Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

GRISÓSTOMON LAULU.

Kosk', armas julmuri, nään tahtos vakaan ett' yli maiden, suusta suuhun kantaa sun kovan sydämesi maine vois, niin itse helvetti saa, sen mä takaan, mun rintaani nyt tuskansoinnun antaa, mi oman äänen hukuttakoon pois.

Ma tahdon että kaikkialla sois nyt tieto kylmyydestäs, jot' en kestä; mun ääneni on hirvittävä kuulla, kun huudan tuskan raastamalla suulla ja rikki raadellusta sydämestä.

Siis tarkoin kuuntele sa joka sanaa, kun polton katkeran ne julki manaa; ei ääni hellyyden, vaan hurjan vimman soi mielipuolen suusta, lohduks mulle, mut tuoden sulle tuskan tulisimman.

Leijonan kiljuminen aavikolla ja suden kauhistavat vivahdukset, sihinä käärmeen, peikon kähähdys, variksen rääkyminen kartanolla, yön pimeässä tuulen huokaukset, ja valtameren hurja myllerrys —

myös raivon sonnin kuolonmylvähdys, kujerrus haikea, kun pieni kyyhky kadottain rakkaans' yksinään jäi eloon, huhuilu pöllön, joka lensi keloon, ja itse hornan vaikerrus ja nyyhky,

ne täyttäkööt mun rintani ja pääni, ja pusertukoon niistä yksi ääni, mi padot murtain tulvii yli uoman ja etsii itsellensä uuden tien, mun julmain tuskieni sille suoman.

Nää surunsävelet ei kaiu sieltä, miss' emo Tajon hiekkarannat loistaa tai kuulu Betis kukkii öljypuin; tää tuskanääni kohoo vuoritieltä, sen kaiun tuhannesti kuilut toistaa, näin elämä kun soittaa kuollein luin,

se syöksyy yli rantain kammottuin, miss' ihmisjälkeä ei koskaan tapaa ja säteet auringon ei koskaan paista, se nousee hietikolta, erämaista, miss' elää petolauma julma, vapaa.

Niin sinkoo aavain erämaitten yli nää värisevät soinnut synkkä syli, vaan vaikk' ei kovaa sydäntäs ne kohtaa, niin kolkon kohtaloni lievikkeeks tie niiden yli maiden, kansain johtaa.

Tuo tuhon nopeasti halveksunta, on epäluulo rakkauden hauta, mut julminta on mustasukkaisuus; taas pitkä ero kylvää unhon lunta, ja unohduksen pelossa ei auta ees varma toivo, onnenusko uus.

On siinä kuolemalle tilaisuus; mut ihme suuri — säilyn käsiss elon, vaikk' epäluulot kavalasti haastaa, vaikk' olen halveksittu, hulluus raastaa, ja tunnen mustasukkaisuuden, pelon,

ja tuskissani, jotka sielun murhaa, on pelastuksen toivominen turhaa. Vain hetken toivonaikani mun kesti — nyt tuskaa kiihtääkseni vannonkin ett' ilman häntä olen ikuisesti.

Ah, voiko toivo, pelko hetkeksikään mun sielussani enää sopuun päästä, kun pelon aiheita on enemmän? Ja eikö sydänhaavain lääke mikään mua mustasukkaisuudestani säästä ja viihdä polttelua kärsivän?

Ken sulkis sydämensä käytävän, kun mustasukkaisuus jo vuottaa ja epäluulot totuudeksi kääntää ja valheeks puhtaan totuuden taas vääntää — oi kurja kirottu, ken niihin luottaa!

Oi mustasukkaisuus, sa mulle lainaa tikari, jonka sydämeen voin painaa! Saat, halveksunta, salapistos työntää! Mut oi! en kestä enää itsekään, mun täytyy horjua ja anteeks myöntää.

Ma kuolen nyt, ja vaikk' en kuolemasta saa autuutt' enemmän kuin elostakaan, on päätökseni silti armoton. Ken paljon rakastaa, se viisas vasta, ken valtaan Amorin, tuon julman, vakaan, vain nöyräst' alistuu, on kahleeton.

Ihana vihollinen mulla on niin ruumiiseen kuin sieluunsakin nähden; ja oma syyni on tää halveksunta. En riistää tahdo Amorilta unta: sen ansaitsis hän pahuutensa tähden.

Näin huutaen ja kiertäin köyden kaulaan mä jätän elämäni surmanpaulaan, käyn sinne, mihin armaan tylyys vie mun. Saa ruumiin taivaan tuulet, sielu taas jää vaille ihanuutta taivaan riemun.

Sä, jonka hirvittävä vääryys aiheen soi mulle inhast' elämästä päästä ja uupuneena kaiken unhoittaa, ah, tiedä: jälkeen monen raskaan vaiheen en ruumistani kuolemalta säästä; vuoks kovuutes se onkin ihanaa.

Tää uhraus jos heltymään sun saa, jos huurtuu silmäis säteilevä taivas, niin koe hillitä sä kyyneleitä; mun kuoltuani turha sääli heitä ja haudallani säästä kallis vaivas.

Ei, paras nauruin haudallani näyttää ett' ilontoivees kuolemani täyttää. Mut tyhmää sulle neuvoja on jakaa, kun kerran riemus ylin, suurin on, ett' alla mullan sydän nuori makaa.

Oi Tantalos, mun älä vuottaa anna, suin janoisin jo nouse pimennosta, ja Sisyfos, sä taakkas mulle tuo, myös Tityos, sä haaskapaikkas kanna, Iksion, pyöräs viipymättä nosta, ja Danaidit — tulkaa kaikki luo,

ja kaikki hirvittävät tuskat nuo ja maailmasta kaikki kauhu, piina mun rintaani te saatossani tuokaa, niin että vaikertain ne edes huokaa, kun kielletty on multa käärinliina.

Myös hornan kolmipäinen portinvahti ja hirviöitten tuhatpäinen mahti mun saatossani veisaa murhemieliä; se riittää mulle — loisto, komeus on turhaa rakastajan hautatiellä.

Pois vaikerrus, oi laulu synkkä, musta, kun jätät rintani, ei yhtään vaikerrusta! Jos surunilmettäs et peittää malta, niin rauhas vihollinen iloitsee; siks riemuin nouse vielä mullan alta!

Grisóstomon laulu miellytti kuulijoita, vaikka lukija sanoi ettei se hänen mielestään täysin vastannut mitä oli kerrottu Marcelan siveydestä ja hyvyydestä, koska Grisóstomo siinä valitti mustasukkaisuutta, epäluuloja ja poissaoloa, mikä kaikki koitui Marcelan hyvän nimen ja maineen vahingoksi. Ambrosio, joka tunsi ystävänsä salaisimmatkin ajatukset, vastasi siihen:

— Jos tahdotte, hyvä herra, saada tyydyttävän selityksen siihen epäilykseen, teidän on hyvä tietää että tämä onneton ihminen oli tätä laulua kirjoittaessaan poissa Marcelan luota, jonka läheisyydestä hän oli vapaaehtoisesti poistunut nähdäkseen, vaikuttaisiko poissaoleminen häneen niin kuin se yleensä vaikuttaa; ja koska ei ole mitään seikkaa, joka ei kiusaa poissa olevaa rakastajaa, eikä mitään pelkoa, jonka valtaan hän ei joudu, rasittivat Grisóstomoakin kuvitellut mustasukkaisuuden puuskat ja epäluulot, joita hän pelkäsi ikään kuin ne olisivat olleet perusteltuja. Niinpä säilyykin pätevänä, mitä huhu tietää vakuuttaa Marcelan hyveistä: paitsi sitä, että hän on säälimätön ja hiukan ylpeä ja erittäin ynseä, ei itse kateuskaan saa eikä voi merkitä mitään hänen viakseen.

— Se on totta — vastasi Vivaldo.

Hänen aikoessaan sitten lukea erästä toista liekeistä pelastettua paperia hänet esti siitä ihmeellinen ilmestys (sellaiselta se näytti), joka arvaamatta tarjoutui heidän nähtäväkseen: saman kallion harjalle, jonka juurelle hautaa kaivettiin, ilmaantui paimentyttö Marcela niin kauniina, että hänen todellinen kauneutensa voitti kaiken, mitä siitä oli tiedetty kertoa. Ne, jotka eivät olleet ennen häntä nähneet, katselivat häntä ihmetellen ja mitään virkkamatta, ja ne, jotka olivat jo tottuneet hänet näkemään, olivat samoin ihmeissään kuin ne, jotka eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. Mutta tuskin ehdittyään hänet nähdä huusi hänelle Ambrosio, eleillään ilmaisten närkästystään:

— Tuletko ehkä katsomaan, sinä näiden vuorien julma basiliski, vuodattaako sinun läsnä ollessasi haavoistansa verta[61] tämä onneton, jolta säälimättömyytesi riisti hengen, vai tuletko kopeilemaan julmista teoistasi tai katselemaan sieltä ylhäältä, kuin uusi säälimätön Nero, sytyttämäsi Rooman paloa, julkeasti polkemaan jalkoihisi tätä onnetonta ruumista niin kuin kiittämätön tytär isänsä Tarquiniuksen ruumista? Sano meille viipymättä, miksi tulet tai mitä oikeastaan haluat; koska näet tiedän etteivät Grisóstomon ajatukset hänen eläessään milloinkaan lakanneet sinua kuulemasta ja tottelemasta pidän huolen siitä että hänen kuoltuaankin tekevät samoin kaikki ne, jotka ovat nimittäneet itseään hänen ystävikseen.

— Ei, Ambrosio, en tule mitään sellaista aikoen, — vastasi Marcela — vaan puolustamaan itseäni ja osoittamaan, kuinka järjettömästi menettelevät kaikki ne, jotka syyttävät minua kärsimyksistään ja Grisóstomon kuolemasta. Sen vuoksi pyydän kaikkia teitä läsnä olevia kuuntelemaan minua tarkkaavasti; minun ei tarvitse kuluttaa pitkää aikaa eikä tuhlata liikoja sanoja saadakseni ymmärtäväiset uskomaan sen, mikä on totta. Taivas on, kuten sanotte, luonut minut kauniiksi, vieläpä siinä määrässä, että kauneuteni saa teidät vastustamattomasti rakastamaan minua, ja te väitätte, jopa vaadittekin että minun tulee rakastaa teitä, koska te osoitatte minulle rakkautta. Jumalan antamalla luonnollisella ymmärrykselläni minä oivallan että kaikki kaunis on rakastettavaa; mutta en voi käsittää että se, jota hänen kauneutensa tähden rakastetaan, on osakseen tulevan rakkauden vuoksi velvollinen rakastamaan rakastajaansa. Voihan muuten sattua, että kauniin rakastaja itse on ruma, ja koska ruma ansaitsee inhoa, on varsin outoa, jos sanotaan: »Minä rakastan sinua, koska olet kaunis, sinun tulee rakastaa minua, vaikka olen ruma.» Mutta vaikka otaksumme kauneuden tasavertaiseksi molemmin puolin, ei taipumusten silti tarvitse suuntautua samoin, sillä kaikki kauneuden lajit eivät sytytä rakkautta, vaan muutamat niistä viehättävät silmää voittamatta sydäntä; jos näet jokainen kauneus sytyttäisi rakkauteen ja valtaisi omakseen, joutuisivat kiintymykset sekaisin ja harhateille, tietämättä mihin päätyisivät, koska kauniiden olentojen ollessa lukemattomia pyyteidenkin täytyy olla lukemattomia. Aito rakkaus, mikäli olen kuullut sanottavan, ei kumminkaan jakaudu, ja sen tulee olla vapaaehtoista eikä pakollista. Jos niin on laita, ja minä uskon että niin on, kuinka voitte vaatia minua tekemään taipumukselleni väkivaltaa vain siitä syystä, että sanotte rakastavanne minua? Ellei, niin sanokaa minulle: jos taivas olisi luonut minut rumaksi, sen sijaan että loi minut kauniiksi, tekisinkö silloin oikein syyttäessäni teitä siitä, ettette minua rakasta? Teidän tulee vielä ottaa huomioon etten ole itse valinnut kauneuttani, että taivas on sen sellaisenaan antanut minulle armolahjaksi pyytämättäni ja valitsemattani. Yhtä vähän kuin kyykäärmettä sopii syyttää myrkystä, vaikka se sillä surmaa, koska sen on sille antanut luonto, sopii minua moittia kauneudestani, sillä kunniallisen naisen kauneus on kuin etäinen tuli tai terävä miekka: edellinen ei polta eikä jälkimmäinen haavoita, ellei mene liian lähelle. Siveys ja hyveet ovat sielun koristeita, joiden puuttuessa ei ruumista tule pitää kauniina, vaikka se olisikin kaunis. Jos siis kunniallisuus on yksi niistä hyveistä, jotka eniten koristavat ja kaunistavat ruumista ja sielua, niin miksi pitäisi naisen, jota rakastetaan, koska hän on kaunis, hävittää se tyydyttääkseen sellaisen henkilön pyydettä, joka vain omaksi nautinnokseen pyrkii kaikin voimin ja keinoin sitä häneltä riistämään? Minä synnyin vapaaksi, ja voidakseni vapaana elää valitsin olopaikakseni yksinäiset seudut: näiden vuorien puut ovat seurani, näiden purojen kirkkaat vedet ovat kuvastimeni; puille ja vesille uskon ajatukseni ja kauneuteni. Minä olen etäinen tuli ja talletettu miekka. Niistä, joihin olen muodollani sytyttänyt rakkauden, olen sanoillani hälventänyt mielenharhan; ja jos kerran pyyteitä ravitsevat toiveet, ei sovi sanoa että minä, joka en ole antanut mitään toivoa enempää Grisóstomolle kuin toisellekaan, sanalla sanoen en kenellekään, olisin sydämettömyydelläni hänet surmannut, vaan sopii hyvinkin sanoa että hänet pikemmin surmasi hänen oma itsepäisyytensä. Ja jos minua moititaan sen vuoksi, että hänen aikeensa olivat rehelliset, ja sanotaan velvollisuuteni olleen siitä syystä niihin suostua, niin vastaan että minä, hänen tässä samassa paikassa, mihin nyt kaivetaan hänen hautaansa, minulle ilmaistessaan puhtaan tarkoituksensa, sanoin hänelle tahtovani elää aina yksin ja jättää yksin maan nautittavaksi siveän elämäni hedelmän ja kauneuteni jäännökset. Jos hän kaikesta tästä suorasta selityksestäni huolimatta itsepintaisesti tahtoi yhä toivoa, missä ei toivoa ollut, ja purjehtia vastatuuleen, niin onko ihmekään, että hän hukkui keskelle järjettömyytensä merta? Jos olisin hänen toiveitansa elätellyt, olisin ollut petollinen, jos olisin ne täyttänyt, olisin menetellyt vastoin parempaa tarkoitustani ja vakaumustani. Hän säilytti hellittämättä toivonsa, vaikka olin osoittanut sen turhaksi, hän oli epätoivoissaan, vaikka en häntä vihannut; harkitkaa siis, onko oikein, että minua syytetään hänen kärsimyksestään! Valittakoon petetty, olkoon epätoivoissaan se, jonka taatut toiveet raukeavat, olkoon luottavainen se, jonka minä kutsun luokseni, ylpeilköön se, jonka otan omakseni, mutta älköön nimittäkö minua julmaksi ja surmaajaksi se, jolle en mitään lupaa, jota en petä, en kutsu enkä ota omakseni. Taivas ei ole tähän saakka tahtonut että rakastaisi kohtalokkaasti, ja turha on ajatella että tulen rakastamaan vapaaehtoisesti. Koitukoon tämä erehdystä hälventävä yleinen selitykseni jokaiselle tavoittelijalleni hänen erityiseksi hyväkseen, ja oivallettakoon tästä lähtien että henkilö, jos hän kuolee minun tähteni, ei kuole mustasukkaisuuteen eikä katkeruuteen, sillä sen, joka ei ketään rakasta, ei pidä herättää kenessäkään mustasukkaisuutta, eikä harhatoiveiden hälventämistä saa pitää halveksumisena. Joka nimittää minua pedoksi ja basiliskiksi, se karttakoon minua kuin tuhoisaa ja pahaa olentoa, joka sanoo minua kiittämättömäksi, se olkoon minua palvelematta, joka tylyksi, se älköön minua tunteko, joka julmaksi, se älköön minua seuratko, sillä tämä peto, tämä basiliski, tämä kiittämätön, tämä julma ja tämä tyly ei heitä etsi, palvele, tunne eikä seuraa millään muotoa. Jos Grisóstomon surmasi hänen kärsimättömyytensä ja raju pyyteensä, niin kuinka voidaan siitä syyttää minua, joka olen käyttäytynyt kunniallisesti ja siveästi? Jos säilytän puhtauteni metsän puiden seurassa, kuinka se, joka haluaa minun seurustelevan ihmisten kanssa, voi tahtoa että sen menetän? Minulla on, kuten tiedätte, omia varoja, enkä minä himoitse toisten omaisuutta, olen vapaa enkä mieli orjuuttaa itseäni; en rakasta enkä vihaa ketään, en petä tätä enkä houkuttele tuota, en kiusoittele toista enkä pidä toista huvittajanani. Aikani kuluu soveliaissa keskusteluissa näiden kylien tyttöjen kanssa ja vuohieni hoitamisessa. Toiveeni pysyttelevät näiden vuorten rajoissa ja liitävät kauemmaksi vain silloin, kun katselen taivaan kauneutta antaen siten sieluni kohota alkuperäisille olosijoilleen.

