: oletko nähnyt urhoollisempaa ritaria koko maailmassa niin pitkältä kuin se tunnetaan? Oletko kuullut historioissa kerrottavan kenestäkään toisesta, joka olisi tai olisi ollut rohkeampi hyökkäämään, urheampi kestämään, kätevämpi iskemään tai kykenevämpi paiskaamaan satulasta?

— Totta puhuen — vastasi Sancho — en ole koskaan lukenut mitään historiaa, koska en osaa lukea enkä kirjoittaa; mutta siitä tohdin panna vetoa, etten ole ikäpäivinäni palvellut uhkarohkeampaa isäntää kuin teidän armonne, ja Jumala suokoon ettei näitä uhkarohkeita tekoja kosteta, niin kuin äsken sanoin. Nyt pyydän teidän armoanne hoitamaan itseänne, sillä korvanne vuotaa pahasti verta; minulla on tässä haarapussissa liinannöyhtää ja hiukan valkoista voidetta.

— Mitään sellaista ei ollenkaan tarvittaisi, — virkkoi Don Quijote — jos olisin muistanut valmistaa pullon Fierabras-balsamia;[54] ajan ja lääkkeiden menetys välttyisi, jos olisi pisarakaan sitä.

— Mikä pullo ja mikä palssami se on? — kysyi Sancho Panza.

— Se on balsami, jonka resepti minulla on muistissani, — vastasi Don Quijote — balsami, jonka omistajan ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä edes ajatella kuolevansa, haavoittuipa kuinka pahoin tahansa. Kun siis sen valmistan ja annan huostaasi ja sinä sitten havaitset että minut on jossakin taistelussa sivallettu keskeltä poikki (kuten monesti sattuu), ei sinun asianasi ole tehdä muuta kuin nostaa sievästi se ruumiinpuolikas, joka on pudonnut maahan, ja sijoittaa se, ennen kuin veri ehtii hyytyä, erittäin varovasti satulaan jääneen toisen puolikkaan päälle, tarkoin katsoen että sovitat sen siihen tasaisesti ja kohdalleen. Sitten annat minun juoda vain pari kulausta tuota mainittua balsamia, ja saatpa nähdä että olen jälleen ehyt ja terve kuin omena.

Jos niin on, — sanoi Panza — minä luovun heti paikalla sen luvatun saaren käskynhaltijanvirasta enkä pyydä monista hyvistä palveluksistani muuta palkkaa kuin että teidän armonne antaa minulle sen mainion palssamin resehdin, sillä uskon että unssi sitä maksaa missä tahansa enemmän kuin kaksi reaalia, enkä minä tarvitse enempää elääkseni tämän elämäni kunniallisesti ja mukavasti. Mutta nyt tulee vielä tietää, kuinka kallista se on valmistaa.

– Kolmen tuopin valmistamiseen ei kulu kolmea reaalia — vastasi Don
Quijote.

— Jumala armahtakoon minua syntistä! — virkkoi Sancho — miksi ei teidän armonne tee sitä viipymättä ja opeta konstia minullekin?

— Vaiti, ystäväni, — vastasi Don Quijote — aion opettaa sinulle suurempiakin salaisuuksia ja osoittaa sinulle suurempaakin suosiota; mutta nyt hoitakaamme itseämme, sillä korvaani koskee enemmän kuin mieli tekisi.

Sancho otti haarapussista liinannöyhtää ja voidetta. Mutta nähdessään sitten, missä kunnossa oli kypäri, Don Quijote oli joutua suunniltaan, laski kätensä miekankahvaan, nosti katseensa taivaaseen ja lausui:

Minä vannon kaikkien olioiden Luojan ja neljän pyhän Evankeliumin täydellisen tekstin nimessä eläväni niin kuin eli Mantovan suuri markiisi, kun hän oli vannonut kostavansa sisarenpoikansa Baldovinon kuoleman ja lupasi olla syömättä katetusta pöydästä, pitämättä lihanyhteyttä vaimonsa kanssa ja muuta sellaista, mitä en nyt muista, mutta minkä sisällytän tähän valaani, kunnes olen täysin kostanut sille, joka minua näin häpäisi.

Tuon kuultuaan sanoi hänelle Sancho:

— Teidän armonne, herra Don Quijote, huomatkaa että tuo ritari, jos hän on täyttänyt teidän vaatimuksenne menemällä esittäytymään armolliselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle, on jo tehnyt velvollisuutensa eikä ansaitse muuta rangaistusta, ellei hän tee uutta rikosta.

— Hyvin puhuttu ja osuvasti huomautettu; — virkkoi Don Quijote — kumoan valani, sikäli kuin se koskee uutta kostoa; mutta vieläkin vannon ja vakuutan eläväni niin kuin sanoin, kunnes olen temmannut joltakin ritarilta toisen tällaisen ja tämän veroisen kypärin. Eikä sinun, Sancho, pidä ajatella että menettelen niin ihan umpimähkään, sillä minulla on tässä ilmeinen esikuva: aivan samoin, kirjaimellisesti, kävi Mambrinon kypärille, jonka Sacripante sai niin kalliisti maksaa.

— Sellaiset valat teidän armonne on paras heittää hiiteen, — vastasi Sancho — sillä niistä koituu suuri vahinko ruumiin terveydelle ja omalletunnolle paha rasitus. Vai mitä sanotte: jos emme nyt satu moneen päivään kohtaamaan kypärillistä miestä, niin mikä neuvoksi? Onko vala pidettävä, vaikka siitä johtuu monenlaista hankaluutta ja haittaa, esimerkiksi se, että täytyy maata pukeissaan eikä saa nukkua ihmisten ilmoilla, ja tuhansia muita lihankidutuksia, joita sisälsi tuon vanhan höperön Mantovan markiisin vala, jonka teidän armonne nyt tahtoo saattaa jälleen voimaan? Teidän armonne tulee ottaa huomioon ettei näillä teillä missään liiku varuksiin puettuja henkilöitä vaan pelkkiä muulinajajia ja ajomiehiä, joilla ei ole kypäriä ja jotka luultavasti eivät ole kuulleet ikinä kypäristä puhuttavankaan.

— Sinä erehdyt, — virkkoi Don Quijote sillä me emme tule olemaan kahta tuntia näissä teidenristeyksissä, kun jo näemme varuspukuisia enemmän kuin siinä joukossa, joka kulki kohti Albracaa valloittamaan Kaunista Angelicaa.[56]

— Olkoonpa niin, — vastasi Sancho — ja suokoon Jumala että meidän käy hyvin ja että pian tulee aika valloittaa tuo saari, joka käy minulle niin kalliiksi; sitä toivon mitä hartaimmin.

— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, ettei sinun pidä olla siitä ollenkaan huolissasi; jos saarta ei löydy, niin onhan tässä Tanskan ja Sobradisan kuningaskunnat,[57] jotka sopivat sinulle kuin sormus sormeen, ja sinä olet varmaan vielä iloisempi, kun ne sijaitsevat mannermaalla. Mutta jääköön tämä nyt odottamaan aikaansa, ja katso sinä, onko siellä haarapussissa mitään suuhun pantavaa, jotta voimme sitten lähteä etsimään jotakin linnaa, missä vietämme yön ja valmistamme sen mainitsemani balsamin, sillä minä vannon Jumalan nimessä että korvaani tuimelee pahasti.

— Minulla on tässä sipuli ja vähän juustoa ja taitaa olla joku leivänmurukin, — sanoi Sancho — mutta eihän se ole teidän armonne laiselle urhoolliselle ritarille soveltuvaa muonaa.

— Huonostipa sinä asian ymmärrät! — vastasi Don Quijote. — Tiedä siis, Sancho, että vaeltaville ritareille on kunniaksi olla syömättä kuukauteen ja että heidän, jos kumminkin ruokaa nauttivat, on paras syödä mitä sattuu saatavissa olemaan. Tämän tietäisit, jos olisit lukenut niin monta historiaa kuin minä, sillä miten paljon niitä onkaan ollut, yhdessäkään en ole havainnut kerrottavan että vaeltavat ritarit olisivat syöneet muuten kuin sattumoisin ja heitä varten järjestetyissä upeissa pidoissa; muun aikansa he ovat eläneet vähillä eväillä. Ja vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät he ole voineet elää syömättä ja toimittamatta kaikkia muita luonnollisia tarpeitansa, koska he kumminkin ovat olleet ihmisiä samoin kuin me, on toiselta puolen käsitettävää, että he, liikkuen suurimman osan elämästään metsissä ja asumattomilla seuduilla, kuljettamatta mukanaan keittäjää, enimmälti ovat käyttäneet ravintonansa sellaisia maalaisruokia kuin sinä nyt minulle taritset. Älä siis, hyvä Sancho, ole huolissasi siitä, mikä minua maittaa, äläkä yritä luoda maailmaa uudestaan tai nostaa saranoiltaan vaeltavan ritarikunnan järjestystä.