Niin sanottuaan ja mitään vastausta odottamatta Marcela kääntyi selin heihin ja hävisi läheisen metsän tiheikköön kaikkien läsnäolijaan jäädessä ihmettelemään yhtä paljon hänen älyänsä kuin hänen kauneuttansa. Muutamat niistä, joita oli haavoittanut hänen kauniiden silmiensä voimallinen nuoli, näyttivät aikovan lähteä hänen jälkeensä, kuulemastaan selvästä varoituksesta huolimatta. Sen huomatessaan Don Quijote katsoi tulleen sopivan tilaisuuden harjoittaa ritarin velvollisuuttansa, hädänalaisten neitojen auttamista, ja lausui kaikuvalla ja selvällä äänellä, käsi miekan kahvassa:

— Älköön kukaan, kuuluipa hän mihin säätyyn ja ammattiin tahansa, rohjetko seurata kaunista Marcelaa, ellei mieli joutua minun hirmuisen vihani kohteeksi. Hän on osoittanut selvin ja riittävin perustein olevansa ylen vähän tai ei ensinkään syypää Grisóstomon kuolemaan ja kuinka mahdotonta hänen on suostua kenenkään rakastajansa toivomuksiin. Siitä syystä on oikein, ettei häntä seurata eikä takaa-ajeta; kaikkien kelpo ihmisten tulee päinvastoin häntä kunnioittaa ja pitää arvossa, sillä hän osoittaa olevansa koko maailmassa ainoa niin kunniallisin tarkoituksin elävä.

Lieneekö johtunut Don Quijoten uhkauksista vai siitä, että Ambrosio kehoitti heitä suorittamaan loppuun mitä olivat velkaa kelpo ystävälleen, yksikään paimenista ei kumminkaan lähtenyt eikä poistunut paikalta ennen kuin hauta oli valmiiksi kaivettu, Grisóstomon paperit poltettu ja hänen ruumiinsa laskettu hautaan läsnäolijoiden vuodattaessa runsaasti kyyneleitä. Hauta peitettiin isolla kallionlohkareella, kunnes ehtisi valmiiksi hautapaasi, jonka Ambrosio sanoi aikovansa teettää ja johon tulisi tällainen muistokirjoitus:

Tässä erään paimenen kätkee multa musta; liian kauan kärsi hän lemmen kidutusta.

Sydämetön kaunotar kylmä oli hälle, siks hän kerran hyvästi jätti elämälle.

Sitten he sirottivat haudalle runsaasti kukkia ja oksia, vakuuttivat kaikki ystävälleen Ambrosiolle ottavansa osaa hänen suruunsa ja sanoivat hänelle hyvästi. Samoin tekivät Vivaldo ja hänen kumppaninsa, ja Don Quijote lausui jäähyväiset isännilleen ja matkustaville, jotka kehoittivat häntä lähtemään heidän kanssaan Sevillaan, koska se oli seikkailujen etsijälle niin otollinen paikka, että niitä löytyi sieltä joka kadulta ja joka kulmasta enemmän kuin mistään muualta. Don Quijote kiitti heitä neuvosta ja heidän osoittamastaan hyväntahtoisesta auliudesta, mutta sanoi ettei hän nyt halunnut eikä saanutkaan lähteä Sevillaan, ennen kuin oli puhdistanut koko tämän vuoriseudun ilkeistä rosvoista, joita siellä kerrottiin olevan vilisemällä. Kuultuaan hänen hyvän aikomuksensa matkustavaiset eivät halunneet häntä enää kiusata, vaan sanoivat vielä kerran hyvästi, jättivät hänet ja jatkoivat matkaansa, jonka kestäessä heillä oli riittävästi puhumista sekä Marcelan ja Grisóstomon tarinasta että Don Quijoten hullutuksista. Don Quijote päätti lähteä etsimään paimentyttöä Marcelaa ja tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista palvelustaan. Kävi kuitenkin toisin kuin hän ajatteli, kuten tässä todenperäisessä historiassa tuonnempana kerrotaan, mutta tähän päättyy toinen osa.

Viidestoista luku.

Kertomus onnettomasta seikkailusta, johon Don Quijote joutui kohdatessaan muutamia tunnottomia yangueseja.

Viisas Cide Hamete Benengeli kertoo että Don Quijote, sanottuaan hyvästi isännilleen ja kaikille Grisóstomo-paimenen hautajaisissa läsnä olleille, lähti aseenkantajansa seuraamana siihen metsikköön, johon he olivat nähneet paimentyttö Marcelan menevän. Kuljettuaan siellä kolmatta tuntia etsien häntä kaikkialta, kumminkaan löytämättä, he saapuivat vihdoin niitylle, joka kasvoi täytenään mehevää ruohoa ja jonka vierellä virtasi puro, niin miellyttävä ja raikas, että se kehoitti välttämättä viipymään siinä, kunnes olisi mennyt ohi keskipäivän helle, joka jo alkoi tuntua tukahduttavalta. Don Quijote ja Sancho astuivat maahan, antoivat aasin ja Rocinanten syödä mielin määrin runsasta ruohoa, kävivät käsiksi haarapussiin, ja niin söivät isäntä ja renki hyvässä sovussa ja kelpo kumppaneina, ollenkaan kursailematta, mitä pussista löysivät.

Sancho ei ollut huolinut panna liekään isäntänsä ratsua, koska uskoi varmaan Rocinanten niin lauhkeaksi ja siivoksi, etteivät Cordoban laitumien monilukuiset tammat olisi saaneet häntä hairahtumaan. Sallimus tai piru (joka ei suinkaan aina nuku) järjesti kumminkin niin, että siinä laaksossa oli laitumella joukko galicialaisia tammoja. Ne kuuluivat yanguesilaisille ajomiehille, jotka tavallisesti viettivät puolipäiväleponsa tienoissa, missä on tarjona ruohoa ja vettä, ja tämä paikka, jossa Don Quijote sattui olemaan, oli yangueseille erittäin sopiva. Sattui siis, että Rocinante sai halun huvitella tammarouvain kanssa, ne vainuttuaan heti poikkesi luontaisesta käynnistään ja käytöksestään ja isännältään lupaa pyytämättä arkailematta pisti pieneksi raviksi lähtien heille ilmoittamaan pakottavaa tarvettansa; mutta nepä, nähtävästi haluten mieluummin nauttia ruohoa kuin mitään muuta, tervehtivät häntä kavioin ja hampain, niin että satulavyöt kohta katkesivat ja Rocinante jäi vaille satulaa, ihan paljaaksi. Pahimmin häneen kumminkin koski se, että ajomiehet, nähdessään tammoillensa tehtävän väkivaltaa, riensivät luo, kartut käsissä, ja paukuttivat häntä niin pahasti, että hän kaatui voipuneena maahan.

Don Quijote ja Sancho olivat nähneet, kuinka Rocinantea kuritettiin, ja saapuivat huohottaen paikalle. Don Quijote sanoi Sancholle:

— Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi Rocinante on joutunut meidän nähtemme.

— Mitä pirun kostamista tässä on? — vastasi Sancho. — Niitähän on kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.

— Minä vastaan sataa — virkkoi Don Quijote.

Enempiin puheisiin rupeamatta hän tarttui miekkaansa ja hyökkäsi yanguesien kimppuun, ja samoin teki Sancho Panza, isäntänsä esimerkin yllyttämänä ja kiihtämänä. Don Quijote antoi heti aluksi eräälle heistä iskun, joka viilsi miehen yllä olevan nahkatakin ja ison kappaleen hänen olkapäästään.

Nähdessään vain kahden miehen pitelevän pahoin heitä, monilukuisia, yanguesit tarttuivat karttuihinsa, piirittivät ahdistajansa ja alkoivat heitä peitota sangen uutterasti ja kiivaasti. Totuuden nimessä on mainittava että he kaatoivat Sanchon maahan toisella iskullaan, ja samoin kävi Don Quijoten hänen taitonsa ja urheutensa voimatta mitään pyhittää. Hän sattui pahaksi onneksi kaatumaan yhä maassa makaavan Rocinanten jaloille, mikä osoittaa, kuinka raivokkaasti kartut paukuttavat ollessaan kiukkuisten maalaismiesten käsissä. Nähdessään tekemänsä tuhon yanguesit kuormittivat mitä pikimmin juhtansa ja jatkoivat matkaansa jättäen molemmat seikkailijat huonoon kuntoon ja vielä huonommalle tuulelle.

Ensinnä tuli tajuihinsa Sancho, joka siinä isäntänsä vieressä maaten virkkoi heikolla ja surkealla äänellä:

— Herra Don Quijote! Voi, herra Don Quijote!

— Mitä haluat, Sancho veikko? — kysyi Don Quijote yhtä poruiseen ja kurjaan sävyyn kuin Sancho.

— Pyytäisin, jos mahdollista, — vastasi Sancho — teidän armoanne antamaan minulle pari kulausta sitä peräprässin juomaa, jos teidän armollanne on sitä tässä käsillä; ehkä se auttaa luitten rikkoutumisessa yhtä hyvin kuin haavoissa.

— Jos minulla onnettomalla se tässä olisi, niin mitä meiltä puuttuisi? — virkkoi Don Quijote. Mutta minä vannon sinulle, Sancho Panza, vaeltavan ritarin kunniasanalla, että se on minun hallussani ennen kuin ehtii kulua kaksi päivää, ellei kohtalo toisin määrää, kun vain kykenen taas kunnolla liikuttamaan käsiäni.

— Entä kuinka monta päivää teidän armonne arvelee kuluvan ennen kuin kykenemme huiskuttamaan jalkojamme? — kysyi Sancho Panza.

— Omasta puolestani — virkkoi peitotta ritari Don Quijote tiedän sanoa vain etten osaa määrätä niiden päivien lukua. Mutta itse olen syypää tähän kaikkeen, sillä minun ei olisi pitänyt käydä miekka kädessä sellaisia henkilöitä vastaan, jotka eivät ole saaneet ritarilyöntiä niin kuin minä; siksi uskonkin että taistojen jumala on antanut tämän kurituksen tulla osakseni rangaistukseksi siitä, että olen rikkonut ritariuden lakeja. Siitä syystä, Sancho Panza, sinun tulee tarkoin huomata mitä nyt sinulle sanon, sillä se on erittäin tärkeätä meidän kummankin menestykselle. Kun havaitset tuollaisen roskaväen toiste meitä jotenkin solvaavan, älä odota, kunnes minä tartun miekkaan käydäkseni heitä vastaan, sillä en tee sitä enää missään tapauksessa, vaan tartu sinä miekkaasi ja kurita heitä mielin määrin; jos taas heitä auttamaan ja puolustamaan tulee ritareita, niin minä kyllä osaan sinua auttaa ja torjua heidät koko voimallani, sillä olethan jo tuhansista näytteistä ja esimerkeistä huomannut, kuinka kauas ulottuu tämän minun väkevän käsivarteni voima.

Niin kopeaksi oli herra parka tullut voitettuaan urhoollisen biskajalaisen. Mutta hänen neuvonsa miellytti Sancho Panzaa niin vähän, että hänen täytyi välttämättä siihen vastata näin sanoen:

— Herra, minä olen rauhallinen, leppoisa, sävyisä mies ja osaan vaiti ollen sietää minkä loukkauksen tahansa, sillä minulla on vaimo ja lapset elätettävinä ja hoidettavina. Tahdon siis minäkin teidän armollenne vain ilmoittaa, määrätä kun en tietenkään voi, etten missään tapauksessa tartu miekkaan, en talonpoikaa enkä ritaria vastaan, ja että tästä lähtien ja kunnes astun Jumalan kasvojen eteen annan anteeksi kaikki ne vääryydet, joita minulle on tehty ja vielä tullaan tekemään, olkoon niitä minulle tehnyt ja tehköön nyt tai vasta ylhäinen tai alhainen, rikas tai köyhä henkilö, aatelinen tai aateliton, mistään säädyn tai aseman erotuksesta huolimatta.

Tuon kuultuaan hänen isäntänsä vastasi:

— Jos hengitykseni sujuisi kyllin hyvin voidakseni puhua jotenkin esteettömästi ja jos tässä kylkiluussani tuntuva kipu hiukan hellittäisi, niin selittäisin sinulle, Panza, kuinka pahasti erehdyt. Kuule, sinä syntinen: jos onnen tuuli, joka on tähän saakka puhaltanut meitä vastaan, kääntyy meille myötäiseksi ja täyttää toiveidemme purjeet, niin että saavumme turvallisesti ja mitään vastusta kohtaamatta satamaan johonkin niistä saarista, jotka olen sinulle luvannut, niin kuinka kävisikään sinun, jos sen valloitettuani tekisin sinusta sen hallitsijan? Sinähän teet sen mahdottomaksi, koska et ole etkä tahdo olla ritari, et uskalla etkä aio kostaa kärsimiäsi vääryyksiä ja puolustaa herruuttasi. Sinun tulee näet tietää etteivät asukkaiden mielet vastikään valloitetuissa maissa ja maakunnissa ole milloinkaan niin tyynet ja siinä määrässä uuteen hallitsijaan suostuvaiset, ettei tarvitse pelätä heidän ryhtyvän mihinkään uusiin yrityksiin jälleen muuttaakseen asiain järjestystä ja, kuten sanovat, vielä kerran koettaakseen onneansa. Sen tähden tulee uuden hallitsijan olla kyllin järkevä osatakseen oikein menetellä ja kyllin miehuullinen kyetäkseen hyökkäämään ja puolustautumaan, tapahtukoon mitä tahansa.

— Äskeisessä tapahtumassa — vastasi Sancho — olisin mielellä viljellyt sellaista järkeä ja sellaista miehuutta kuin teidän armonne sanoo; mutta minä vannon teille, köyhän miehen kunnian nimessä, että kalpaan enemmän laastaria kuin keskustelua. Katsokaa nyt, kykeneekö teidän armonne nousemaan, niin autamme Rocinantea, vaikka se ei sitä ansaitse, koska se oli koko tämän pieksemisen alkusyy. Enpä olisi ikinä uskonut sellaista Rocinantesta, jota olen pitänyt siveänä olentona ja yhtä rauhallisena kuin itseäni. Mutta tosipa on se puhe, että tarvitaan pitkä aika ennen kuin oppii henkilön oikein tuntemaan ja ettei tässä elämässä ole mitään varmaa. Kuka olisi arvannut että teidän armonne annettua niin aimo iskuja sille onnettomalle vaeltavalle ritarille piti tulla kuin tilauksesta ja heti jatkoksi tämä rajuilma, josta satamalla satoi iskuja selkäämme?

— Sinun selkäsi, Sancho, — virkkoi Don Quijote — on varmaan kuin sellaisia rajusäitä varten tehty; mutta selvä on, että minun selkäni, joka on tottunut vain batistiin ja kaikkein hienoimpaan palttinaan, tuntee tämän onnettomuuden tuskan sitäkin tuimempana. Ja ellen otaksuisi… mitäpä tässä puhun otaksumisesta, koska tiedän aivan varmaan että kaikki nämä hankaluudet kuuluvat kiinteästi asetoimeen… kuolisin tähän paikkaan pelkästä harmista.

Siihen vastasi aseenkantaja:

— Herra, jos nämä onnettomuudet ovat ritaritoimesta korjattava sato, niin sanokaa, sattuuko niitä hyvin usein vai onko niillä määrätyt tapahtumisaikansa, sillä minusta tuntuu että kaksi satoa korjattuamme olemme kelvottomat kolmanteen, ellei Jumala äärettömässä laupeudessaan tule meidän avuksemme.

— Sinun tulee tietää, parahin Sancho, — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien elämä on alttiina tuhansille vaaroille ja vastuksille, mistä huolimatta vaeltavat ritarit kuitenkin saattavat helposti päästä kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten ovat osoittaneet monien ja monenlaisten ritarien kokemukset, joiden kuvaukset minä täysin tunnen. Ja jos kipu sallisi, voisin heti kertoa sinulle muutamista, jotka ovat yksinomaan käsivartensa voimalla kohonneet mainitsemiini korkeihin asemiin, ja hekin saivat ennen ja myöhemmin kokea kaikenlaista onnettomuutta ja kurjuutta. Niinpä sai Amadis Gallialaisen käsiinsä hänen verivihollisensa, noita Arcalaus, jonka varmaan tiedetään sitoneen vankinsa pihamaalla oleman paaluun ja lyöneen häntä hevosensa suitsiperillä kolmattasataa kertaa. Onpa vielä eräs nimeltään tuntematon, mutta suurta luottamusta nauttiva kirjailija, joka kertoo että hän otti Auringon ritarin vangikseen eräässä linnassa lattialuukun avulla, joka painui alas jalkojen alla, ja että viimeksimainittu siten putosi syvään kuiluun maan alle, missä hänen jalkansa ja kätensä sidottiin ja hänelle annettiin niinsanottu klistiiri, vettä, lunta ja hiekkaa, mikä oli viedä häneltä hengen; ja ellei ritari paran avuksi olisi tässä suuressa hädässä tullut eräs tietäjä, hänen hyvä ystävänsä, hänen olisi käynyt varsin huonosti. Minä siis voin hyvinkin liittyä niin oivallisten miesten joukkoon, sillä heidän kokemansa solvaukset ovat suurempia kuin ne, joista me nyt kärsimme. Tahdon saada sinut, Sancho, ymmärtämään etteivät haavat, joita isketään sattumalta käsillä olevilla työkaluilla, suinkaan ole solvaukseksi, ja niin säätääkin laki kaksintaistelusta selvin sanoin että jos suutari sivaltaa toista henkilöä lestillä, joka hänellä on kädessään, niin siitä huolimatta, että lesti totisesti on puuta, ei kumminkaan pidä sanoa, että se, jota on lyöty, on tullut puiduksi. Sanon tämän siksi, ettet luule joutuneemme kokemaan solvausta, vaikka meitä piestiin tässä kahakassa, sillä noiden miesten käsissä olevat aseet, joilla he meitä möyhensivät, olivat vain heidän omia karttujansa, eikä yhdelläkään heistä, mikäli muistan, ollut pistoasetta, miekkaa tai tikaria.

— Minulle he eivät myöntäneet aikaa niin tarkkaan katselemiseen, — vastasi Sancho — sillä tuskin olin ehtinyt tarttua säilääni, kun he jo voitelivat hartioitani mäntykartuillaan niin kovasti, että silmistäni katosi näkö ja jalkani herpautuivat, viskaten minut tähän, missä vieläkin makaan ollenkaan rasittamatta itseäni ajattelemalla, oliko tuo karttutanssi solvausta vai ei, mutta lyöntien jäljeltä jäänyt kipu antaa minun tietää että ne säilyvät muistissani yhtä lujasti kuin hartioissani.

— Kaikesta huolimatta huomautan sinulle, Panza veikko, - virkkoi Don Quijote — ettei ole muistoa, jota aika ei häivytä pois, eikä kipua, jota ei kuolema lopeta.

— Voiko siis olla mitään suurempaa onnettomuutta — virkkoi Panza — kuin se, jonka täytyy odottaa, kunnes aika sen lopettaa ja kuolema häivyttää pois? Jos tämä meidän onnettomuutemme olisi niitä, jotka paranevat parilla laastarilla, eivät asiat olisi niinkään hullusti; mutta minä käsitän yhä selvemmin etteivät kokonaisen hospitaalin kaikki laastarit riitä ensimmäisiinkään kipuihin..

— Lopeta jo ja kerää voimia heikkoudestasi, Sancho, — vastasi Don Quijote — niin kuin minä. Ja katsotaanpa nyt, kuinka on Rocinanten laita, sillä hänen raukan osaksi ei luullakseni ole tullut vähin määrä onnettomuutta.

— Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, — virkkoi Sancho — sillä onhan hänkin vaeltava ratsuri; mutta sitä minä ihmettelen että aasini on säilynyt koskematta ja ehjin nahoin, vaikka meidän kylkiluumme on rikottu.

— Hyvä onni jättää aina onnettomuuksissa jonkin oven avoimeksi, niistä pelastaakseen — sanoi Don Quijote. — Tarkoitan että tuo pikku elukka voi nyt tulla Rocinanten sijaan kuljettamaan minua täältä johonkin linnaan, missä haavani lääkitään. Sitäkin mieluummin, kun en pidä sellaista ratsastusta hävettävänä, koska muistan lukeneeni että kunnon ukko Silenos, naurun hilpeän jumalan ohjaaja ja kasvattaja, sataporttiseen kaupunkiin[63] saapuessaan ratsasti varsin mieluisesti erittäin sorealla aasilla.

— Saattaa hyvinkin olla totta, että hän ratsasti niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — mutta toista on ratsastaa ja aivan toista olla ratsun selässä poikkipuolin kuin ruumensäkki.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Taisteluissa saadut haavat pikemmin tuottavat kunniaa kuin sitä vähentävät. Älä siis, parahin Panza, virka enää mitään vaan kuten jo sanoin nouse niin hyvin kuin voit ja sijoita minut aasisi selkään niin kuin itse parhaaksi näet, ja lähtekäämme tästä ennen kuin yö tulee ja yllättää meidät tässä erämaassa.

— Mutta olenhan kuullut teidän armonne sanovan — virkkoi Panza — että vaeltavien ritarien tapana on juuri nukkua aavikoilla ja erämaissa ja että he pitävät sitä suurena onnenaan.

— Niin tapahtuu, — sanoi Don Quijote — kun heillä ei ole muuta neuvoa tai kun he ovat rakastuneita; ja on totinen tosi, että ritari on viettänyt kaksi kokonaista vuotta kalliolla, päivänpaisteessa ja pimeässä ja sään tuimuutta kokien, hänen valtiattarensa siitä tietämättä. Sellainen ritari oli Amadis, joka Beltenebros-nimisenä asui Köyhällä kalliolla kahdeksan vuotta tai kahdeksan kuukautta, en tiedä vannaan kumman ajan, sillä en ole siitä oikein selvillä; joka tapauksessa hän oli siellä katumuksenteossa, en tiedä minkä itävyyden vuoksi, joka oli tullut hänen osakseen neiti Orianan taholta. Mutta jätetään nyt sikseen tämä asia, Sancho, ja suorita sinä tehtäväsi ennen kuin aasiakin kohtaa onnettomuus samoin kuin Rocinantea.

— Sittenhän olisi piru irti — sanoi Sancho.

Kolmekymmentä kertaa ähkäisten, kuusikymmentä kertaa huokaisten ja satakaksikymmentä kertaa kiroten ja manaten sitä, joka oli hänet tänne saattanut, Sancho nousi jaloilleen, mutta jäi puolitiehen, käyräksi kuin turkkilainen jousi, voimatta oikein suoristautua. Kaikesta hankaluudesta huolimatta hän valjasti aasinsa, joka oli myös hiukan riehaantunut tämän päivän ylen suuressa vapaudessa. Sitten hän auttoi pystyyn Rocinanten, jonka valitukset epäilemättä olisivat vetäneet vertoja Sanchon ja hänen isäntänsä huokailuille, jos se olisi ollut puhekykyinen. Sancho sai vihdoin Don Quijoten sijoitetuksi aasin selkään, sitoi Rocinanten aasin perään ja lähti, aasia marhaminnasta taluttaen, suunnilleen sinnepäin, missä valtatie hänen nähdäkseen saattoi olla. Hän ei ennättänytkään kulkea puolta peninkulmaa, kun sallimus, joka ohjasi asioita yhä parempaan, johdatti hänet tielle, jonka vieressä hän huomasi majatalon. Sanchosta välittämättä Don Quijote suvaitsi siinä nähdä linnan. Sancho väitti itsepintaisesti että se oli majatalo, hänen isäntänsä vastusti sanoen että se oli linna, ja kiistaa jatkui niin kauan, että he ehtivät perille ennen sen päättymistä. Sen enempää tutkimatta Sancho asteli sisään kuormastoineen.

Kuudestoista luku.

Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota hän piti linnana.

Nähdessään Don Quijoten makaavan poikittain aasin selässä majatalon isäntä kysyi Sancholta mikä miestä vaivasi. Sancho vastasi ettei ollut hätää mitään, hän oli vain pudonnut kalliolta ja kylkiluut olivat hiukan rutistuneet. Majatalon isännällä oli vaimo, luonnonlaadultaan toisenlainen kuin hänen ammatissaan toimivat henkilöt yleensä; hän näet oli luonnostaan armelias ja otti sydämellisesti osaa lähimmäistensä onnettomuuksiin. Niinpä hän nytkin kiiruhti kohta hoivaamaan Don Quijotea ja käski tytärtänsä, nuorta ja varsin sievää tyttöä, auttamaan vieraan hoitamisessa. Majatalossa oli myös palvelijatar, asturialainen piika, jolla oli leveä naama, litteä takaraivo, tylppä nenä, toinen silmä kiero eikä toinenkaan kovin moitteeton. Uljas vartalo tosin korvasi muut viat: hän ei ollut, jalkapohjista päälakeen, täyttä seitsemää korttelia, ja hänen selkänsä, jossa oli hiukan liikaa painoa, pakotti hänet katselemaan maahan enemmän kuin olisi mieli tehnyt. Tämä korea piikainen auttoi nyt talon tytärtä, ja he tekivät yhdessä Don Quijotelle erittäin kehnon yösijan ullakolle, missä selvät merkit osoittivat että oli aikoinaan käytetty monet vuodet heinäparvena. Siellä vietti yötänsä myös eräs muulinajaja, jonka sija oli tehty hiukan peremmälle kuin Don Quijoten. Ja vaikka muulinajajan vuoteen muodostivat hänen muuliensa kuormasatulat ja peitteet, se oli kuitenkin paljon parempi kuin Don Quijoten makuusija, jossa oli vain neljä höyläämätöntä lautaa kahden erikorkuisen pukin varassa ja aivan ohut, pelkän peitteen näköinen patja, täynnä myhkyröitä, jotka tuntuivat kovilta kuin piikivet, mutta eräistä repeämistä päättäen sittenkin olivat villaa, lisäksi kaksi lakanaa, jotka olivat kuin anturanahkaa, sekä hevosloimi, jonka langat olisi voinut laskea, yhtään erehtymättä.

Tähän kurjaan sänkyyn paneutui Don Quijote, ja emäntä tyttärineen laastaroi hänet sitten kiireestä kantapäihin asti. Maritornes, se näet oli asturiattaren nimi, näytti tulta, ja emäntä, joka laastaroidessaan havaitsi Don Quijoten ruumiissa siellä täällä sinelmiä, sanoi niiden näyttävän pikemmin lyöntien kuin putoamisen jäljiltä.