Suokaa anteeksi, armollinen herra; — sanoi Sancho — koska en osaa lukea enkä kirjoittaa, kuten jo taannoin sanoin, en tunne enkä ole tullut tietämään ritarinammatin sääntöjä; tästä puoleen minä kyllä varustan haarapussiin kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä teidän armoanne varten, joka olette ritari, mutta itseäni varten, joka en ole ritari, hankin siihen mehevämpiä ja ravitsevampia eväitä.

— Enhän minä sano — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien täytyisi välttämättä olla syömättä mitään muuta kuin noita sinun mainitsemiasi hedelmiä vaan sanon että he nähtävästi ovat ravinneet itseänsä enimmäkseen niillä ja eräillä metsistä ja mailta löytämillään yrteillä, jotka olivat heille tuttuja, ja jotka minäkin tunnen.

— Sellaisten ruohojen tunteminen on mainio lahja, — Sancho — sillä aavistelen että jonakin päivänä täytyy ottaa se käytäntöön.

Samalla hän veti esille mitä oli sanonut pussissa olevan, ja he söivät yhdessä, sulassa sovussa ja kelpo kumppaneina. Haluten etsiä yöpymispaikan he kumminkin lopettivat lyhyeen kehnon ja kuivan ateriansa. Niin he nousivat ratsuilleen ja pitivät kiirettä ehtiäkseen ihmisten ilmoille ennen yön tuloa, mutta aurinko painui pois ja sen mukana toivo päästä, minne mieli teki, heidän saavuttuaan muutamien vuohipaimenten majoille, joten he päättivät jäädä sinne yöksi. Sanchoa harmitti kovin, ettei päästy asutuille maille; hänen isäntänsä sitä vastoin oli ylen tyytyväinen saadessaan maata ulkosalla, koska hän niin sattuessa joka kerta katsoi suorittavansa näytteen, joka teki hänelle helpommaksi todistaa ritariuttaan.

Yhdestoista luku.

Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten seurassa.

Vuohipaimenet ottivat hänet hyväntahtoisesti vastaan, ja Sancho, pidettyään parhaansa mukaan huolta Rocinantesta ja aasistaan, siirtyi hajuaistinsa opastamana muutamien tulisijalla kattilassa porisevien vuohenlihan kappaleiden luo. Vaikka hän olisi mielellään heti katsonut, olivatko ne kyllin kypsät siirrettäviksi kattilasta vatsaan, hän kumminkin jätti sen tekemättä, sillä vuohipaimenet ottivat ne samassa tulelta, levittivät maahan muutamia lampaannahkoja, järjestivät kiireesti maalaisateriansa ja tarjosivat molemmille vierailleen erittäin ystävällisesti mitä heillä oli. Nahkojen ympärille sijoittui heitä kuusi, kaikki tämän katraan vartijat, sitä ennen kömpelön kohteliaasti pyydettyään Don Quijotea istuutumaan häntä varten kumoon käännetylle purtilolle. Don Quijote istuutui, mutta Sancho jäi seisomaan ojentaakseen herralleen juomasarvea. Havaitessaan Sanchon seisovan hänen isäntänsä sanoi hänelle:

– Jotta oivallat, Sancho, sen hyvän, mitä vaeltavaan ritariuteen sisältyy, ja kuinka vähältä pitää että jotakin siihen kuuluvaa tointa harjoittavat henkilöt pikaisesti saavuttavat maailman kunnioituksen ja arvonannon, on tahtoni että istuudut minun viereeni näiden kelpo ihmisten seurassa ja olet yhtä minun kanssani, joka olen sinun isäntäsi ja synnynnäinen käskijäsi, että syöt lautaseltani ja juot samasta astiasta kuin minä; sillä vaeltavasta ritarista voidaan sanoa samoin kuin rakkaudesta että se tasoittaa kaiken.

— Paljon kiitoksia! — vastasi Sancho — mutta minä vakuutan teidän armollenne että söisin, jos minulla vain olisi runsaasti syötävää, yhtä hyvin ja paremminkin seisoaltani ja yksinäni kuin jonkun keisarin vieressä istuen. Ja maittaapa minua, totta puhuen, se minkä syön omassa loukossani kursailematta ja kumartelematta, vaikka se olisi vain leipää ja sipulia, paljon paremminkin kuin kalkkunat sellaisissa pöydissä, missä täytyy pureksia verkalleen, juoda vain rahtusen, pyyhkiä itseänsä tämän tästä, olla aivastamatta ja yskimättä, vaikka mieli tekisi, ja pidättyä muistakin seikoista, jotka yksinäisyydessä ja vapaudessa lankeavat luonnostaan. Pyydän siis, herrani, että vaihdatte kunnian, jota teidän armonne tahtoo minulle osoittaa, koska olen vaeltavan ritariston palvelija ja liittolainen, niin kuin olenkin, kun kerran olen teidän armonne aseenkantaja, johonkin muuhun, mikä saattaa olla minulle mieluisempaa ja edullisempaa; vaikka näet katson tuon kunnian täysin saaduksi, luovun siitä kumminkin tästä lähtien maailman loppuun saakka.

— Kaikesta huolimatta sinun tulee istuutua, sillä joka itsensä alentaa, sen Jumala ylentää.

Hän tarttui Sanchon käsivarteen ja pakotti hänet viereensä istumaan.

Vuohipaimenet, jotka eivät ymmärtäneet tuota tolkutonta puhetta aseenkantajista ja vaeltavista ritareista, eivät osanneet muuta kuin vaiti ollen syödä ja katsella vieraitaan, jotka varsin sukkelasti ja halukkaasti pistelivät poskeensa nyrkinkokoisia lihakimpaleita. Kun liharuoka oli syöty, paimenet kaatoivat nahkoille ison kasan ruokatammen terhoja ja toivat vielä lisäksi puolikkaan juustoa, joka oli kovempaa kuin jos se olisi ollut muurilaastista tehtyä. Juomasarvikaan ei ollut joutilaana vaan kiersi miehestä mieheen niin sukkelasti (milloin täynnä, milloin tyhjänä, kuin vesivipusimen ämpäri), että toinen näkyvissä olevista viinileileistä tyhjentyi siihen aivan huokeasti. Tyydytettyhän vatsansa vaatimukset Don Quijote otti käteensä kourallisen terhoja, silmäili niitä tarkkaavasti ja korotti äänensä näin puhuakseen:

— Onnellinen aikakausi ja onnelliset ne vuosisadat, joita muinaisen ajan ihmiset nimittivät kultaisiksi, eivät suinkaan siitä syystä, että kultaa, jota nykyisenä rauta-aikana pidetään erinomaisessa arvossa, olisi tuona onnellisena aikana saatu aivan vaivattomasti, vaan siksi, että silloin eläville ihmisille olivat tuntemattomat nämä kaksi sanaa: sinun ja minun. Tuona pyhänä aikakautena oli kaikki yhteistä: jokapäiväisen elatuksen hankkimiseksi ei kenenkään tarvinnut tehdä muuta kuin kättään ojentamalla ottaa se jykevistä tammista, jotka auliisti tarjosivat makeita ja kypsiä hedelmiänsä. Kirkkaat lähteet ja solisevat purot soivat ihmisille mitä runsaimmin maukasta ja läpikuultavan puhdasta vettä. Kallion halkeamiin ja puiden onteloihin perustivat uutterat ja älykkäät mehiläiset yhteiskuntansa luovuttaen epäitsekkäästi ylen suloisen työnsä runsaan sadon kenen käteen tahansa. Uljaat korkkipuut antoivat itsestään, oman anteliaisuutensa vuoksi, mitään muuta temppua vaatimatta, leveän ja kevyen kuorensa, jolla ihmiset alkoivat peittää paksujen paalujen varaan vain ilmanalan tuimuuden takia rakennettuja majojansa. Silloin vallitsi sula rauha, sula sopu ja ystävyys: kaarevan auran julkea terä ei ollut vielä rohjennut viiltäen painua ensimmäisen emomme lempeään poveen, sillä hän tarjosi vapaaehtoisesti kaikkialla hedelmällisessä ja avarassa sylissään sitä, mikä oli omansa ravitsemaan, ylläpitämään ja virkistämään niitä lapsia, joiden oma hän silloin oli. Silloinpa astelivat viattomat kauniit paimenneidot laaksosta laaksoon ja kukkulalta kukkulalle, hiukset palmikoilla ja paljain päin, yllään vaatetta vain sen verran kuin tarvittiin sen verhoamiseksi, mitä kunniallisuus vaatii ja on aina vaatinut verhoamaan. Heidän koristeensakaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin käytetyt, jotka tekee kalliiksi Tyroksen purppura ja lukemattomin tavoin kidutettu silkki, vaan he solmivat yhteen takiaisen ja muratin vihreitä lehtiä esiintyen siten kenties yhtä komeina ja soreina kuin meidän nykyiset hovinaisemme eriskummaisine ja outoine keksintöineen, joihin joutava uutuudenhimo on heidät johtanut. Silloin puettiin sielun hellien tunteiden ilmaus koruttomaan ja vilpittömään, tunteen omaa luontoa ja laatua vastaavaan muotoon etsimättä sen arvon lisäämiseksi teennäisiä käänteitä. Kavaluus, petos ja ilkeys eivät sekaantuneet totuuteen ja vilpittömyyteen. Oikeus pysyi omissa rajoissaan, eivätkä mielisuosion ja oman voitonpyynnin mahdit, jotka nykyisin sitä kovin loukkaavat, häiritsevät ja vainoavat, uskaltaneet sitä häiritä eikä solvata. Mielivallan laki ei ollut vielä saanut sijaa tuomarin mielessä, koska silloin ei ollut mitään eikä ketään tuomittavaa. Neitoset liikkuivat, kuten sanoin, kunniallisuuden saattelemina, missä tahansa, ypöyksinään, ollenkaan pelkäämättä että toisten julkeus ja riettaat aikomukset heitä loukkaisivat, ja heidän lemmenantaumuksensa johtui heidän omasta mieltymyksestään ja omasta vapaasta tahdostaan. Nykyisinä inhottavina aikoina sitä vastoin ei yksikään heistä ole taatussa turvassa eikä olisi, vaikka kätkö- ja suojapaikkana olisi uusi labyrintti, samanlainen kuin Kreetan saarella sijaitseva, sillä sinnekin tunkeutuisi raoista tai ilman teitse kirotun, kiihkeän houkuttelun keralla lemmen rutto saaden heidän koko lujuutensa surkeasti luhistumaan. Aikojen kuluessa ja ilkeyden yhä lisääntyessä perustettiin heidän turvakseen vaeltavien ritarien järjestö puolustamaan neitoja, suojaamaan leskiä sekä auttamaan orpoja ja puutteenalaisia. Tähän ritarikuntaan kuulun minäkin, te hyvät vuohipaimenet, joita kiitän kestityksestä ja itseni ja aseenkantajani hyvästä kohtelusta. Vaikka näet kaikki elävät olennot ovat luonnonlain mukaan velvolliset osoittamaan suosiotaan vaeltaville ritareille, on kuitenkin, koska tiedän teidän ottaneen minut ystävällisesti vastaan ja minua kestinneen tuntematta tuota velvoitusta, oikein ja kohtuullista, että kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne niin hyvin kuin suinkin voin.

Tämä ritarimme pitkä juhlapuhe (joka olisi varsin hyvin voinut jäädä pitämättäkin) johtui yksinomaan siitä, että hänelle tarjotut tammenterhot saivat hänet muistelemaan kulta-aikaa ja hänen pisti päähänsä esittää tuo joutava puhe vuohipaimenille, jotka sanaakaan siihen virkkamatta, ihmeissään ja hämmästyneinä, häntä kuuntelivat. Sanchokin oli vaiti, söi terhoja ja kävi vähän väliä kokemassa toista leiliä, joka oli ripustettu korkkipuuhun, jotta viini säilyisi viileänä.

Don Quijoten puhe kesti kauemmin kuin ateria; sen päätyttyä virkkoi eräs paimenista:

— Jotta teidän armonne, herra vaeltava ritari, voi sanoa että olemme kestinneet teitä alttiisti ja mielellämme, tahdomme huvittaa ja ilahduttaa teitä antamalla erään pian tänne saapuvan kumppanimme laulaa; hän on erittäin taitava ja kovasti rakastunut nuori mies ja osaa sitä paitsi lukea ja kirjoittaa sekä soittaa viulua niin ettei paremmasta apua.

Vuohipaimen oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun korvat jo erottivat viulun äänen, ja aivan pian saapui soittaja, suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja varsin miellyttävä nuori mies. Kumppanit kysyivät, oliko hän syönyt illallista, ja hänen vastattuaan myöntävästi sanoi hänelle se, joka oli tarjouksen esittänyt:

— Siispä voinet mieliksemme hiukan laulaa, Antonio, jotta tämä vieraanamme oleva herra näkee vuorilla ja metsissäkin olevan musiikintaitoista väkeä. Olemme kertoneet hänelle kyvyistäsi ja toivomme sinun niitä osoittavan siten todistaen puheemme perällisiksi. Pyydän siis sinua mitä hartaimmin istumaan ja laulamaan sen rakkautesi laulun, jonka setäsi, kappalainen, on sinulle sepittänyt ja johon kyläläiset ovat varsin mieltyneet.

— Se käy päinsä — vastasi nuori mies.

Odottamatta enempiä pyyntöjä hän istuutui kaadetun tammen kannolle, viritti viulunsa ja alkoi vähän ajan kuluttua laulaa sangen sievästi seuraavaa:

— Olalla, mua lemmithän, sa vaikk' et virka siitä ja vaikk' ei mykkää katsett' ees silmistäs mulle riitä.

Oot viisas, siksi tiedänkin:
minua lemmit varmaan,
sill' ilmitullut rakkaus
sytyttää lempeen armaan.

Ah, totta kyllä usein nään:
sun pronssia on rinta,
ja poves valkohohtoinen
on niin kuin paaden pinta.

Mut usein myöskin jälkeen sen,
kun luotas minut torjut,
taas toivo näyttää lievettään,
taas kylmyydessäs horjut.

Näin sokeasti sydämein
päin syöksyy sydäntäsi;
ei viihdä sitä karsaus,
ei kiihdä lämmin käsi.

Jos lempi taivaan anti on
tai ystävällisyyttä,
jota sulla riittää, silloin en
sinust' uneksi ma syyttä.

Jos palvelukset saattavat
myös kiihtää lemmentulta,
niin ansioksi laskenee
ne minullekin kulta.

Kas, jos vain olet tarkannut,
oot nähnyt useasti
mun pyhäpuvussa kulkevan
maanantai-iltaan asti.

Kun kerran hieno vaatetus
se rakkautta tukee,
niin aina iloks annahan
tää poika hyvin pukee.

Siit' että yöt mä soittelin
sun ikkunasi alla
ja karkeloin vain kanssasi,
en puhu kerskumalla.

En kerro, kuinka ylistin
sun ihanuuttas aina,
ja vaikka totta puhuinkin
tytöt katsoi raivokkaina.

Näin Teresakin sanoi,
kun ma pääsin kehumasta:
»Moni luulee enkeliks armastaan,
mut apinaks huomaa vasta,

kun näkee ettei olekaan se kauneus luonnon suomaa, kun näkee irtopalmikot, joit' Amorkaan ei huomaa!»

Ma valheeksi tuon kohta tein,
hän serkulleen mua moitti;
hän minut haastoi taisteluun,
sa tiedät kumpi voitti.

En lemmi pyytein alhaisin,
en viettelijän lailla;
sua puhtain tuntein lähestyn
sanoilla arvokkailla:

Näät kirkonsiteet kaunoiset
ne hohtaa silkkisinä;
pujota kaulas kahleeseen,
sen kohta teen myös minä.

Jos et, niin kautta pyhien
nyt vannon, että lähden
ma kapusiiniluostariin
sun kylmyytesi tähden.

Siihen vuohipaimen lopetti laulunsa. Vaikka Don Quijote pyysi häntä laulamaan vielä vähän lisää, ei Sancho Panza ollut samaa mieltä; hän näet halusi mieluummin nukkua kuin kuunnella lauluja. Niinpä hän sanoikin isännälleen:

— Teidän armonne sopisi hyvin nyt heti laittautua sinne missä vietätte yön, sillä näillä kelpo miehillä on pitkin päivää niin paljon työtä, etteivät he voi kuluttaa yötänsä laulellen.

— Kyllä ymmärrän yskän, Sancho, — virkkoi Don Quijote — oivallan varsin hyvin että leilillä käyminen vaatii palkakseen pikemmin unta kuin musiikkia.

— Hyvältähän tuo maistuu meistä kaikistakin, Jumalan kiitos — vastasi
Sancho.

— Sitä en kiellä, — virkkoi Don Quijote — mutta sijoitu sinä minne mielit, minun säätyyni kuuluvien henkilöiden on soveliaampaa valvoa kuin nukkua. Joka tapauksessa, Sancho, olisi hyvä, jos katsoisit jälleen korvaani; sitä särkee enemmän kuin on tarpeen.

Sancho teki mitä käskettiin, ja eräs vuohipaimenista sanoi haavan nähtyään ettei ollut mitään hätää, koska hän sivelisi sen nopeasti parantavalla voiteella. Hän otti muutamia siellä runsaasti kasvavan rosmariinin lehtiä, pureksi ne, sekoitti mälliin hiukan suolaa ja painoi sen korvalehteen, jonka sitoi erittäin huolellisesti, vakuuttaen ettei muuta lääkettä kaivattu, mikä olikin totta.