— Ei ole lyöty, — virkkoi Sancho — vaan kallion kupeessa oli paljon teräviä kulmia ja hautapaikkoja, ja niistä on jäänyt naarmu jokaisesta.

Hän lisäsi:

— Suvaitkaa katsoa, hyvä rouva, että jää vähän niitä rohtimia, sillä niitä varmasti tarvitaan; minunkin lonkkiani hiukan pakottaa.

— Jos niin on laita, — virkkoi emäntä — on teidänkin täytynyt pudota.

— En minä pudonnut, — sanoi Sancho Panza — mutta nähdessäni isäntäni putoavan säikähdin niin, että ruumistani särkee kuin olisin saanut tuhat raippaa.

— Se on hyvin mahdollista, — sanoi tytär — sillä minä olen tullut monta kertaa nähneeksi unta että putoan alas tornista koskaan maahan ehtimättä, ja unesta herättyäni olen tuntenut olevani niin väsynyt ja runneltu kuin tosiaankin olisin pudonnut.

— Oikein, neiti, ihan tismalleen, — vastasi Sancho Panza niin minäkin, vaikka en nähnyt yhtään unta, vaan olin paremmin valveillani kuin nyt, sain mustelmia melkein saman määrän kun isäntäni Don Quijote.

— Mikä on tämän herran nimi? — kysyi Asturian nainen Martomes.

— Don Quijote Manchalainen, — vastasi Sancho Panza - ja hän on seikkaileva ritari, vieläpä kaikkein parhaita ja urhoollisimpia, mitä on pitkiin aikoihin maailmassa nähty.

— Mikä se on, seikkaileva ritari? — kysyi piika.

Oletteko te niin äkkinäinen tässä maailmassa, ettette sitä tiedä? vastasi Sancho Panza. — Tietäkää siis, siskoseni, että seikkaileva ritari on olento, joka samassa kädenkäänteessä huomaa saavansa selkäänsä ja pääsevänsä keisariksi: tänään hän on maailman onnettomin ja avuttomin luontokappale ja huomenna hänellä on aseenkantajalleen annettavana pari kolme kuningaskruunua.

— Kuinka ei teillä, vaikka olette niin mainion herran palveluksessa, — kysyi emäntä — näytä olevan edes kreivin arvoa?

— Ei ole vielä aika, — vastasi Sancho — sillä me olemme kulkeneet vasta kuukauden päivät etsimässä seikkailuja emmekä ole toistaiseksi tavanneet mitään kunnollista. Sattuu muuten toisinaan että etsii jotain ja löytää toista. Mutta totinen tosi on, että jos herrani Don Quijote toipuu tästä haavoittumisesta tai putoamisesta enkä minä tule siitä raajarikoksi, niin en vaihtaisi toiveitani Espanjan korkeimpaan aatelisarvoon.

Kuunnellessaan erittäin tarkkaavasti koko tätä keskustelua Don Quijote nousi vuoteessaan istumaan niin hyvin kuin voi, tarttui emännän käteen ja sanoi hänelle:

— Uskokaa minua, kaunis rouva, te voitte pitää itseänne onnellisena suotuanne tässä linnassanne sijaa minun persoonalleni, joka on sellainen, että jätän sen kiittämättä vain siitä yleisesti mainitusta syystä, että oma kiitos halventaa; mutta aseenkantajani kertoo teille kuka olen. Sanon teille vain että minulle tekemänne palvelus tulee olemaan iäti muistiini piirrettynä, jotta voin osoittaa teille kiitollisuuttani niin kauan kuin elän. Ja elleivät ylhäiset taivaat olisi suvainneet rakkauden pitävän minua niin kukistettuna ja niin alamaisena laeilleen ja sen kauniin kiittämättömän silmille, jonka nimeä minä kuiskaten lausun, niin tämän kauniin neidon silmät olisivat olleet vapauteni valtiaat.

Emäntä, hänen tyttärensä ja hyvä Maritornes kuuntelivat ällistyneinä tämän vaeltavan ritarin puhetta, josta ymmärsivät yhtä paljon kuin jos hän olisi puhunut kreikkaa. Sen verran he kumminkin saivat selville että sen yleisenä sisältönä olivat kohteliaisuudet ja mairittelevat sanat, ja niin he, tottumattomina sellaiseen kieleen, katselivat häntä ihmeissään, sillä hän näytti heistä aivan toisenlaiselta ihmiseltä kuin ne, joiden kanssa he tavallisesti seurustelivat. Kiittäen häntä kohteliaisuuksista majatalokielellään he jättivät hänet, ja Asturian nainen Maritornes hoiteli Sanchoa, joka oli hoidon tarpeessa yhtä hyvin kuin hänen isäntänsä.

Muulinajaja oli sopinut piian kanssa että he huvittelisivat sen yön yhdessä, ja Maritornes oli luvannut vieraiden levolle mentyä ja isäntäväen uneen vaivuttua tulla hänen luokseen ja tyydyttää hänen halunsa hänen mielensä mukaan. Ja kerrotaanpa tästä hyvästä piikaisesta ettei hän milloinkaan jättänyt täyttämättä sellaista lupaustansa, vaikka olisi sen antanut metsässä ja ilman yhtäkään todistajaa, koska hän oli erittäin ylpeä aateluudestaan[64] eikä pitänyt ensinkään häpeällisenä olla majatalossa piian virassa, johon asemaan sanoi joutuneensa onnettomuuksien ja ikävien tapahtumien takia. Don Quijoten kova, ahdas, kehno ja petollinen vuode oli keskellä tätä heinäluhtia, jonka katon repeämistä paistoivat sisään tähdet, ja Sancho teki siihen aivan lähelle oman sijansa, missä oli vain kaislamatto ja peite, joka näytti olevan pikemmin piikkoa kuin villakangasta. Näiden molempien makuusijojen takana oli muulinajajan vuode, joka, kuten sanottu, oli tehty hänen kahden parhaan muulinsa kuormasatuloista ja kaikista muista varusteista. Hänellä näet oli kaksitoista kiiltävää, lihavaa ja oivallista muulia, sillä hän oli Arévalon rikkaimpia muulinajajia,[65] kuten kertoo tämän historian kirjoittaja, joka nimenomaan mainitsee hänet, koska tunsi hänet varsin hyvin ja, mikäli väitetään, oli hiukan hänen sukuansakin. Cide Hamete Benengeli oli muuten erittäin huolellinen ja kaikin puolin täsmällinen historioitsija, mikä havaitaan selvästi siitä, ettei hän halunnut vaieten sivuuttaa jo mainittuja, tosin aivan pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja. Se kelpaa esimerkiksi vakaville historiankirjoittajille, jotka kertovat meille tapahtumat niin lyhyesti ja suppeasti, että tuskin saamme niitä maistaakaan, ja jättävät huolimattomuuden, ilkeyden tai tietämättömyyden vuoksi teoksen tärkeimmät kohdat mustepulloon. Kuinka kiitettävä onkaan Tablade de Ricamonten tekijä ja sen toisen teoksen kirjoittaja, jossa kerrotaan kreivi Tomillasin urotöistä, ja kuinka tarkoin he kuvailevatkaan kaikki seikat! Sanon siis että muulinajaja, käytyään katsomassa juhtiansa ja ruokittuaan ne yöksi, paneutui pitkäkseen kuormasatulainsa päälle ja alkoi odotella aina erinomaisen täsmällistä Maritomestansa. Sancho oli jo mennyt laastaroituna makuulle ja olisi mielellään nukkunut, mutta ei saanut unta, sillä kylkiä kovin pakotti, ja Don Quijote makasi samasta syystä silmät avoinna kuin ahojänis. Koko majatalossa vallitsi hiljaisuus eikä ollut mitään muuta valoa kuin se, mitä lähti keskelle porttikäytävää ripustetusta lyhdystä. Tämä ihmeellinen hiljaisuus ja ritarimme ajatukset jotka lakkaamatta askartelivat hänen onnettomuutensa alkusyynä olleiden kirjojen loppumattomassa tapaussarjassa, nostatti hänen mielikuvitukseensa erään kaikkein omituisimmista hullutuksista, mitä ajatella saattaa. Hän kuvitteli saapuneensa johonkin kuuluisaan linnaan (linnoja näet olivat, kuten sanottu, kaikki majatalot, joihin hän poikkesi) ja piti isännän tytärtä linnanherran tyttärenä, joka oli hänen hienon olemuksensa hurmaamana häneen rakastunut ja luvannut tulla tänä yönä, vanhempiensa tietämättä, makaamaan hänen kanssaan hyvän kotvan. Hän uskoi tämän itse sepittämänsä haaveen totiseksi todeksi, alkoi huolissaan ajatella, millaiseen vaaraan siveys voisi siinä joutua, ja päätti sydämessään olla pettämättä valtiatartaan, Dulcinea Tobosolaista, vaikka hänen eteensä ilmaantuisi itse kuningatar Ginevra kamarirouvansa Quintanonan kanssa.

Hänen siinä miettiessään näitä hullutuksia ehti aika ja hetki (hänelle huonon onnen hetki), jolloin Asturian naisen piti tulla. Hän saapui paitasillaan ja paljain jaloin, hiukset koottuina karkeasta pumpulikankaasta tehtyyn päähineeseen, hiljaa ja varovasti astellen siihen suojaan, missä kaikki kolme olivat yöteloillaan; mutta hänen tuskin ehdittyään ovelle Don Quijote huomasi hänet, nousi laastareistaan ja selän kivusta huolimatta sängyssään istumaan ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kauniin neitonsa. Asturian nainen, joka hiipi hiljaa ja kumarassa, käsin kopeloiden kohti rakastettuansa, osui Don Quijoten syliin. Tämä tarttui kaikin voimin hänen ranteeseensa, veti hänet luokseen hänen uskaltamatta luiskahtaa ja pakotti hänet istumaan sänkyyn. Sitten hän tunnusteli piian paitaa, ja vaikka se oli selvää pilkkoa, se tuntui Don Quijotesta mitä hienommalta ja ohuimmalta silkiltä. Piialla oli ranteissa lasipallosia, mutta ritarimme silmissä ne kimalsivat kuin Itämaiden kalliit helmet. Hiukset, jotka hiukan muistuttivat jouhia, hän kuvitteli kirkkaimman Arabian kullan säikeiksi, joiden hohtelu pimensi Auringon loisteen. Hengitys haiskahti ihan epäilemättä äikeältä ja pahentuneelta salaatilta, mutta Don Quijotesta tuntui kuin olisi hänen suustaan uhonnut suloinen ja hyvänhajuinen tuoksu. Lyhyesti sanoen: hän kuvasi hänet mieleensä aivan samanlaiseksi ja aivan samoin kuin oli nähnyt kirjoissaan kuvattavan erästä toista prinsessaa, joka lemmen voittamana tuli vaikeasti haavoittuneen ritarin luo kaikin puolin niin koreana kuin tässä mainittiin. Ja siinä määrin silmitön oli hidalgo parkamme, ettei kosketus, ei hengitys eivätkä muut hyvään piikaiseen sisältyvät seikat paljastaneet hänen erehdystänsä, vaikka olisivat saaneet oksentamaan kenen tahansa, muulinajajia lukuun ottamatta. Hänestä tuntui pikemmin siltä kuin hänellä olisi ollut sylissään itse kauneuden jumalatar.

Niin hän painoi piikaa kiinteästi povelleen ja alkoi puhua hänelle hellällä ja hiljaisella äänellä:

— Kaunis ja ylhäinen neito, olisin iloinen, jos minun olisi mahdollista korvata se suuri suosio, jota olette minulle osoittanut näyttämällä erinomaisen kauneutenne; mutta kohtalo, joka ei väsy vainoamasta hyviä ihmisiä, on tahtonut kaataa minut tähän vuoteeseen, missä makaan niin möyhennettynä ja runneltuna, että minun olisi mahdoton täyttää toivomustanne, vaikka tahtoisinkin. Tämän mahdottomuuden lisäksi tulee sitä paitsi toinen vielä suurempi, nimittäin se uskollisuuden lupaus, jonka olen antanut salaisimpien aivoitusten! ainoalle valtiattarelle, verrattomalle Dulcinea Tobosolaiselle. Ellei tätä estettä olisi, en suinkaan olisi niin typerä ritari, että jättäisin käyttämättä teidän suuren hyvyytenne minulle tarjoaman suotuisan tilaisuuden.

Maritornes oli kovin hädissään, hikoili tuskasta tuntiessaan olevansa Don Quijoten kiinteästi kiinni pitelemänä ja koki mitään virkkamatta päästä irti, ollenkaan käsittämättä ja kuuntelemattakaan mitä hän puhui. Hyvä muulinajaja, jota pahat himot pitivät valveilla, huomasi hempukkansa kohta hänen ovesta sisään astuttuaan ja kuunteli sitten tarkasti mitä Don Quijote sanoi. Mustasukkaisena siitä, että Asturian nainen oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen toisen miehen tähden, hän lähestyi Don Quijoten vuodetta ja oli hiljaa saadakseen selville mitä tarkoitti tuo puhe, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta nähdessään sitten, että piika pyristeli vapautuakseen ja että Don Quijote kaikin voimin häntä piteli, hän ei enää sietänyt sellaista huonoa pilaa, vaan iski olan takaa nyrkillään rakastunutta ritaria laihoille poskiluille, niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ja siihen tyytymättä hyppäsi hänen kylkiluilleen ja polkea ruskutti vilkkaassa tahdissa niitä kaikkia päästä päähän. Sänky, joka oli heikonlainen eikä levännyt lujilla perustuksilla, ei kyennyt kannattamaan lisäksi tulleen muulinajajan painoa, vaan rysähti permantoon. Ankaraan räiskeeseen heräsi majatalon isäntä, joka heti ajatteli että sen täytyi olla Maritornesin metakkaa, koska piika ei vastannut mitään, kun hän huutaen mainitsi hänen nimensä. Niine aavistuksineen isäntä nousi, sytytti tuikun ja lähti sinnepäin, mistä meteli oli kuulunut. Nähdessään isäntänsä tulevan ja huomatessaan hänen peloittavan mielialansa piika kovin säikähti ja pakeni kauhistuneena jo uneen vaipuneen Sancho Panzan vuoteeseen kuukistuen siihen ja käpertyen keräksi. Isäntä sanoi tullessaan:

— Missä olet, lunttu? Tämä on varmasti sinun hommaasi.

Samassa Sancho heräsi ja tuntiessaan sellaisen möykyn melkein päällänsä luuli painajaisen ahdistavan ja alkoi huitoa nyrkeillään puolelle ja toiselle osuen monta kertaa piikaiseenkin, joka kivun ärsyttämänä heitti kaiken häveliäisyyden ja maksoi Sancholle takaisin sillä mitalla, että uni oli hänen harmikseen kohta tiessään. Havaitessaan itseään siten kolhittavan ja tietämättä kuka vihamies oli Sancho kohottautui niin hyvin kuin voi ja kävi Maritornesin kimppuun, ja niin he molemmat aloittivat mitä kiukkuisimman ja hupaisimman ottelun. Nähdessään isännän tuikun valossa, kuinka hempukan laita oli, muulinajaja jätti Don Quijoten ja kiiruhti antamaan hänelle tarpeellista apua. Isäntäkin tuli, mutta toisissa aikeissa, sillä hän mieli piestä piikaa, jonka varmaan uskoi olevan syynä koko musiikkiin. Nyt kävi niin kuin sanoo sananlasku: »kissa rottaan, rotta nuoraan, nuora keppiin», sillä muulinajaja paukutti Sanchoa, Sancho piikaa, piika häntä, isäntä piikaa, ja kaikki huitoivat minkä ehtivät, tullen mennen, hetkeäkään levähtämättä. Isännän tuikku vielä parahiksi sammui, ja siten pimeään jäätyään he mukiloivat toisiansa niin armottomasti, että mihin nyrkki sattui, siihen ei jäänyt tervettä paikkaa.

Majataloon oli sattunut yöpymään eräs Toledon niin sanotun Pyhän Veljeskunnan järjestyksenvalvoja, joka myös kuuli tuon oudon tappelunryskeen. Hän otti virkasauvansa sekä läkkipeltisen kotelon, jossa oli hänen valtuuskirjansa, nousi pimeässä yläsuojaan ja huusi:

— Seis, oikeuden nimessä! Pyhän Veljeskunnan nimessä, seis! Ensiksi hän osui piestyyn Don Quijoteen, joka makasi luhistuneessa vuoteessaan, pitkänään ja selällään, ihan tiedottomana. Hän kopeloi, pääsi käsiksi ritarimme partaan ja kiskoi siitä huutaen lakkaamatta: »Esivallan nimessä, totelkaa!» Mutta huomattuaan ettei hänen käsissään oleva liikuttanut yhtään jäsentä hän otaksui miehen heittäneen henkensä ja piti muita huoneessa olevia hänen murhaajinaan. Tämä luulo sai hänet entistä äänekkäämmin huutamaan:

— Portti kiinni! Katsokaa ettei kukaan pääse pakoon! Täällä on mies murhattu!

Huuto säikähdytti jokaista, ja kaikki luopuivat kahakasta siinä vaiheessa, jossa ääni kuului. Majatalon isäntä vetäytyi omaan suojaansa, muulinajaja kuormasatuloilleen, piika loukkoonsa; ainoastaan Don Quijote ja Sancho, molemmat onnettomat, eivät kyenneet paikaltaan liikahtamaan.

Järjestysmies irroitti nyt kätensä Don Quijoten parrasta ja lähti hakemaan valoa löytääkseen ja vangitakseen rikoksentekijät, mutta turhaan, sillä isäntä oli huoneeseensa palatessaan tahallaan sammuttanut lyhdyn, joten miehen täytyi turvautua tulisijaan, mistä hän suurta vaivaa nähtyään ja paljon aikaa kulutettuaan löysi sen verran hiilua, että sai toisen tuikun syttymään.

Seitsemästoista luku.

Lisää niistä lukemattomista vaivoista, joita miehuullinen Don Quijote ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza saivat kestää majatalossa, jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti linnana.

Don Quijote oli sillä välin vironnut tainnoksista ja alkoi puhella aseenkantajalleen samaan äänensävyyn kuin oli puhunut edellisenä päivänä maatessaan karttujen laaksossa. Hän kysyi:

— Sancho, ystäväni, nukutko? Nukutko sinä, parahin Sancho?

— Kuinka voisin nukkua, minä vaivainen? — vastasi Sancho nyreissään ja vihaisena. — Tuntuuhan minusta siltä kuin olisivat kaikki paholaiset minua tänä yönä painelleet.

— Saat uskoakin, epäilemättä, että niin on laita; — virkkoi Don Quijote — jos näet minä mitään ymmärrän, niin tämä linna on noiduttu. Sinun tulee tietää… Mutta sinun täytyy vannoa että pidät kuolemaani saakka salassa mitä nyt aion sinulle sanoa.

— Sen vannon — vastasi Sancho.

— Sanon sen, — jatkoi Don Quijote — koska en suinkaan tahdo että keneltäkään riistetään kunnia.

— Minä lupaan vannoa — sanoi taas Sancho olevani siitä vaiti, kunnes teidän armonne elämän päivät ovat päättyneet, ja suokoon Jumala että saan sen ilmaista jo huomenna.

— Teenkö siis niin paljon pahaa sinulle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että mielisit nähdä minut niin pian vainajana?

— Ei sen puolesta — vastasi Sancho — vaan siksi, etten halua säilytellä kauan asioita enkä mieli nähdä niiden säilytettyinä mätänevän.

— Olipa miten tahansa, — virkkoi Don Quijote — minä luotan kumminkin kiintymykseesi ja huomaavaisuuteesi, ja sinun tulee niin muodoin tietää että minulle sattui tänä yönä mitä ihmeellisin seikkailu, jonka merkityksen tiedän arvata kyllin korkeaksi. Lyhyesti sanoen: tiedä että vähän aikaa sitten saapui luokseni tämän linnan herran tytär, joka on sorein ja kaunein neito, mitä monelta maailman kulmalta voidaan löytää. Mitä kaikkea sinulle kertoisinkaan hänen olentonsa viehkeydestä? Mitä hänen oivallisesta älystänsä? Mitä muista salaisista seikoista, jotka jätän koskettelematta ja sivuutan vaieten säilyttääkseni uskollisuuden, jonka olen velkaa valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle? Tahdon vain sanoa sinulle, että taivaan kadehtiessa sitä suurta onnea, jonka sattuma oli saattanut käsiini, tai kenties (mikä onkin todennäköisempää) siksi, että tämä linna, kuten sanoin, on noiduttu, minun ollessani ylen suloisissa ja lemmekkäissä keskusteluissa hänen kanssaan, tuli jonkun suunnattoman jättiläisen käsivarteen kuuluva käsi, en nähnyt enkä voinut arvata mistä, ja antoi poskipäihini sellaisen nyrkiniskun, että ne ovat ihan veren vallassa, ja pieksi minua sitten sillä siivolla, että tilani on nyt huonompi kuin eilen, muulinajajien meitä loukattua Rocinanten irstauden vuoksi, niin kuin hyvin tiedät. Siitä päättelen että tämän neidon kauneuden aarretta täytyy vartioida jonkun noidutun maurin ja ettei se voi olla määrätty minun nautittavakseni.

— Ei minunkaan, — vastasi Sancho — sillä minua on puinut enemmän kuin neljäsataa mauria niin tuhannen tavalla, että karttukylpy oli siihen verrattuna hyvää herkkua. Mutta sanokaa minulle, herra, kuinka nimitätte tätä hyväksi ja harvinaiseksi seikkailuksi, vaikka meidän on siinä käynyt niin kuin on käynyt? Teidän armonne pääsi sentään vähemmällä, koska pitelitte sylissänne sitä verratonta kaunotarta, josta puhuitte, mutta minä, mitä sainkaan muuta kuin niin kovia kolahduksia, että varjelkoon sellaisista niin kauan kuin elän? Onneton olen minä ja onneton on äiti, joka minut synnytti, sillä enhän minä ole mikään vaeltava ritari enkä aio milloinkaan siksi tulla, mutta kaikista kovanonnen kohtauksista saan minä suurimman osan!

— Onko siis sinuakin lyöty? — kysyi Don Quijote.

Sanoinhan jo että on; voi minun sukukuntaani! — vastasi Sancho.

— Älä siitä huoli, ystäväni; — sanoi Don Quijote — nyt minä valmistan sen mainion balsamin, joka meidät parantaa siunaamahetkessä.

Järjestyksenvalvoja oli tällä välin vihdoin saanut tulen tuikkuun ja tuli katsomaan kuolleeksi luulemaansa. Nähdessään hänen astuvan sisään ja huomatessaan että hän oli paitasillaan, yömyssy päässä ja tuikku kädessä sekä erittäin pahannäköinen, Sancho kysyi isännältään:

— Herra, mahtaako tuo olla se noiduttu mauri, joka tulee jälleen meitä kurittamaan, jos viime kerralla jäi vielä tekemätöntä?

— Mauri se ei voi olla, — vastasi Don Quijote — sillä noidutut eivät anna kenenkään nähdä itseänsä.

— Vaikka eivät anna nähdä, antavat kumminkin tuta; — sanoi Sancho — ken ei usko, kysyköön selältäni.

— Tietää sen minunkin selkäni, — virkkoi Don Quijote — mutta silti ei ole riittävää syytä otaksua että tuo näkyvissämme oleva on noiduttu mauri.

Järjestyksenvalvoja tuli lähemmäksi ja hämmästyi havaitessaan heidän rauhallisesti keskustelevan. Don Quijote tosin makasi yhä selällään kykenemättä liikahtamaan; niin ankarasti hänet oli piesty ja laastaroitu. Järjestyksenvalvoja tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä:

— No, kuinka voitte, hyvä mies?

— Minä puhuisin teidän sijassanne kohteliaammin vastasi Don Quijote. — Onko näillä mailla tapana siten puhutella vaeltavia ritareita, sinä tolvana?

Järjestyksenvalvoja, joka huomasi niin mitättömältä näyttävän miehen kohtelevan häntä huonosti, ei voinut sitä sietää vaan kohotti lampun öljyineen kaikkineen ja heitti sen Don Quijoten päähän, joka siitä pahoin haavoittui. Kun nyt oli nokipimeä, hän lähti heti ulos, ja Sancho Panza sanoi:

— Epäilemättä, herra, tuo on se noiduttu mauri, ja hän varmaan säilyttää aarretta toisia varten, varaten meille vain nyrkin- ja lampuniskuja.

— Niin on laita, — vastasi Don Quijote — ja turha on välittää noista noituuksista tai niistä suuttua ja harmistua; koska ne ovat näkymättömiä ja haamumaisia, emme kumminkaan löydä ketään jolle kostaisimme, yritimmepä kuinka tahansa. Nouse, Sancho jos voit, kutsu tämän linnan vouti ja hanki minulle hiukan öljyä, viiniä, suolaa ja rosmariinia, jotta valmistan sen parantavan balsamin; uskon tosiaankin sen olevan nyt kipeään tarpeeseen, sillä tuon aaveen iskemä haava vuotaa pahasti verta.

Sancho nousi, vaikka luita kovin pakotti, haparoi pimeässä isännän suojiin ja kohdatessaan järjestyksenvalvojan, joka tiedusteli miten oli hänen vihollisensa laita, virkkoi hänelle:

— Hyvä herra, olittepa kuka tahansa, suvaitkaa hyväntahtoisesti antaa meille hiukan rosmariinia, öljyä, suolaa ja viiniä, mitä tarvitaan parantamaan erästä maailman parhaimpien joukkoon kuuluvaa vaeltavaa ritaria, joka makaa tuolla sängyssä, tässä majatalossa oleskelevan noidutun maurin pahoin haavoittamana.

Kuullessaan sellaista puhetta oikeudenpalvelija piti häntä mielipuolena, ja koska päivä jo alkoi koittaa, hän avasi majatalon oven, huusi isäntää ja sanoi hänelle mitä tuo miekkonen halusi. Isäntä toimitti hänelle mitä hän pyysi, ja Sancho vei sen herralleen, joka piteli päätään valittaen lampuniskun aikaansaamaa kipua, vaikka kolahduksesta ei ollut koitunut pahempaa kuin pari melkoista kuhmua; se, minkä hän luuli olevan verta, olikin vain hikeä, jota kestetyn myrskyn herättämä pelontuska oli pusertanut hänen otsastaan.

Hän siis otti ainekset ja valmisti niistä lääkkeen sekoittaen ne kaikki yhteen ja keittäen niitä hyvän aikaa, kunnes arveli keitoksen olevan kystä. Sitten hän pyysi jonkinlaista pientä pulloa kaataakseen juoman siihen, ja kun majatalossa ei sellaista ollut, päätti kaataa sen läkkipeltiseen öljyastiaan, jonka isäntä hänelle suosiollisesti lahjoitti, sekä luki vielä enemmän kuin kahdeksankymmentä isämeidänrukousta ja yhtä monta avemariaa, salvea ja credoa, säestäen joka sanaa tekemällään ristinmerkillä, ikään kuin voideastiaansa siunaten. Kaiken tämän kestäessä olivat läsnä Sancho, isäntä ja järjestyksenvalvoja; muulinajaja hoiteli jo kaikessa hiljaisuudessa juhtiansa. Kun temput oli tehty, Don Quijote tahtoi kohta koetella tuon oivalliseksi balsamiksi kuvittelemansa keitoksen tehoa ja kaatoi kurkkuunsa mitä oli pulloon mahtumatta jäänyt keittopadan pohjalle, suunnilleen puoli tuoppia; mutta tuskin ehdittyään sen nielaista hän alkoi oksentaa niin ankarasti, ettei hänen vatsaansa jäänyt mitään. Tuska ja oksennuksen väänteet saivat hänet mitä runsaimmin hikoilemaan, ja hän pyysi sen vuoksi että peittäisivät hänet ja jättäisivät yksin. Niin tapahtui, ja hän nukkui neljättä tuntia, joiden kuluttua hän herätessään tunsi ruumiinsa ihmeen keveäksi ja kipupaikkansa niin melkoisesti parantuneiksi, että katsoi olevansa aivan terve ja totisesti uskoi hankkineensa Fierabras-balsamin ja voivansa sellaisen rohdon turvissa aivan huoletta käydä mihin kiistaan, tappeluun ja taisteluun hyvänsä, mitään välittämättä niiden vaarallisuudesta.

Sancho Panza, joka myös piti ihmeenä isäntänsä parantumista, pyysi häneltä vielä padassa olevaa lääkkeen jäännöstä, mikä ei ollutkaan määrältään varsin vähäinen. Don Quijote suostui, Sancho tarttui molemmin käsin pataan ja hörppäsi lääkettä suurella luottamuksella ja sitäkin suuremmalla ahnaudella melkein saman määrän kuin hänen isäntänsä. Mutta nytpä olikin laita niin, että Sancho paran vatsa nähtävästi toimi vähemmän herkkätuntoisesti kuin hänen herransa, minkä vuoksi hän ennen oksentamista sai kestää sellaista tuskaa ja ahdistusta, sellaista hikoilua ja uupumusta, että uskoi varmaan viimeisen hetkensä tulleen ja siinä surkeudessaan ja vaivassaan kirosi koko palssamin ja sen lurjuksen, joka oli sitä hänelle antanut. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Sancho, minä uskon koko tuon pahan olosi johtuvan siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; otaksun näet ettei tämä juoma ole avuksi niille, jotka eivät ole ritareita.