Kahdestoista luku.

Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.

Heidän niissä puuhissa ollessaan tuli toinen nuori mies, eräs niistä, jotka toivat paimenille kylästä muonaa, ja sanoi:

— Tiedättekö miten kotosalla ovat asiat?

— Kuinka me sen voisimme tietää? — vastasi eräs heistä.

— Tietäkää siis, — jatkoi nuorukainen — että tänä aamuna kuoli kuuluisa oppinut paimen Grisóstomo, ja siellä huhuillaan hänen kuolleen rakkaudesta tuohon pirun tyttöön Marcelaan, rikkaan Guillermon tyttäreen, siihen, joka paimentytöksi pukeutuneena kuljeskelee noissa tiettömissä seuduissa.

— Marcelaako tarkoitat? — virkkoi eräs.

— Juuri häntä — vastasi vuohipaimen. — Ja mikä parasta, Grisóstomo on testamentissaan määrännyt että hänet on haudattava vainiolle, ikään kuin hän olisi ollut mauri, nimittäin kallion alle, missä on lähde korkkipuun luona; kerrotaan näet ja sanotaan hänen itsensäkin sanoneen että hän oli siellä nähnyt tytön ensimmäisen kerran. Hän on merkinnyt testamenttiinsa vielä muitakin määräyksiä, sellaisia, joita paikkakunnan pappien mielestä ei saa täyttää eikä ole hyväkään täyttää, koska ne ovat pakanallisia. Kaikkeen tuohon vastaa hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, ylioppilas, joka oli hänkin pukeutunut paimeneksi hänen kanssaan, että kaikki on tarkoin täytettävä niin kuin Grisóstomo on määrännyt, ja siitä on nyt koko kylä kuohuksissaan. Väitetään kumminkin lopulta käyvän niin kuin Ambrosio ja kaikki hänen ystävänsä paimenet tahtovat, ja huomenna he tulevat hautaamaan hänet juhlallisesti siihen paikkaan, jonka mainitsin. Ja luulenpa että siitä tulee varsin nähtävä asia; ainakin minä lähden sinne sitä katsomaan, vaikka ei kävisi huomenna kylään palaaminen.

— Me lähdemme kaikki, — vastasivat vuohipaimenet — ja heitämme arpaa, kenen tulee jäädä paimentamaan kaikkien vuohia.

— Oikein puhut, Pedro, — virkkoi eräs heistä — mutta tuota toimitusta ei tarvita, sillä minä jään kaikkien puolesta. Eikä sinun pidä luulla sen johtuvan hyvyydestäni tai uteliaisuuden puutteesta, sillä syynä on se, että taannoin jalkaan astumani tikku estää minua kävelemästä.

— Olemme kumminkin siitä kiitolliset sinulle — vastasi Pedro, Don Quijote pyysi nyt Pedroa sanomaan mikä tuo vainaja oli ja mikä tuo paimentyttö. Siihen Pedro vastasi tietävänsä vain että vainaja oli eräs jostain tuolla vuoristossa sijaitsevasta kylästä kotoisin oleva rikas hidalgo, joka oli useita vuosia opiskellut Salamancassa ja palannut sitten kotipaikalleen ollen erittäin oppineen ja lukeneen miehen maineessa. — Hänen sanottiin perehtyneen varsinkin tähtitieteeseen ja Auringon ja Kuun edesottamuksiin taivaalla, sillä hän ennusti meille täsmälleen auringon- ja kuunpienennykset.

Pimennykseksi, ystäväni, nimitetään noiden kahden suuren taivaanvalon himmenemistä, eikä pienennykseksi — selitti Don Quijote.

Mutta Pedro jatkoi kertomustaan, ollenkaan välittämättä joutavista pikkuseikoista, sanoen:

– Samoin hän tiesi ennakolta, tulisiko hyvä vuosi vai kituvuosi.

– Tahdotte sanoa katovuosi, ystäväni — virkkoi Don Quijote.

– Katovuosi tai kituvuosi, — vastasi Pedro — aivan yhtä ja samaa. Ja uskokaa minua, että hänen sanomistaan rikastuivat vahvasti hänen isänsä ja hänen ystävänsä, jotka häneen luottivat; he näet tekivät mitä hän heille neuvoi sanoen: »Kylväkää tänä vuonna ohraa, älkää kylväkö vehnää; tänä vuonna voitte kylvää virnaa, mutta ei ohraa; ensi vuonna tulee runsaasti öljyä; kolmena seuraavana ei saada tippaakaan.»

— Sen tieteen nimi on astrologia — sanoi Don Quijote.

— En tiedä mikä sen nimi on, — virkkoi Pedro — mutta tiedän että hän tiesi tuon kaiken ja vielä enemmänkin. Lyhyesti sanottuna: ei kulunut monta kuukautta hänen palattuaan Salamancasta, kun hän eräänä kauniina päivänä ilmaantui yhtäkkiä paimenen tamineissa, sauvoineen ja lammasnahkamekkoineen; hän oli luopunut pitkästä takistaan ja muusta oppineena miehenä käyttämästään vaatetuksesta, ja hänen kerallaan pukeutui paimeneksi myös hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, joka oli ollut hänen opintokumppaninsa. Unohdin mainita että Grisóstomo-vainaja oli oivallinen säkeiden sepittäjä, niin että hän se meille teki joululaulut ja Kristuksen ruumiin juhlan näytelmät, joita kylämme nuorukaiset esittivät, ja kaikki sanoivat että ne olivat verrattomia. Nähdessään niin äkkiarvaamatta molemmat oppineet herrat paimenen pukimissa kyläläiset joutuivat ihmeisiinsä eivätkä osanneet arvata mikä syy oli saanut heidät niin merkillisesti muuttumaan. Niihin aikoihin sitten kuoli Grisóstomomme isä, ja hän sai periä suuren määrän omaisuutta, irtainta ja kiinteätä, ja lisäksi aika paljon karjaa, suurta ja pientä, sekä aimo joukon rahaa; kaiken tämän nuori mies sai ihkasen omakseen, ja totta on, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli kelpo kumppani ja lempeä ja ystävällinen kunnon ihmisille, ja hänen kasvonsa ne olivat kuin sula siunaus. Sitten saatiin tietää että hän oli vaihtanut vaatetusta vain seuraillakseen noilla asumattomilla mailla tuota paimentyttöä Marcelaa, jonka kumppanimme äsken mainitsi ja johon vainaja parka Grisóstomo oli rakastunut. Ja nyt mielin teille sanoa, koska teidän on hyvä se tietää, kuka tämä tytöntynkä on; ettepä taida, ettekä varmaankaan, kuulla mokomaa seikkaa ikipäivinänne, vaikka eläisitte kauemmin kuin Jerusalemi.

— Sanokaa Metusalem — virkkoi Don Quijote, jota harmittivat vuohipaimenen väärät sanat.

— Eli se Jerusalemikin riittämään asti, vastasi Pedro ja jos on niin laita, että te yhtä mittaa morkkaatte sanojani, emme pääse päähän vuodessa.

— Suokaa anteeksi, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sanoin sen, koska sanoissa on suuri ero; mutta te vastasitte varsin hyvin, sillä Jerusalem elää kauemmin kuin Metusalem. Jatkakaa nyt kertomustanne, en virka enää mitään.