— Jos teidän armonne sen tiesi, — virkkoi Sancho niin, voi minua ja minun sukukuntaani! miksi sallitte minun sitä maistaa?

Samassa lääkejuoma teki vaikutuksensa, ja aseenkantaja raukka alkoi purkautua kummastakin kanavastaan niin ankarasti, ettei kaislamattoa, jolle hän oli jälleen heittäytynyt, eikä piikkopeitettä, jonka hän oli vetänyt päällensä, voinut ajatellakaan sen koommin mitenkään käyttää. Hänestä pursui kuuma ja kylmä hiki, ja väristyspuuskat ja kouristukset olivat niin ankarat, että kaikki ajattelivat samoin kuin hän itse viimeisen hetken tulleen. Tätä purkausta ja pahoinvointia kesti lähes kaksi tuntia, joiden kuluttua hän ei suinkaan toipunut niin kuin hänen isäntänsä, vaan oli niin runneltu ja rääkätty, ettei pystyssä pysynyt. Mutta Don Quijote, joka, kuten sanottu, tunsi keventyneensä ja parantuneensa, halusi heti lähteä etsimään seikkailuja, koska hänen mielestään jokainen paikoillaan viipymisen hetki oli riistetty maailmalta ja kaikilta maailmassa eläviltä hänen apuansa ja suojelustansa tarvitsevilta, varsinkin kun hän lujasti uskoi ja luotti balsamiinsa. Tämän halunsa yllyttämänä hän itse satuloi Rocinanten ja aasin ja auttoi vielä aseenkantajaansa pukeutumaan ja pääsemään juhtansa selkään. Sitten hän nousi ratsulleen, ajoi majatalon nurkkaukseen ja sieppasi sieltä ohimennen pahaisen korennon, jota aikoi käyttää peitsenään.

Kaikki majatalossa olevat, kolmattakymmentä henkeä, katselivat hänen menoansa; majatalon isännän tytärkin katseli häntä, ja hän puolestaan ei kääntänyt katsettaan pois tytöstä, päästihän vain tavan takaa huokauksen, jonka tuntui vetävän ilmoille sielunsa sisimmästä. Katselijat otaksuivat sen johtuvan hänen selkänsä pakotuksesta; niin ajattelivat ainakin ne, jotka olivat edellisenä iltana nähneet häntä laastaroitavan.

Kun siis molemmat olivat sijoittuneet ratsujensa selkään, Don Quijote pysähtyi majatalon portille, huusi isäntää ja lausui hänelle erittäin tyynellä ja vakavalla äänellä:

— Lukuisat ja varsin suuret ovat ne suosionosoitukset, herra linnanvouti, jotka täällä teidän linnassanne ovat osakseni tulleet, ja minä tunnen itseni erinomaisesti velvoitetuksi olemaan niistä teille kiitollinen niin kauan kuin elän. Jos voin niitä teille korvata kostamalla jollekulle julkealle henkilölle, joka on teitä loukannut, tietäkää ettei toimenani ole mikään muu kuin niiden auttaminen, jotka itse vähän voivat, kostaminen niiden puolesta, jotka kärsivät vääryyttä, ja kaikkinaisten petosten rankaiseminen. Palauttakaa mieleenne menneitä asioita, ja jos löydätte muististanne minulle uskottavaksi jonkin senlaatuisen seikan, mainitkaa se vain, ja minä lupaan saamani ritariarvon nimessä hankkia teille hyvitystä ja korvausta tarkoin teidän toivomustanne noudattaen.

Isäntä vastasi hänelle yhtä tyynesti:

— Herra ritari, teidän armonne ei tarvitse kostaa minun puolestani mitään loukkausta, sillä osaan itse kostaa niin kuin hyvää näen, kun sellaista sattuu. Minun täytyy vain pyytää teidän armoanne maksamaan minulle mitä olette viime yönä majatalossa nauttinut, sekä molempien eläimenne oljet ja kaurat että iltasenne ja yösijanne.

— Tämä siis on majatalo? — virkkoi Don Quijote.

— On, ja hyvin arvossa pidetty — vastasi isäntä.

— Olen elänyt väärässä luulossa tähän saakka; — virkkoi Don Quijote — otaksuin näet todella että tämä oli linna, eikä mikään huono linna. Mutta koska onkin niin laita, ettei se ole linna, vaan majatalo, ei nyt ole muuta neuvoa kuin että luovutte maksun vaatimisesta, sillä minä en voi rikkoa vaeltavien ritarien veljeskuntasääntöä. Tiedän näet varmasti (enkä ole toistaiseksi lukenut mitään vastakkaista) ettei yksikään heistä ole milloinkaan suorittanut maksua yösijastaan enempää kuin mistään muustakaan majatalossa, johon ovat poikenneet, koska heille lain ja oikeuden mukaisesti kuuluu kaikkinainen heidän osaksensa tuleva hyvä kohtelu korvauksena niistä sietämättömistä vaivoista, joita he kärsivät etsiessään seikkailuja öin ja päivin, talviseen ja kesäiseen aikaan, jalan ja ratsain, janoissaan ja nälissään, helteessä ja pakkasessa, kaikenlaisen epäsuotuisan sään ja kaikkien maallisten hankaluuksien alaisina.

— Vähät minä siitä; — vastasi isäntä — maksakaa mitä olette minulle velkaa ja pitäkää omana tietonanne sellaiset ritarisadut; minua liikuttaa ainoastaan se, että saan mitä minulle kuuluu.

— Te olette typerä ja huono majatalon isäntä — vastasi Don Quijote.

Niin hän kannusti Rocinantea, nosti keihäspahasensa pystyyn, poistui majatalosta kenenkään häntä estämättä ja ajoi pitkän matkan katsomatta, seurasiko hänen aseenkantajansa. Nähdessään hänen menevän maksamatta isäntä kiiruhti vaatimaan rahoja Sancho Panzalta, joka kuitenkin sanoi ettei hänkään maksaisi, koska hänen herransa ei ollut katsonut hyväksi niin tehdä; vaeltavan ritarin aseenkantajana hän mielestään oli velvollinen noudattamaan samaa sääntöä ja järjestystä kuin hänen isäntänsä kieltäytymällä maksamasta mitään ravintoloissa ja majapaikoissa. Siitä majatalonisäntä kovin suuttui ja uhkasi ottaa häneltä maksun tavalla joka tuntui, ellei hän suostunut velkaa suorittamaan. Sancho vastasi isäntänsä omaksumaan ritarilakiin vedoten kieltäytyvänsä maksamasta kolikkoakaan, vaikka henki menisi, koska vaeltavien ritarien vanha hyvä pitämys ei saanut joutua hänen tähtensä pois käytännöstä eikä maailmassa myöhemmin esiintyvien sellaisten ritarien aseenkantajien tullut saada aihetta valituksiin ja moitteeseen että hän oli rikkonut niin oikeata lakia.

Sancho paran pahaksi onneksi sattui majatalon vieraiden joukossa olemaan neljä segovialaista verankeritsijää, kolme Córdoban Hevoskaivontorin varrelta kotoisin olevaa neulaseppää ja kaksi kaupustelijaa Sevillan rihkamatorilta, kaikki iloista, neuvokasta leikin- ja pilantekoon taipuvaa väkeä. He kerääntyivät Sanchon luo kuin saman mielen yllyttäminä ja ajamina ja vetivät hänet alas aasin selästä. Eräs heistä haki isännän makuupeitteen, jonka päälle Sancho heitettiin, mutta katsahdettuaan ylöspäin he sitten havaitsivat katoksen matalammaksi kuin heidän aikeensa vaati ja päättivät mennä pihamaalle, jonka kattona oli taivaankansi. Siinä he sijoittivat Sanchon keskelle peitettä ja alkoivat kimmahutella häntä ilmoille pitäen häntä huvinaan kuin koiraa laskiaisena.

Paiskittu parka huusi niin ankarasti, että äänen kuuli hänen isäntänsä, joka pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja otaksui jonkin uuden seikkailun olevan tulossa, kunnes selvästi tajusi että parkuva oli hänen oma aseenkantajansa. Silloin hän käänsi ratsunsa, palasi vaivaista laukkaa majataloon ja havaitessaan portin suljetuksi ratsasti ympäri nähdäkseen, mistä pääsisi sisään, mutta ei vielä ehtinyt verrattain matalan piha-aidan luo, kun näki millaiseen pahaan peliin hänen aseenkantajansa oli joutunut. Hän näki Sanchon kimpoavan ilmaan ja taas putoavan niin sievästi ja sukkelasti, että olisi luullakseni varmaan nauranut, jos olisi närkästykseltään voinut. Hän yritti nousta hevosen selästä aidanharjalle, mutta oli niin piesty ja runneltu, ettei päässyt maahankaan. Niin hän alkoi syytää Sanchon poukottajille sellaista haukkuma- ja solvaussanojen tulvaa, että sitä on mahdoton kirjoittamalla toistaa, mutta he siitä huolimatta yhä nauroivat ja hypittivät, ja siivitetty Sancho päästi edelleen valitusääniänsä, joihin sekaantui milloin uhkauksia, milloin rukouksia, mikä ei kuitenkaan paljon auttanut, sillä apu tuli vasta sitten kun he väsyneinä leikin lopettivat. He taluttivat paikalle aasin, istuttivat Sanchon sen selkään ja käärivät hänet omaan kaprokkiinsa. Nähdessään hänet niin uupuneena helläsydäminen Maritornes arveli että oli hyvä häntä virkistää ja haki ruukun vettä kaivosta, missä se oli viileämpää. Sancho otti ruukun ja nosti sen huulilleen, mutta ei ehtinyt vielä juoda, kun hänen isäntänsä kuului huutavan:

— Sancho poikaseni, älä juo vettä, älä juo, poikasen, se on sinulle kuolemaksi. Näetkös, tässä minulla on siunattu pyhä balsamini, — hän näytti läkkikannua, jossa rohto oli — ja siitä sinä varmasti paranet, kun juot pari pisaraa.

Tuon kuullessaan Sancho kyräsi häneen ja huusi kahta kovemmin:

— Onko teidän armonne kukaties unohtanut etten minä ole ritari, vai tahdotteko että oksennan ne loputkin sisälmykseni, jotka viime yöstä minuun jäivät? Pitäkää liköörinne kaikkien pirujen nimessä ja jättäkää minut omaan olooni.

Tuon sanottuaan hän oli jo alkanut juoda, mutta ensimmäisestä siemauksesta huomattuaan juoman vedeksi hän ei mielinyt enempää, vaan pyysi Maritornesta tuomaan viiniä. Piikainen täytti pyynnön mielellään maksaen viinin omista rahoistaan; niinpä kerrotaankin että hän, vaikka vietti sellaista elämää, oli sentään muutamilta puoliltaan kristittyyn ihmiseen vivahtava. Juotuaan Sancho hoputti kantapäillään aasinsa liikkeelle, tyrkkäsi majatalon portin sepiselälleen ja ratsasti tiehensä, varsin tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mitään maksaa ja oli saanut pitää päänsä, vaikka niin oli tapahtunut hänen tavallisen takuumiehensä, nimittäin hänen selkänsä kustannuksella. Isäntä tosin pidätti haarapussin saatavansa korvaukseksi, mutta Sancho ei lähdön huumauksessa huomannut sitä kaivata. Nähdessään hänen menneen menojansa majatalon, isäntä aikoi lujasti teljetä portin, mutta Sanchon poukottajat eivät siihen suostuneet; he näet olivat poikia, jotka eivät välittäneet Don Quijotesta kahta pärettä, vaikka hän olisi todella ollut Pyöreän pöydän vaeltavia ritareita.

Kahdeksastoista luku,

jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa Don Quijoten keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.

Sancho tuli isäntänsä luo niin raukeana ja voimatonna, ettei jaksanut hoputtaa aasiansa. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Nyt minä lopultakin uskon, kelpo Sancho, että tuo linna tai majatalo on noiduttu, aivan varmasti, sillä mitä muuta kuin aaveita ja toisen maailman asujaimia voivat olla ne, jotka niin julmasti sinulla huvittelivat? Tämä ajatukseni sai vielä tukea, kun piha-aidan takaa katselin murhenäytelmäsi kohtauksia, sillä en kyennyt mitenkään pääsemään aidan harjalle, enpä edes Rocinanten selästä maahan, koska minut ilmeisesti oli noiduttu. Vannon sinulle muuten, niin totta kuin olen kuka olen, että ylös muurille tai alas maahan päästyäni olisin kostanut puolestasi niin, että nuo lurjukset ja maankiertäjät muistaisivat leikin kaiken ikänsä, vaikka tiesin että olisin niin menetellessäni rikkonut ritarilakeja, jotka, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, eivät salli ritarin kohottavan kättänsä ritarikuntaan kuulumatonta henkilöä vastaan, ellei täydy puolustaa omaa henkeänsä ja persoonaansa pakottavan ja ankaran välttämättömyyden sitä vaatiessa.

— Olisin itsekin kostanut puolestani, jos olisin voinut, olinpa sitten ritariksi lyöty tai en, mutta en voinut. Olen kumminkin sitä mieltä, etteivät nuo poukottajani olleet aaveita eivätkä noiduttuja ihmisiä, kuten teidän armonne sanoo, vaan ilmieläviä, lihaa ja verta samoin kuin me. Heillä oli kaikilla omat nimensäkin, joita kuulin mainittavan heidän paiskiessaan minua ilmoille: erään nimi oli Pedro Martinez, toisen Tenorio Hernández, ja isäntä kuului olevan nimeltään Juan Palomeque Kurittu. Kun siis te, herrani, ette kyennyt hyppäämään pihamuurin yli enempää kuin astumaan maahan hevosen selästä, niin syynä ei ollut noituus, vaan jokin muu. Minulle tästä kaikesta selviää, että seikkailut, joita olemme etsimässä, loppujen lopuksi varmaan vievät meidät sellaisiin onnettomuuksiin, ettemme kykene erottamaan oikeaa jalkaa vasemmasta. Vähän ymmärrykseni mukaan olisi parasta ja soveliainta palata kotiin nyt, kun on elonkorjuun ja taloudenhoidon aika, ja lakata kulkemasta maita mantereita joutuen ojasta allikkoon, kuten sanotaan.

— Vähänpä sinä tiedät, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ritariasioista! Ole vaiti ja kärsivällinen, sillä se päivä on tuleva, jona saat omin silmin nähdä, kuinka suureksi kunniaksi tämän toimen harjoittaminen koituu. Ellet, niin sano minulle: mitä suurempaa tyydytystä saattaa maailmassa olla tai mitä nautintoa voidaan verrata siihen, että voitamme taistelussa ja kukistamme vihollisemme? Ei mitään, varmastikaan.

— Niin kyllä, — vastasi Sancho — vaikka en sitä tiedä; tiedän vain että siitä lähtien, kun olemme vaeltavia ritareita tai kun teidän armonne on sellainen (minulla näet ei ole mitään syytä lukea itseäni niin kunniakkaaseen seuraan), emme ole kertaakaan taistelussa voittaneet, lukuun ottamatta kohtausta biskajalaisen kanssa, ja siinäkin teidän armoltanne meni puoli korvaa ja puoli kypäriä. Siitä tähän saakka meitä on suomittu ja taas suomittu, nyrkeillä leivotettu kerta toisensa jälkeen, ja minulla on se etu, että minua on poukotettukin ja että sen ovat tehneet noidutut henkilöt, joille en voi kostaa saadakseni tuta kuinka suuri nautinto on voittaa vihollisensa, kuten teidän armonne sanoo.

— Juuri se seikka minua huolestuttaa samoin kuin varmaan sinuakin, Sancho; — virkkoi Don Quijote mutta tästä puoleen koetan hankkia käsiini niin mestarillisesti valmistetun miekan, ettei minkäänlainen noituus pysty sen kantajaan, ja voisipa käydä niinkin, että onni soisi minulle sen, joka kuului Amadiille, kun hän nimitti itseään Liekehtivän miekan ritariksi. Se oli parhaita miekkoja, mitä kenelläkään ritarilla on maailmassa milloinkaan ollut, sillä mainitun hyvän ominaisuutensa lisäksi se oli terävä kuin partaveitsi, eivätkä mitkään varukset, olivatpa sitten kuinka lujia ja noiduttuja tahansa, kestäneet sen iskua.

— Minä olen sellainen miekkonen, — sanoi Sancho — että moinen miekka, vaikka niin tapahtuisikin ja se tosiaan joutuisi teidän armonne huostaan, auttaisi ja hyödyttäisi ainoastaan ritareiksi lyötyjä, samoin kuin palssami; mutta aseenkantajista, niistä välitetään viisi.

— Älä sitä pelkää, Sancho, — sanoi Don Quijote — taivas on varmasti sinulle suopeampi.

Näin keskustellen Don Quijote ja hänen aseenkantajansa matkasivat eteenpäin, kun Don Quijote huomasi että heidän kulkemaansa tietä pitkin liikkui heitä kohti suuri ja sakea pölypilvi. Sen nähdessään hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Oi Sancho, tämä on se päivä, jona saadaan nähdä mitä hyvää kohtalo on minulle varannut; tämä on se päivä, sanon minä, jona ilmenee käsivarteni voima yhtä hyvin kuin konsanaan muulloin ja jona tulen suorittamaan urotöitä, jotka säilyvät merkittyinä Maineen kirjaan kaikkina tulevaisina vuosisatoina. Näetkö tuon tuolta nousevan pölypilven, Sancho? Sen pullistuttaa ilmoille valtava, lukemattomien eri kansallisuuksien muodostama sotajoukko, joka on marssimassa tänne päin.

— Sillä laskulla niitä täytyy olla kaksi, — sanoi Sancho — koska tuolta toiselta taholta nousee toinen samanlainen pölypilvi.

Don Quijote kääntyi katsomaan ja havaitsi että tosiaankin oli niin laita. Hän oli ylen iloinen, koska otaksui että siinä oli kaksi sotajoukkoa, jotka tulivat hyökkäämään toistensa kimppuun ja taistelemaan keskellä laajaa lakeutta. Tämä johtui siitä, että hänen mielikuvituksessaan kuhisi alinomaa ja joka hetki taisteluja, noituuksia, tapahtumia, järjettömyyksiä, lemmenseikkailuja ja haasteita, joista ritariromaaneissa kerrotaan, ja että kaikki, mitä hän lausui, ajatteli tai teki, tarkoitti sellaisia seikkoja. Mutta hänen näkemänsä pölypilven nostatti kaksi suurta uuhi- ja jäärälaumaa, jotka kulkivat samaa tietä eri tahoilta ja joita ei voinut pölyltä erottaa ennen kuin saapuivat aivan lähelle. Don Quijote väitti niin itsepintaisesti niiden olevan sotajoukkoja, että Sancho lopulta uskoi ja sanoi hänelle:

— Mitäs nyt sitten tehdään, herra?

— Mitä? — virkkoi Don Quijote. — Tuetaan ja autetaan hädänalaisia ja voimattomia. Ja sinun, Sancho, tulee tietää että tuota meitä vastaan tulevaa sotajoukkoa johtaa ja ohjaa suuri keisari Alifanfarón, Trapobanan[66] suuren saaren hallitsija; toinen, selkäni takana marssiva taas kuuluu hänen vihamiehelleen, garamantein[67] kuninkaalle, joka on nimeltään Pentapolin Hihankäärijä, koska hän aina käy taisteluun oikea käsivarsi paljastettuna.

— Minkäs tähden nuo herrat sitten ovat niin huonossa sovussa? — kysyi
Sancho.

— Siitä syystä, — vastasi Don Quijote — että tuo Alifanfarón on kiivas pakana ja on rakastunut Pentapolinin tyttäreen, joka on erittäin kaunis ja sitä paitsi sangen rakastettava neito; hän on kristitty, eikä hänen isänsä tahdo antaa häntä pakanakuninkaalle, ellei tämä ensin luovu väärän profeettansa Muhammedin uskosta ja käänny kristityksi.

— Partani nimessä, — virkkoi Sancho — Pentapolin menettelee aivan oikein, ja minä tahdon auttaa häntä minkä voin!

— Teet niin kuin pitääkin, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sellaisiin taisteluihin käyvän ei tarvitse olla ritariksi lyöty.

— Sen hyvin ymmärrän, — vastasi Sancho — mutta mihin panemme aasin, jotta tiedämme sen varmasti löytävämme, kun kahakka on ohi? En näet usko tähän saakka olleen tavallista, että taisteluun on menty ratsastaen tällaisella juhdalla.

— Olet oikeassa — virkkoi Don Quijote. — Parasta on, että päästät sen valloilleen, katosipa se sitten tai ei; voittajina taistelusta suoriuduttuamme saamme saaliiksi niin paljon hevosia, että Rocinantekin on vaarassa joutua vaihdetuksi toiseen. Mutta kuuntele nyt tarkoin mitä sanon ja pidä silmäsi auki, sillä aion esitellä sinulle molempien sotajoukkojen etevimmät ritarit. Ja jotta voit heidät paremmin nähdä ja heitä tarkata, siirtykäämme tuolle kummulle, josta molemmat sotajoukot varmaan selvästi näkyvät.

Niin tapahtui. He sijoittuivat kukkulalle, josta olisi voinut hyvin nähdä molemmat Don Quijoten sotajoukkoina pitämät lammaslaumat, elleivät niiden ilmoille kapsuttamat tomupilvet olisi himmentäneet heidän näköänsä niin etteivät he erottaneet mitään. Siitä huolimatta Don Quijote näki mielikuvituksessaan mitä ei näkynyt eikä ollut ja alkoi kovalla äänellä selittää.

— Tuolla näkemäsi punakeltaisissa varuksissa oleva ritari, jonka kilvessä on kruunupäinen, neidon jalkojen juuressa lepäävä leijona on urhea Laurcalco, Hopeisen Sillan herra; tuo toinen, jolla on kultakukkaiset varukset ja kilvessä kolme hopeakruunua sinisellä pohjalla, on pelätty Micocolembo, Quirocian suurherttua; tuo hänen oikealla puolellaan oleva jättiläisjäseninen on aina peloton Brandabarbarán de Boliche, kolmen Arabian hallitsija, joka on nytkin käärmeennahkavaruksissaan ja käyttää kilpenään ovea, minkä kerrotaan olevan peräisin siitä temppelistä, jonka Simson tuhosi kostaessaan kuollessaan vihollisilleen. Mutta käännä nyt katseesi toiselle taholle, niin näet suoraan edessäsi ja tuon toisen sotajoukon etunenässä aina voittoisan ja voittamattoman Timonel de Carcajonan, Uuden Biskajan ruhtinaan, joka saapuu puettuna neljänneksittäin sinisiin, vihreihin, valkoisiin ja keltaisiin varuksiin ja jonka kilvessä on tummanruskealla pohjalla kultainen kissa ja kirjoitus Miau, mikä on alkuosa nimeä, jolla mainitaan hänen valtiatartansa, verratonta Miulinaa, Algarven herttuan Alfeniquénin tytärtä; tuo, joka rasittaa painollansa valtavan sotaratsunsa selkää ja jolla on lumivalkoiset varukset ja valkoinen kilpi ilman mitään merkkiä, on ranskalaissyntyinen ritarialokas nimeltä Pierre Papin, Utriquen paronikuntain herra; tuo, joka painaa pohkeitansa ja raudoitettuja kantapäitänsä juovikkaan, kevyen seebransa kupeisiin, kilvessä siniset ukonhatut, on Nerbian mahtava herttua, Espartefilardo del Bosque, jonka vaakunamerkkinä on parsa-lava ja sima kastiliankielinen vaalilause: Rastrea mi suerte.[68]

Niin hän mainitsi useita kummankin armeijan ritareita, jotka hänen mieleensä kuvastuivat, selitti muitta mutkitta heidän varuksensa, värinsä, vaakunamerkkinsä ja vaalilauseensa ennen kuulumattoman hulluutensa kuvitelmia noudattaen ja jatkoi pysähtymättä:

— Tämä edessämme oleva sotajoukko on kokoonpantu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä: siinä on niitä jotka juovat kuuluisan Ksanthos-virran makeata vettä; niitä joiden jalat tallaavat Massilian vuorimaita; niitä jotka siivilöivät Onnellisessa Arabiassa kaikkein hienointa kultahiekkaa; niitä joiden ilona ovat kirkkaan Thermodonin maineikkaat, raikkaat rantamat; niitä jotka monin eri tavoin iskevät kultarikkaan Paktoloksen suonta; numidialaisia joiden tapauksiin ei ole luottamista; jousien ja nuolien käyttäjinä kuuluisa persialaisia; meedialaisia ja partteja jotka taistelevat paeten; arabialaisia siirrettävine majoineen; skyyttejä jotka ovat yhtä julmia kuin vaaleita; reikähuulisia etiooppialaisia ja lukemattomia muiden kansakuntien jäseniä, joiden kasvot näen ja tunnen, vaikka en muista heidän nimiänsä. Tuossa toisessa sotajoukossa saapuu niitä jotka juovat oliivirikkaan Betis-virran kristallikirkasta vettä; niitä jotka pesevät kasvonsa puhtaiksi aina runsaan ja kultaa vierittelevän Tajon laineissa; niitä jotka nauttivat jumalaisen Genilin terveellistä juomaa; niitä jotka astelevat Tartessoksen reheväruohoisilla niityillä; niitä jotka ilokseen käyskentelevät Jerezin luona sijaitsevilla Elysionin kentillä; kullankeltaisin tähkäpäin koristautuneita varakkaita Manchan miehiä; goottien vanhan heimon rautapukuisia jälkeläisiä; niitä jotka kylpevät leppoisasta virrastaan kuuluisassa Pisuergassa; niitä jotka paimentavat karjalaumojansa salaisesta juoksustaan maineikkaan monipolvisen Guadianan avaroilla laidunmailla; niitä jotka värjöttelevät metsäisten Pyreneain viluisissa seuduissa ja korkeiden Apenninien lumisilla huipuilla; sanalla sanoen, kaikkia niitä kansoja, jotka Eurooppa sisältää ja rajoihinsa sulkee.

Taivas varjelkoon, kuinka paljon maita hän mainitsikaan, kuinka monta kansakuntaa nimesi, ihmeen täsmällisesti liittäen jokaiseen asianmukaiset määräyssanat, kerrassaan syventyneenä ja vaipuneena siihen, mitä oli lukenut valheellisista kirjoistaan! Sancho Panza kuunteli hänen puhettansa epäröiden, mitään virkkamatta, ja käänsi toisinaan päätänsä nähdäkseen, havaitsisiko hän isäntänsä mainitsemia ritareita ja jättiläisiä, mutta kun ei mitään nähnyt, virkkoi:

— Piru vieköön, herra, täällä ei näy missään yhtäkään niistä jättiläisistä eikä ritareista, joita teidän armonne mainitsee, en ainakaan minä niitä näe. Kukaties onkin kaikki noituutta samoin kuin ne viimeöiset aaveet.

— Kuinka voit niin sanoa? — virkkoi Don Quijote. Etkö kuule hevosten hirnuntaa, torvien toitahduksia ja rumpujen pärinää?

— Minä en kuule — vastasi Sancho — muuta kuin uuhien ja oinasten kovaa määkinää..

Se olikin totta, sillä molemmat laumat olivat nyt ehtineet lähelle.

— Sinä pelkäät, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja siitä johtuu ettet näe etkä kuule oikein; eräs pelon vaikutuksista näet on siinä, että se hämmentää aistit ja saa oliot näyttämään toisilta kuin ovat. Jos siis niin kovin pelkäät, väisty pois ja jätä minut yksin, sillä minä kykenen yksinkin viemään voittoon sen puolen, jolle apuni suon.

Niin sanoen hän kannusti Rocinantea, laski peitsen sojoon ja syöksyi kumpareen rinnettä alas kuin salama.

Sancho huusi hänelle:

— Kääntykää takaisin, armollinen herra Don Quijote, ne ovat totisesti pässejä ja lampaita nuo, joiden kimppuun aiotte käydä. Kääntykää takaisin! Voi minun isääni, siittäjääni! Mitä hulluutta tämä on? Näettehän ettei tässä ole yhtäkään jättiläistä eikä ritaria, ei kissoja, ei varuksia, ei jaettuja eikä kokonaisia kilpiä, ei sinisiä eikä pirunkaan värisiä ukonhattuja. Mitä teettekään? Voi minua vaivaista syntistä!

Don Quijote ei siitä huolinut vaan ajoi eteenpäin huutaen raikuvalla äänellä:

— Hoi, ritarit, te jotka palvelette ja taistelette urhean keisarin Pentapolin Hihankäärijän lippujen alla, seuratkaa minua kaikki, niin saatte nähdä, kuinka helposti kostan hänen puolestaan hänen vihamiehelleen, Trapobanan Alifanfarónille.