— Tietäkää siis, hyvä herra, — sanoi vuohipaimen — että kylässämme oli Grisóstomon isää vielä rikkaampi talonpoika, Guillermo. Tälle Jumala lahjoitti monien ja suurten rikkauksien lisäksi tyttären, jonka synnytykseen kuoli hänen äitinsä, oivallisin nainen koko sillä seudulla. Olen vielä nytkin näkevinäni hänet, hänen kasvonsa, jotka olivat toiselta puolen kuin Aurinko ja toiselta kuin Kuu; ja hän oli ennen kaikkea uuttera ja huolellinen emäntä ja ystävällinen köyhille, niin että uskon hänen sielunsa tällä hetkellä nauttivan Jumalan autuutta taivaassa. Hänen miehensä Guillermo suri oivallisen vaimonsa kuolemaa niin kovin että kuoli itsekin jättäen pienen ja rikkaan tyttärensä Marcelan paikkakuntamme papin ja kirkkoherran, hänen setänsä, holhokiksi. Tyttö kasvoi niin kauniiksi, että hänet nähdessämme muistui mieliimme hänen äitinsä erinomainen kauneus; ja kumminkin arveltiin että tytöstä tulisi vielä ihanampi. Ja niin sitten kävikin; hänen ehdittyään neljän- tai viidentoista vuoden ikään ei kukaan voinut häntä katsellessaan olla kiittämättä Jumalaa siitä, että hän oli luonut tytön niin kauniiksi, ja useimmat olivat kuolettavasti rakastuneet häneen. Setä valvoi tarkasti tyttöä pitäen häntä visusti kodin suojissa, mutta kaikesta huolimatta hänen suuren kauneutensa maine levisi niin, että sedältä pyysivät, hartaasti anelivat ja kiusaten vaativat tyttöä vaimokseen kosijat, eivät ainoastaan meikäläiset, vaan monen peninkulman piirissä asuvat, vieläpä kaikkein arvokkaimmat. Vaikka setä, joka on kaikin puolin kelpo mies ja hyvä kristitty, olisi mielellään naittanut Marcelan heti, havaittuaan hänen olevan siinä iässä, hän ei kumminkaan tahtonut sitä tehdä ilman tytön suostumusta; setä ei siis ajatellut hyötyä ja etua, joka hänelle naittamisen lykkäytyessä koitui tytön omaisuuden hallitsemisesta.. Tämä on totisesti lausuttu kelpo papin kiitokseksi useissakin kylän juttuseuroissa; teidän näet tulee tietää, herra vaeltaja, että näissä pikkukylissä puhutaan kaikesta ja kuiskutellaan kaikesta, joten voitte pitää varmana, niin kuin minä puolestani pidän varmana, että papin, joka saa seurakuntalaisensa pakostakin puhumaan hyvää itsestään, täytyy olla aivan erinomaisen hyvä, erittäinkin maaseudulla.

– Se on totta, — virkkoi Don Quijote — mutta jatkakaa; tarina on mainio, ja te, kelpo Pedro, kerrotte sen hyvin miellyttävästi.

– Älköön minulta puuttuko Jumalan mielisuosiota, sillä se tässä on paikallaan. Teidän tulee muuten tietää että tyttö, vaikka setä esittikin hänelle ehdotuksiaan ja kuvaili erikseen joka ainoan häntä vaimokseen pyytävän nuoren miehen hyvät ominaisuudet, kehoittaen häntä menemään naimisiin ja valitsemaan mieleisensä, vastasi aina vain ettei halunnut toistaiseksi mennä miehelään vaan tunsi liian nuorena olevansa kykenemätön kantamaan avioliiton taakkaa. Näiden hänen mainitsemiensa näennäisesti pätevien syiden vuoksi setä lakkasi häntä kiusaamasta jääden odottamaan, kunnes tyttö ehtisi hiukan vanhemmaksi ja voisi valita mieleisensä puolison. Hän näet sanoi ja sanoi varsin oikein ettei vanhempien pidä naittaa lapsiansa vastoin heidän tahtoaan. Mutta kuinka olikaan, eräänä kauniina päivänä tämä turhan ujo Marcela sitten yhtäkkiä ilmaantuu paimentytöksi pukeutuneena ja huolimatta sedästään enempää kuin muistakaan kyläläisistä, jotka neuvoivat häntä luopumaan aikeesta, lähti kuljeksimaan vainioille toisten kyläntyttöjen kanssa paimentaen omaa karjaansa. Kun hän siten näyttäytyi julkisesti ja hänen kauneutensa oli esteettömästi nähtävänä, en osaa teille kunnolla sanoa, kuinka monet rikkaat nuorukaiset, hidalgot ja talonpojat, ovat pukeutuneet samanlaiseen asuun kuin Grisóstomo ja vaeltavat häntä kosiskellen noilla mailla. Yksi heistä, kuten sanoin, oli vainajamme, josta sanottiin ettei hän enää tyttöä rakastanut vaan kerrassaan jumaloi. Ei kuitenkaan pidä luulla että Marcela tähän vapauteen ja niin riippumattomaan, niin vähän tai ei yhtään häveliästä piiloutumista sallivaan elämään antauduttuaan olisi antanut mitään aihetta tai aiheen häivääkään, joka voisi koitua hänen kunniallisuutensa ja siveytensä vahingoksi; hän päin vastoin varoo kunniaansa niin visusti, ettei yksikään niistä, jotka häntä palvelevat ja kosivat, ole kehunut eikä todenmukaisesti voikaan kehua saaneensa häneltä minkäänlaista vähäisintäkään toivoa halunsa täyttymisestä. Vaikka hän ei karta eikä väistä paimenten seuraa eikä keskustelua heidän kanssaan ja vaikka hän kohtelee heitä huomaavaisesti ja ystävällisesti, hän kuitenkin torjuu jokaisen hänelle tarkoitustaan ilmaisevan, olkoon kosijan aikomus niinkin rehellinen ja pyhä kuin avioliiton solmiminen, ja viskaa heidät pois luotaan kuin lingoten. Tällaisella menettelyllään hän tekee näillä mailla pahempaa tuhoa kuin olisi tehnyt rutto tullessaan, sillä hänen sävyisyytensä ja kauneutensa houkuttelevat puoleensa niiden sydämiä, jotka seurustelevat hänen kanssaan häntä palvellakseen ja rakastaakseen, mutta hänen ynseytensä ja jyrkkyytensä saa heidät epätoivon partaalle, joten he eivät enää osaa sanoa hänelle mitään muuta kuin äänekkäästi nimittää häntä säälimättömäksi ja kiittämättömäksi ja muuksi sellaiseksi, mikä hyvin ilmaisee hänen käytöksensä laatua. Jos te, herrani, viipyisitte täällä jonkin päivän, kuulisitte näiden vuorien ja laaksojen kaikuvan häntä seuraavien pettyneiden valituksista. Tässä on verrattain lähellä paikka, jossa kasvaa pari tusinaa korkeita pyökkipuita, eikä niiden joukossa ole yhtäkään, jonka sileään kuoreen ei olisi piirretty ja kirjoitettu Marcelan nimeä, ja muutaman yläpuolelle on puuhun piirretty kruunu, ikään kuin rakastaja olisi tahtonut aivan selvästi ilmaista että se kuuluu Marcelalle ja että hän sen ansaitsee paremmin kuin kukaan muu kaunotar ihmisten joukossa. Täällä huokailee paimen, tuolla valittaa toinen; toisaalta kuuluu lemmenlauluja, toisaalta epätoivoisia valitusvirsiä. Joku viettää yön kaikki hetket jonkin tammen tai kallion juurella, kyyneltyneitä silmiänsä ummistamatta, ja siinä hänen näkee yhä istuvan, mietteisiinsä vaipuneena ja uppoutuneena, aamun nouseva Aurinko; toinen taas huokailuansa lopettamatta tai keskeyttämättä, kesän helteisimpänä keskipäivän hetkenä polttavassa hiekassa maaten, valittaa vaivaansa armahtavalle taivaalle. Ja toista samoin kuin toista, noita samoin kuin näitä vallitsee voitokkaasti kaunis Marcela, ja me kaikki, jotka tunnemme hänet, odotamme, miten hänen ylpeytensä vihdoin käy ja kuka tulee olemaan se onnellinen, jonka on määrä kukistaa tuo hirmuisen jäykkä olemus ja saada omakseen tuo erinomainen kauneus. Koska kaikki mitä olen kertonut on totista totta, ajattelen että on samoin totta se, mitä paimenkumppanimme sanoi mainittavan Grisóstomon kuoleman syyksi. Sen tähden kehoitan teitä saapumaan huomenna hänen hautajaisiinsa, joista tulee näkemisen arvoiset, sillä Grisóstomolla on paljon ystäviä, ja tästä sinne, mihin hän tahtoi tulla haudatuksi, ei ole puolta peninkulmaa.

– Pidän sen mielessäni — virkkoi Don Quijote — ja kiitän teitä nautinnosta, jonka olette tuottanut minulle kertomalla niin viehättävän tarinan.

– Ei ansaitse, — vastasi vuohipaimen — enhän minä tiedä puoliakaan niistä seikoista, joita on sattunut Marcelaa rakastaville; mutta voisihan käydä niin, että huomenna tapaamme tiellä jonkun paimenen, joka ne meille kertoo. Mutta nyt teidän on paras mennä nukkumaan katon alle, sillä yöilma saattaisi äidyttää haavaanne, vaikka saamanne lääke on senlaatuinen, ettei tarvitse pelätä mitään pahaa käännettä.

Sancho Panza, joka oli jo toivonut hiiteen vuohipaimenen pitkät puheet, kehoitti hänkin puolestaan isäntäänsä lähtemään makuulle Pedron majaan. Hän teki niin ja vietti sitten enimmän osan yötä ajatellen valtiatartaan Dulcineaa, siten jäljitellen Marcelan rakastajia. Sancho Panza sijoittui Rocinanten ja aasinsa väliin ja nukkui, ei niin kuin torjuttu rakastavainen vaan niin kuin ainakin ihminen jota on piesty.

Kolmastoista luku,

jossa lopetetaan kertomus paimentytöstä Marcelasta ja esitetään muitakin tapahtumia.

Mutta päivä ehti tuskin ilmaantua näkyviin idän ääriltä, kun viisi kuudesta vuohipaimenesta nousi ja meni herättämään Don Quijotea. He kysyivät, aikoiko hän yhä vielä lähteä näkemään Grisóstomon merkillistä hautausta, ja sanoivat lähtevänsä hänen kanssaan. Don Quijote, joka ei muuta halunnutkaan, nousi ja käski Sanchon heti satuloida ja suitsia ratsut. Sancho teki niin aivan joutuisasti, ja yhtä sukkelasti he kaikki sitten lähtivät matkaan. He eivät olleet kulkeneet neljännespeninkulmaa, kun näkivät erään polun risteyksessä vastaan tulevan kuusi paimenta, joilla oli yllään mustat lammasnahkamekot ja päässä sypressi- ja oleanderiseppeleet. Jokaisella oli kädessään jyhkeä piikkipaatsamasauva. Heidän kanssaan tuli vielä ratsain kaksi aatelismiestä erittäin hienoissa matkatamineissa, saattajinaan kolme jalkaisin kulkevaa palvelijaa. Kohdatessaan toisensa he kaikki tervehtivät kohteliaasti ja tiedustelivat toisiltaan minne oli matka, saaden kuulla että kaikki olivat menossa hautauspaikalle, ja niin he alkoivat kulkea eteenpäin kaikki samassa seurassa.

Toinen ratsumies kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen hänelle:

– Luulenpa, herra Vivaldo, että voimme pitää hyvin käytettynä aikaa, jonka viivymme näkemässä tätä merkillistä hautausta, sillä sen täytyy varmaan olla merkillinen päättäen niistä eriskummaisista asioista, joita nämä paimenet ovat meille kertoneet sekä paimenvainajasta että miehensurmaajasta paimentytöstä.

— Samoin arvelen minä, — vastasi Vivaldo — ja viipyisin yhden päivän asemesta neljäkin, kun vain saan sen nähdä.

Don Quijote kysyi heiltä mitä he olivat kuulleet Marcelasta ja Grisóstomosta. Matkamies vastasi että he olivat sinä aamuna kohdanneet paimenet ja nähdessään heidät niin synkissä pukimissa olivat tiedustelleet, mistä syystä he sellaisina esiintyivät; joku paimenista oli asian selittänyt ja kertonut erään Marcela-nimisen paimentytön omituisuudesta ja kauneudesta sekä hänen monien kosijoidensa rakkausseikoista ja sen Grisóstomon kuolemasta, jonka hautajaisiin he nyt olivat menossa. Lyhyesti sanoen, hän kertoi kaiken mitä Pedro oli jo Don Quijotelle kertonut.

Tämä puheenaihe loppui ja uusi ilmaantui, kun Vivaldon nimellä mainittu tiedusteli Don Quijotelta mikä sai hänet vaeltamaan sellaisissa varuksissa niin rauhallisessa seudussa. Siihen Don Quijote vastasi:

— Toimeni harjoittaminen ei suvaitse eikä salli minun toisin vaeltaa. Elämän mukavuus, herkkuateriat ja lepo on keksitty velttoja hovilaisia varten; mutta vaiva, levottomuus ja varukset on keksitty ja tehty vain niitä varten, joita maailma nimittää vaeltaviksi ritareiksi ja joiden joukossa olen minäkin, tosin arvoton ja kelvoton, kaikkein vähäisimpänä.

Tuon kuultuaan kaikki pitivät häntä heti hulluna, mutta Vivaldo, joka halusi asiaa lähemmin tutkia ja saada selville mitä lajia hänen hulluutensa oli, kysyi häneltä nyt mitä hän tarkoitti puhuessaan vaeltavista ritareista..

— Eivätkö arvoisat herrat ole lukeneet — virkkoi vastaukseksi Don Quijote — Englannin aikakirjoista ja historioista kertomusta kuningas Arthurin kuuluisista urotöistä? Me mainitsemme häntä yhä kastilialaisessa äidinkielessämme Artus-kuninkaan nimellä, ja hänestä on ikivanha ja Ison-Britannian koko kuningaskunnassa yleisesti tunnettu tarina, ettei hän kuollut vaan muuttui noidan keinoin korpiksi ja että hän aikojen kuluessa tulee jälleen hallitsemaan sekä ottaa haltuunsa valtakuntansa ja valtikkansa, mistä syystä ei voida todistaa kenenkään englantilaisen, niistä ajoista meidän päiviimme saakka, koskaan tappaneen korppia. Tämän hyvän kuninkaan aikana perustettiin Pyöreän pöydän ritarien kuuluisa ritarikunta, ja silloin tapahtuivat, ihan täsmälleen, ne lemmenseikat, joita siinä kerrotaan Järven herrasta Lancelotista ja kuningatar Ginevrasta, joiden välittäjänä ja uskottuna oli arvoisa rouva Quintanona, mistä sitten syntyi tunnettu ja kotimaassamme Espanjassa aivan yleisesti laulettu romanssi

Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin Lancelot, tuo uljas, Brittein maasta tullessaan

sekä sen erittäin miellyttävä ja suloinen jatko, jossa kerrotaan hänen suurista lemmen ja sankaruuden teoistaan. Niistä ajoista alkaen tämä ritarikunta vähitellen levisi ja laajeni lukuisiin maailman eri osiin, ja sen keskuudessa tulivat mainetöistään kuuluisiksi ja tunnetuiksi urhea Gallian Amadis kaikkine poikineen ja lapsenlapsineen aina viidenteen polveen sekä miehuullinen Hyrkanian Felixmarte ja ansaitsemaansa ylistystä milloinkaan saamaton Tirante Valkoinen, ja eipä paljon puuttunut ettemme saaneet omana aikanamme nähdä ja kuulla voittamatonta ja urheata ritaria Kreikan Don Belianista sekä seurustella hänen kanssaan. Tätä siis, hyvät herrat, merkitsee vaeltavana ritarina oleminen, ja äsken mainitsemani on juuri heidän ritarikuntansa, johon minä, kuten jo mainitsin, olen pyhin lupauksin liittynyt, vaikka olen syntinen ihminen, ja sitä samaa, mitä mainitut ritarit toimenaan harjoittivat, harjoitan minäkin. Sen vuoksi liikun näillä autioilla ja asumattomilla mailla etsien seikkailuja, vakain mielin tahtoen uskaltaa käsivarteni ja henkilöni vaarallisimpaan, mitä kohtalo saattaa varata minua varten, heikkojen ja hädänalaisten auttamiseksi.

Näistä hänen sanoistaan selvisi matkustavaisille lopullisesti että Don Quijote oli järjiltään ja millaisen hulluuden vallassa hän oli, ja hekin joutuivat siitä ihmeisiinsä samoin kuin kaikki, jotka siihen ensimmäisen kerran tutustuivat. Kulkeakseen hupaisesti lyhyen matkan, joka vielä oli jäljellä heidän saavuttuaan vuoristoon, missä hautaus oli toimitettava, Vivaldo, erittäin älykäs ja hilpeäluontoinen mies, tahtoi suoda hänelle tilaisuutta jatkaa hullutuksiaan. Hän sanoi:

— Minun nähdäkseni, herra vaeltava ritari, teidän armonne on liittynyt erääseen maailman ankarimmista ritarikunnista, ja uskonpa ettei kartusiaanien veljeskuntakaan ole niin ankara.

— Se saattaa hyvinkin olla yhtä ankara, — vastasi Don Quijotemme — mutta ei puutu paljon etten epäile, onko se yhtä välttämätön maailmassa. Jos näet totta puhutaan, ei sotilas, joka suorittaa mitä hänen päällikkönsä käskee, tee vähempää kuin itse päällikkö, joka käskyn antaa. Tarkoitan että munkit kaikessa levossa ja rauhassa rukoilevat taivasta suomaan maiselle elämälle menestystä, mutta me sotilaat ja ritarit toteutamme mitä he rukoilevat puolustamalla sitä käsivarsiemme väellä ja miekkojemme tutkaimilla, emmekä suojaavan katon alla vaan taivasalla, alttiina auringon sietämättömän helteisille säteille kesäaikana ja talvisin kestäen tuimaa pakkasta. Niin me olemme Jumalan palvelijoita maan päällä ja käsivarsia, joiden avulla hänen oikeutensa täällä pannaan täytäntöön. Ja koska sotaisia toimia ja muuta niihin kuuluvaa ja niitä koskevaa ei voida suorittaa muuten kuin hikoilemalla, ponnistelemalla ja rasittumalla, seuraa siitä, että ne, jotka niihin ryhtyvät, epäilemättä näkevät enemmän vaivaa kuin ne, jotka häiritsemättömässä rauhassa ja levossa rukoilevat Jumalaa auttamaan vähävoimaisia. En tahdo kumminkaan väittää eikä johdu mieleenikään että vaeltavan ritarin toimi olisi yhtä hyvä kuin suojissaan asuvan munkin; tahdon vain omien kärsimysteni nojalla päätellä että siihen epäilemättä sisältyy enemmän vaivaa ja enemmän kolhauksia, enemmän nälkää ja janoa, kurjuutta, risaisuutta ja syöpäläisiä, sillä varma on, että muinaiset vaeltavat ritarit saivat elämänsä varrella paljon kovaa kokea. Ja jos muutamat heistä kohosivatkin urhoollisen käsivartensa varassa keisareiksi, he saivat totisesti korvaukseksi luovuttaa melkoisen määrän vertansa ja hikeänsä, ja ellei niin korkealle kohoavilla olisi ollut apunaan noitia ja tietäjiä, he olisivat pahoin pettyneet pyrinnöissään ja toiveissaan.

— Sitä mieltä olen minäkin, — vastasi matkustaja — mutta minusta näyttää sangen pahalta eräs vaeltavia ritareita koskeva seikka, monien muiden ohella, nimittäin se, etteivät he, käydessään johonkin suureen ja vaaralliseen seikkailuun, missä heitä uhkaa selvä hengenvaara, sellaisena ratkaisun hetkenä milloinkaan huoli uskoa itseänsä Jumalan haltuun, kuten on jokaisen kristityn velvollisuus menetellä sellaisissa vaaroissa, vaan uskoutuvat naistensa huomaan niin innokkaasti ja hartaasti kuin nämä olisivat heidän jumalansa, mikä seikka mielestäni haiskahtaa hiukan pakanuudelta.

— Hyvä herra, — vastasi Don Quijote — toisin ei voi olla millään muotoa, ja huonoon maineeseen joutuisi vaeltava ritari, joka toisin menettelisi, sillä vaeltavan ritariston keskuudessa on tapana ja pitämyksenä, että vaeltava ritari, käydessään johonkin suureen aseiden mittelyyn, luo kuin ilmielävänä edessään olevaan valtiattareensa hellyyttä ja rakkautta uhkuvia katseita, ikään kuin niillä anoen häneltä suosiota ja suojelusta aloittamassaan epävarmassa yrityksessä; niin hänen, vaikka ei kukaan häntä kuule, tulee kuiskaten lausua muutamia sanoja, joissa sulkeutuu täydestä sydämestään hänen huomaansa; ja siitä tarjoaa meille historia lukemattomia esimerkkejä. Silti ei pidä luulla ettei heidän tule uskoa itseänsä Jumalan haltuun, sillä siihen heillä on aikaa ja tilaisuutta taistelun kestäessä.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi matkustavainen — minua yhä arveluttaa eräs seikka. Olen näet useita kertoja lukenut, kuinka vaeltavat ritarit alkavat kiistellä ja antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta joutuvat vihan valtaan, kääntävät hevosensa, ajavat hyvän matkan päähän toisistaan ja hyökkäävät sitten muitta mutkitta takaisin toistensa kimppuun rynnätessään sulkeutuen naistensa suosioon. Kahakka päättyy tavallisesti siten, että toinen heistä vierähtää ratsultansa maahan vastustajan peitsen lävistämänä, Ja sattuupa niinkin, ettei toinenkaan voi välttää putoamista, ellei tartu hevosensa harjaan. Enpä niin muodoin käsitä, kuinka kuollut olisi saanut tilaisuutta uskoa itsensä Jumalan huomaan tällaisen äkillisen ottelun kestäessä. Olisi siis ollut parempi, jos hän olisi käyttänyt hyökkäyksessä tuhlaamansa sanat niin kuin kristityn velvollisuus edellytti ja vaati, varsinkin kun minun ymmärtääkseni ei kaikilla vaeltavilla ritareilla ole naisia, joiden hoiviin uskoutua, koska kaikki eivät ole rakastuneita.

Se on mahdotonta, — vastasi Don Quijote — tarkoitan ettei voi olla vaeltavaa ritaria ilman valtiatarta, sillä he ovat rakastuneita yhtä olennaisesti ja synnynnäisesti kuin taivas on tähditetty, eikä varmastikaan ole nähty historiaa, jossa esiintyisi vaeltava ritari vailla lemmenseikkoja, ja jos sellainen ritari löytyisi, niin juuri siitä syystä häntä ei pidettäisi aito ritarina, vaan bastardina, joka ei ole tullut mainitun ritarikunnan lujaan linnaan portista vaan muurien yli kuin varas ja ryöväri.

— Siitä huolimatta — virkkoi matkustavainen — muistelen, ellen väärin muista, lukeneeni ettei Don Galaorilla, urhean Amadis Gallialaisen veljellä, ollut milloinkaan tiettyä naista, jonka suojelukseen hän olisi voinut uskoutua; mutta sittenkään häntä ei pidetty vähemmässä arvossa, ja hän oli erittäin urhoollinen ja kuuluisa ritari.

Siihen vastasi Don Quijotemme:

— Hyvä herra, ei yksi pääskynen kesää tee. Sitä vähemmän voi olla niin laita, koska tiedän että tuo ritari oli salaa hyvinkin rakastunut; sitä paitsi oli kiintyminen kaikkiin häntä miellyttäviin naisiin hänen vastustamaton luontainen taipumuksensa. On muuten varsin selvästi toteen näytetty että hänellä oli yksi ainoa, jonka hän oli valinnut valtiattarekseen ja jonka suojelukseen hän uskoutui sangen usein ja aivan salaa, koska hänen mielestään sellainen salaisuus oli ritarille kunniaksi.

— Jos siis kuuluu asian luontoon, että jokaisen vaeltavan ritarin tulee olla rakastunut, — virkkoi matkustavainen — voitaneen varmaan otaksua että niin on teidän armonnekin laita, koska kuulutte siihen ritarikuntaan. Ja ellei teidän armonne pidä kunnianaan olla yhtä salaperäinen kuin Don Galaor, pyydän teitä niin hartaasti kuin osaan, koko tämän seurueen nimessä ja omasta puolestani, ilmaisemaan meille valtiattarenne nimen, kotipaikan, säädyn ja kauneuden; hän näet epäilemättä pitää itseään onnellisena, jos koko maailma tietää häntä rakastavan ja palvelevan sellaisen ritarin kuin teidän armonne näyttää olevan.

Don Quijote huokasi syvään ja virkkoi:

— En uskalla varmasti sanoa, miellyttääkö hellää vihaajaani vai ei että maailma saa tietää minun vannoutuneen hänen palvelukseensa; varsin kohteliaaseen kysymykseenne vastaten voin ainoastaan ilmoittaa että hänen nimensä on Dulcinea ja kotipaikkansa Manchassa sijaitseva Toboso; säädyltään hän on epäilemättä vähintään prinsessa, koska hän on minun kuningattareni ja valtiattareni, kauneudeltaan yli-inhimillinen, koska hänessä tulevat ilmi todellisina kaikki ne mahdottomat ja haaveelliset kauneuden piirteet, joilla runoilijat naisensa varustavat: hänen hiuksensa ovat puhdasta kultaa, hänen otsansa autuaiden asuinsija, hänen kulmakaarensa ovat taivaan kirjokaaret, hänen silmänsä kaksi aurinkoa, hänen poskensa ruusuiset, hänen huulensa korallia, helmiä hänen hampaansa, alabasteria hänen kaulansa, marmoria hänen povensa, norsunluuta hänen kätensä, hänen valkeutensa lumen valkeutta, ja ne osat, jotka häveliäisyys peittää ihmisen katseelta, ovat minun ajatukseni ja ymmärrykseni mukaan sellaiset, että vain salaisin ja syvin näkemys voi niitä kyllin arvostaa, mutta ei mihinkään muuhun verrata.

— Haluaisimme tietää hänen syntyperänsä, heimonsa ja sukujohtonsa — virkkoi Vivaldo.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Hänen esivanhempiansa eivät ole Rooman vanhat Curtiukset, Gaiukset ja Scpiot, eivät myöskään uudemmat Colonnat ja Orsinit, eivät Katalonian Moncadat ja Requesenit eivätkä Valencian Rebellat ja Villanovat, eivät Aragonian Palafoxit, Nuzat, Rocabertit, Corellat, Lunat, Alagonit, Urreat, Fozit ja Gurreat, eivät Kastilian Cerdat, Manriquet, Mendozat ja Guzmanit eivätkä Portugalin Alencastrot, Pallat ja Meneset, vaan hän kuuluu manchalaiseen Toboson heimoon, joka nuoruudestaan huolimatta on sellainen, että siitä voivat saada jalon alkunsa tulevien vuosisatojen kaikkein ylhäisimmät suvut. Ja varokoon kukaan siitä kiistelemästä minun kanssani, ellei täytä ehtoa, jonka Zerbino[58] merkitsi Rolandin varuksista tekemänsä voitonmerkin juurelle:

Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää Rolandille.

— Vaikka olen Laredon Cachupinein[59] sukua, — virkkoi matkustavainen — en kumminkaan uskalla sitä asettaa Manchan Toboso heimon rinnalle, joskaan totta puhuen en ole vielä milloinkaan kuullut sellaista sukunimeä.

– Onpa uskomatonta, että sellainen seikka on voinut jäädä kuulematta — vastasi Don Quijote.

Kaikki muut kuuntelivat erittäin tarkkaavasti heidän keskusteluansa, ja vuohi- ja lammaspaimenetkin käsittivät että Don Quijotea vaivasi sanomaton terveen järjen puute. Sancho Panza yksin piti totena kaiken, mitä hänen isäntänsä sanoi, koska tiesi kuka hän oli ja oli tuntenut hänet syntymästä asti. Hiukan epäilyttävältä hänestä vain tuntui uskoa mitä Don Quijote oli lausunut viehättävästä Toboson Dulcineasta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut mainittavan sellaista nimeä eikä sellaista prinsessaa, vaikka asui aivan lähellä Tobosoa. Kulkiessaan eteenpäin näin jutellen he näkivät kahden korkean vuoren muodostamasta rotkosta tulevan alaspäin suunnilleen kaksikymmentä paimenta, kaikki mustissa lammasnahkaturkeissa ja päässä seppeleet, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toiset marjakuusen, toiset sypressin havuista punottuja. Kuusi heistä kantoi monenlaisilla kukilla ja oksilla peitettyjä paareja. Sen nähtyään virkkoi eräs vuohipaimen:

— Nuo, jotka tuolta tulevat, kantavat Grisóstomon ruumista, ja tämän vuoren juurella on paikka, johon hän määräsi itsensä haudattavaksi.

Sen vuoksi he kiiruhtivat ehtiäkseen perille ja saapuivat sinne, kun tulijat olivat jo laskeneet paarit maahan ja neljä heistä kaivoi terävillä kuokilla hautaa kovan kallioseinämän viereen.

Kun kaikki olivat kohteliaasti tervehtineet toisiaan, kävivät Don Quijote ja hänen kanssaan saapuneet katsomaan paareja ja näkivät siinä kukkien peittämän, paimenen puvussa olevan ruumiin. Vainaja näytti kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, ja kuolemasta huolimatta saattoi havaita, kuinka kaunis hän oli ollut kasvoiltansa ja kuinka komea ryhdiltänsä eläessään. Hänen ympärillään paareilla oli joitakin kirjoja ja useita osaksi avattuja, osaksi kokoon käärittyjä papereita. Sekä katselijat että hautaa kaivavat ja samoin kaikki muut läsnä olevat olivat ihmeen hiljaa, kunnes eräs vainajan kantajista sanoi toiselle:

— Katsokaa tarkoin, Ambrosio, onko tämä se paikka, jonka Grisóstomo mainitsi, koska tahdotte aivan täsmälleen täyttää mitä hän on testamentissaan määrännyt.

— Tämä se on, — vastasi Ambrosio sillä kovaosainen ystäväni kertoi minulle tässä monet kerrat onnettomuutensa historian. Hän sanoi minulle nähneensä tässä ensimmäisen kerran tuon ihmissuvun verivihollisen, tässä hän oli ensimmäisen kerran ilmaissut hänelle toiveensa, joka oli yhtä puhdas kuin rakkautta uhkuva, ja tässä Marcela viimeisen kerran ja lopullisesti hylkäsi ja ylenkatsoi hänet, niin että hän päätti surkean elämänsä murhenäytelmän. Ja tähän paikkaan hän tahtoi, suurta onnettomuuttansa muistaen, tulla lasketuksi lepoon iäisen unohduksen helmaan.

Don Quijoten ja matkamiesten puoleen kääntyen hän sitten jatkoi:

— Hyvät herrat, tässä ruumiissa, jota nyt katselette säälivin silmin, asui sielu, jolle taivas oli suonut sanomattoman paljon runsaita lahjojansa. Tämä ruumis on Grisóstomon, joka oli ainoalaatuinen neroltaan, verrattoman hieno käytökseltään, äärimmäisen rakastettava, feniks ystävyydessä, rajattoman antelias, vakaa, mutta ei kopea, iloinen, mutta ei halpamainen, ja sanalla sanoen täydellisin kaikessa hyvässä ja vertaa vailla kaikessa, mitä sanomme onnettomuudeksi. Hän rakasti moitteettomasti, ja hänet hylättiin, hän palvoi, ja hänet ylenkatsottiin, hän rukoili petoa, yritti anelullaan hellyttää marmorilohkaretta, juoksi tuulen jäljissä, korotti äänensä kohti erämaata, palveli kiittämättömyyttä, joka palkitsi uskollisen jättämällä hänet kuoleman saaliiksi keskellä elämän vaellusta, jonka katkaisijan, erään paimentytön, hän tahtoi ikuistaa, jotta hän eläisi ihmisten muistissa, kuten nämä silmienne edessä olevat lehdet voisivat varmaan todistaa, ellei hän olisi käskenyt minua luovuttamaan ne liekkien haltuun, kun hänen ruumiinsa on laskettu haudan kätköön.

— Te kohtelette niitä kovemmin ja julmemmin — virkkoi Vivaldo — kuin niiden omistaja itse, sillä ei ole oikein eikä soveliasta täyttää henkilön tahtoa, joka menee määräyksissään kaiken järjellisen ajatuksen rajoja kauemmaksi. Eihän olisi ollut järjissään Caesar Augustuskaan, jos hän olisi suostunut panemaan täytäntöön mitä jumalainen Mantovalainen[60] oli testamentissaan määrännyt. Jos siis, herra Ambrosio, laskettekin ystävänne ruumiin maan poveen, älkää kumminkaan uhratko unohdukselle hänen teoksiansa, sillä teidän ei ole hyvä harkitsemattomasti täyttää mitä hän on katkeroituneena määrännyt; jättäkää mieluummin elämään nämä paperit ja tehkää siten iäti eläväksi Marcelan julmuus, jotta se olisi tulevaisina aikoina eläville varoituksena väistämään ja välttämään sellaisiin syvänteisiin syöksymistä; minä ja muut tänne saapuneet näet jo tunnemme tämän rakastuneen ja epätoivoisen ystävänne historian, tunnemme teidän ystävyytenne ja tiedämme hänen kuolemansa syyn ja mitä hän määräsi elämänsä lopulla. Tästä surkeasta tarinasta voi päätellä Marcelan sydämettömyyden, Grisóstomon rakkauden ja uskollisen ystävyytenne valtavuuden sekä niiden ihmisten osaksi tulevan lopun, jotka ohjakset valtoimina syöksyvät eteenpäin mielettömän lemmen viitoittamalla tiellä. Me saimme eilen illalla kuulla Grisóstomon kuolemasta ja että hänet haudattaisiin tänne, ja niin me uteliaisuuden ja säälin yllyttäminä poikkesimme matkamme suoralta uralta ja päätimme tulla omin silmin näkemään sitä, minkä kuuleminen oli meitä syvästi liikuttanut. Korvaukseksi tästä osanotosta ja meissä syntyneestä halusta auttaa, jos suinkin olisimme voineet, pyydämme, Ambrosio, sinua ymmärtäväistä miestä, ainakin minä puolestani mitä hartaimmin, jättämään polttamatta nuo paperit ja luovuttamaan minulle muutamia niistä.

Paimenen vastausta odottamatta hän sitten ojensi kätensä ja otti joitakin lähinnä olevia. Sen nähdessään Ambrosio virkkoi:

— Kohteliaisuudesta suostun siihen, että te, hyvä herra, pidätte mitä olette jo ottanut, mutta jos luulette minun jättävän polttamatta nämä muut, luulette väärin.

Vivaldo, jonka teki mieli nähdä mitä paperit sisälsivät, avasi kohta erään niistä ja näki että sen nimenä oli Epätoivon laulu. Ambrosio kuuli sen ja virkkoi:

— Se on viimeinen tämän onnettoman kirjoittama, ja jotta te, herra, saatte nähdä hänen kovien kohtaloittensa täyden määrän, lukekaa se tässä kuultavaksi; haudan kaivamiseen kuluu vielä aikaa, niin että ehditte sen hyvin tehdä.

— Teen sen varsin mielelläni — sanoi Vivaldo.

Kaikki läsnä olevat halusivat samaa ja keräytyivät sen vuoksi piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki kirkkaalla äänellä seuraavat säkeet.

Neljästoista luku,

joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet sekä muita odottamattomia tapahtumia.