Niin sanoen hän ajoi keskelle lampaiden joukkoa ja alkoi pistellä niitä peitsellään niin kiukkuisesti ja rohkeasti kuin olisi tosiaankin ahdistanut verivihollisiansa. Laumojen mukana tulevat paimenet ja karjankaitsijat huusivat hänelle vaatien häntä herkeämään, mutta huomattuaan ettei siitä ollut apua he ottivat vyöltään linkonsa ja alkoivat lähettää nyrkinkokoisia kiviä tervehtimään hänen korviansa. Don Quijote ei välittänyt kivistä vaan ajeli ristiin rastiin huutaen:

— Missä olet, kopea Alifanfarón? Käy esiin! Minä olen yksinäinen ritari ja haluan mies miestä vastaan koetella voimiasi ja ottaa sinut hengiltä rangaistukseksi siitä pahasta, mitä teet urhealle Pentapolin Garamantelle.

Samassa tuli piikiven myhkyrä, joka osui hänen kylkeensä upottaen kaksi kylkiluuta ruumiin sisäosiin. Havaitessaan niin huonosti käyneen hän uskoi varmaan olevansa kuolettavasti tai ainakin vaarallisesti haavoittunut, mutta muisti lääkejuomansa, veti esiin entisen öljykannun, nosti sen huulilleen ja alkoi kumota nestettä kurkkuunsa. Hän ei kumminkaan ehtinyt nauttia sitä niin paljon kuin hänen mielestään oli tarpeen, kun tuli toinen kovakuoriainen, joka sattui hänen käteensä ja lääkeastiaan niin tuimasti, että astia pirstoutui vieden mennessään vielä hänen suustaan kolme tai neljä etu- ja takahammasta ja pahasti ruhjoen kaksi sormea. Niin ankara oli ensimmäinen isku ja niin ankara toinen, että ritari parka auttamattomasti kellahti hevosen selästä. Paimenet tulivat hänen luokseen luullen hänet surmanneensa, keräsivät sitten mitä kiireimmin laumansa, nostivat selkäänsä kuolleet lampaat, joita oli vähintään seitsemän, ja menivät menojaan sen tarkemmin asiaa tutkimatta.

Sancho oli ollut koko ajan kummulla, oli katsellut sieltä isäntänsä mieletöntä menoa, repinyt partaansa ja kironnut sitä aikaa ja hetkeä, jona sallimus oli suvainnut tehdä heistä tuttavat. Nähdessään hänen nyt makaavan maassa ja huomatessaan paimenten jo poistuneen hän lähti kummulta hänen luokseen, huomasi herransa olevan erittäin surkeassa tilassa, vaikka tosin tajuissaan, ja lausui hänelle:

— Sanoinhan teille, herra Don Quijote, että kääntyisitte, koska se, minkä kimppuun hyökkäsitte, ei ollut mikään sotajoukko, vaan lammaslauma.

— Niin tuo konnamainen taikuri, viholliseni, osaa tehdä näkymättömäksi ja muuttaa toiseen hahmoon. Tiedä, Sancho, että hänenlaisensa saavat erittäin helposti meidät näkemään mitä haluavat, ja nyt tuo ilkeä vainooja, kadehtien kunniaa, jonka ilmeisesti olisin saavuttanut tässä taistelussa, muutti vihollisten sotajoukot lammaslaumoiksi. Ellet usko, Sancho, tee ainakin mitä sinulta nyt hartaasti pyydän, jotta vapaudut harhaluuloistasi ja huomaat todeksi mitä sinulle sanon: nouse juhtasi selkään ja aja hiljalleen heidän jälkeensä, niin saat nähdä että he täältä vähän matkan päähän ehdittyään jälleen muuttuvat alkuperäiseen muotoonsa eivätkä ole enää lampaita vaan ilmettyjä ihmisiä, kuten heidät aluksi kuvailin. Älä kumminkaan lähde nyt heti, sillä minä tarvitsen suosiollista apuasi. Tule tänne ja katso, montako syömä- ja etuhammasta minulta puuttuu; minusta näet tuntuu siltä kuin ei suussani olisi enää ainoatakaan.

Sancho työntyi niin lähelle, että silmät olivat melkein potilaan suussa. Juuri silloin oli balsami tehnyt tehtävänsä Don Quijoten vatsassa, ja Sanchon tutkiessa hänen suutansa isäntä syöksi ulos, rajummin kuin pyssy lauetessaan, kaiken, mitä hänen sisässään oli, sokaisten sääliväisen aseenkantajansa kasvot.

— Pyhä Jumalan äiti! — huudahti Sancho — kuinka minun nyt käytiinkään? Tämä syntinen ihminen on varmaan haavoittunut kuolettavasti, koska hänen suustansa purskuu verta.

Hiukan tarkemmin tutkittuaan hän kumminkin huomasi väristä mausta ja hajusta, ettei se ollutkaan verta, vaan palssamia öljykannusta, jonka hän oli nähnyt herransa huulilla, ja samassa hänen mieltänsä etoi niin, että vatsa tuntui vääntyvän nurin ja hän purki sisuksensa vasten isäntänsä silmiä, niin että he olivat molemmat erinomaisessa siivossa. Sancho riensi aasinsa luo hakeakseen haarapussista jotain, millä pyyhkisi ja sitelisi isäntäänsä. Kun haarapussia ei löytynytkään, hän oli vähällä menettää järkensä; hän kirosi jälleen itseään, päätti hiljaa mielessään jättää isäntänsä ja palata kotiin, vaikka menettäisi korvauksen palveluksestansa sekä toivon päästä luvatun saaren käskynhaltijaksi.

Sillä välin Don Quijote nousi, piteli vasemmalla kädellä suutaan estääkseen jäljelle jääneitä hampaita putoamasta, tarttui oikealla Rocinanten ohjaksiin (niin uskollinen ja laatuisa oli Rocinante, että oli seisonut koko ajan liikahtamatta isäntänsä vieressä) ja lähti aseenkantajansa luo, joka nojasi ryntäin aasiinsa, käsi poskella, niin kuin ainakin syviin mietteisiin vaipunut henkilö. Nähdessään hänet siinä tilassa, ilmeisesti ylen murheellisena, Don Quijote sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, kukaan ihminen ei ole toista parempi, ellei hän toimi paremmin kuin toinen. Kaikki nämä kohdallemme sattuneet myrskynpuuskat osoittavat että sää kohta kirkastuu ja asiamme alkavat luontua hyvin; vastoinkäyminen enempää kuin menestyskään ei näet ole pysyväistä, ja siitä seuraa että onnettomuuden kestettyä kauan on onni jo odottamassa. Älä siis sure minulle sattuneita ikävyyksiä, sillä eiväthän ne koske sinuun.

— Kuinka ei? — virkkoi Sancho. — Kuka muu olikaan se, jota eilen poukotettiin, kuin minun isäni poika? Entä haarapussi, joka on tänään minulta tiessään, ja kaikki se maallinen hyvyys, mitä siinä oli, kenen ne ovat, ellei minun?

— Onko haarapussisi kadonnut, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— On, totisesti — vastasi Sancho.

— Niin muodoin meillä ei ole tänään mitään syötävää — virkkoi Don
Quijote.

— Ei ole, — vastasi Sancho — ellei näillä niityillä ole yrttejä, jotka teidän armonne sanoo tuntevansa ja joilla teidän armonnelaiset kovaonniset vaeltavat ritarit yleensä sellaisia puutteita korvaavat.

Siitä huolimatta vastasi Don Quijote — maittaisi minua nyt aimo kimpale vehnäleipää tai kyrsä liseleipää ja pari silliä paremmin kuin kaikki Dioskorideen yrtit, vaikka olisivatkin tohtori Lagunan[69] selittämät ja kuvittamat. Mutta nouse nyt kumminkin juhtasi selkään, parahin Sancho, ja seuraa minua; Jumala, joka kaikki kaitsee, ei meitä hylkää, varsinkaan koska vaellamme hänen palveluksessaan niin kuin vaellamme, sillä hän ei hylkää ilman hyttysiä, ei maan matosia eikä veden nölliäisiä, vaan on niin armelias, että antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin.

— Teidän armonne sopisi paremmin saamamieheksi kuin vaeltavaksi ritariksi — sanoi Sancho.

— Vaeltavat ritarit ovat tietäneet ja heidän tulee tietää kaikenlaisia asioita — sanoi Don Quijote. — Entisinä aikoina näet oli vaeltavia ritareita, jotka saattoivat pitää saarnan tai puheen keskellä sotaleiriä, ikään kuin olisivat saaneet oppiarvonsa Pariisin yliopistossa, mistä voidaan päättää ettei peitsi ole milloinkaan tylsentänyt kynää eikä kynä peistä.

— Olkoon siis niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — lähdetään tästä etsimään yösijoja, ja suokoon Jumala että päädymme sellaiseen paikkaan, missä ei ole peitteitä, ei poukottajia, ei aaveita eikä noiduttuja maureja; jos näet niitä on, heitän helvettiin koko rojun ja roskan.

— Rukoile sinä Jumalaa siinä asiassa, poikani, — virkkoi Don Quijote — ja opasta minne mielit, sillä tällä kertaa jätän yömajan valitsemisen sinun tehtäväksesi. Mutta annahan tänne kätesi, tunnustele sormellasi ja katso tarkoin, kuinka monta etu- ja poskihammasta minulta puuttuu tästä oikealta puolelta, yläleuasta, siinä tuntuu kipu.

Sancho ojensi sormensa, tunnusteli ja kysyi:

— Kuinkas paljon mylläreitä teidän armollanne on tavallisesti ollut tällä puolella?'

— Neljä, — vastasi Don Quijote — järkihammasta lukuunottamatta, kaikki eheitä ja erittäin terveitä.

— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, armollinen herra virkkoi Sancho.

— Neljä, sanon minä, ellei viisi; — vastasi Don Quijote — suustani näet ei ole milloinkaan vedetty minkäänlaista hammasta, niitä ei ole lähtenyt omia aikojaan, eikä yhtäkään ole turmellut hammasmätä eikä luuvalo.

— Niin, tässä alhaalla tällä puolella — sanoi Sancho — ei teidän armollanne ole enempää kuin kaksi ja puoli poskihammasta; ylhäällä taas ei ole puolta eikä mitään, sillä se on sileä kuin kämmenpohjani.

— Minua onnetonta; — sanoi Don Quijote kuultuaan aseenkantajansa murheelliset uutiset — ennemmin olisivat saaneet tärvellä toisen käsivarteni, kunhan ei sitä, joka käyttää miekkaa. Sillä minä sanon sinulle, Sancho, että suu vailla poskihampaita on kuin mylly vailla kiviä, ja hammasta tulee pitää paljon suuremmassa arvossa kuin timanttia. Mutta kaikille näille vaaroille alttiina olemme me, jotka noudatamme ritarikunnan ankaraa järjestystä. Nouse aasin selkään, ystäväni, ja aja edellä; minä seuraan sinua, ja vauhdin saat sinä määrätä mielesi mukaan.

Sancho totteli ja lähti kulkemaan siihen suuntaan, mistä hänen nähdäkseen saattoi löytyä yömaja, poikkeamatta valtamaantieltä, joka niillä tienoilla oli sangen suora.

Kun he siinä matkasivat, aivan hiljalleen, koska Don Quijoten poskiluita jomotti niin, ettei hän saanut elävää rauhaa eikä jaksanut ajatellakaan kiiruhtamista, Sanchon teki mieli huvittaa ja virkistää häntä jotain kertomalla, ja niin hän muun muassa kertoi sen, mitä seuraavassa luvussa esitetään.

Yhdeksästoista luku.

Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen isäntänsä pitivät, kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista merkillisistä tapahtumista.

— Minusta näyttää, armollinen herra, että kaikki nämä viime päivinä meille sattuneet onnettomuudet ovat aivan epäilemättä olleet rangaistuksena siitä synnistä, jonka teidän armonne on tehnyt ritarikuntansa järjestystä vastaan rikkomalla vannotun valan, jossa lupasitte olla aterioimatta katetussa pöydässä ja huvittelematta kuningattaren kanssa sekä kaikkea muuta siihen kuuluvaa, minkä teidän armonne vannoi täyttävänsä, kunnes riistäisitte sen kypärin Malandrinolta, tai mikä sen maurin nimi on; en sitä oikein muista.

— Olet aivan oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta se oli totta puhuen minulta unohtunut, ja sinä puolestasi saat varmasti uskoa joutuneesi poukotettavaksi siitä syystä, ettet ajoissa minulle asiasta muistuttanut. Mutta kyllä minä sen seikan korjaan, sillä ritarikunnalla on keinoja kaiken järjestämiseksi.

— Vannoinkos minä jotain, vai kuinka? virkkoi Sancho.

— Samantekevää, vaikka et vannonutkaan; sanoi Don Quijote, — riittää, kun tiedän ettet suinkaan ole vapaa osallisuudesta, ja olipa sitten niin tai näin, missään tapauksessa ei haittaa, jos ryhdymme asiaa korjaamaan.

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin varokoon teidän armonne unohtamasta tätä samoin kuin valaa; aaveiden voi kukaties jälleen tehdä mieli pitää peliään minun ja teidän armonnekin kanssa, jos havaitsevat teidät niin paatuneeksi.

Heidän ollessaan näissä ja muissa jutuissa heidät yllätti yö keskitiessä, ennen kuin olivat löytäneet tai edes nähneet mitään paikkaa johon yöpyisivät, ja pahinta oli, että he tunsivat nääntyvänsä nälkään, sillä haarapussin hävittyä heiltä puuttui koko muonavarasto. Onnettomuuden lisäksi ja päätökseksi heille sattui vielä seikkailu, joka tosiaankin näytti seikkailulta ilman mitään keinotekoisia otaksumia. Yö näet oli tullut, ja verrattain pimeä, mutta he ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, sillä Sancho otaksui että he valtamaantietä kulkien todennäköisesti saapuisivat johonkin majataloon ehdittyään edetä peninkulman tai kaksi. Matkatessaan siten yön pimeydessä, aseenkantaja nälissään ja hänen isäntänsäkin haluten jotakin syödä, he huomasivat että samaa tietä tuli heitä vastaan suuri joukko valoja, jotka näyttivät liikkuvilta tähdiltä. Ne nähdessään Sancho kauhistui, eikä Don Quijotestakaan olo tuntunut oikein turvalliselta: toinen kiristi aasinsa marhamintaa, toinen hevosensa ohjaksia, ja niin he pysähtyivät tarkasti katsellen mitä tuo saattoi olla. He huomasivat valojen lähestyvän ja likemmäksi tullessaan yhä suurenevan. Sen nähdessään Sancho alkoi vapista kuin elohopean myrkyttämä,[70] ja Don Quijoten hiukset nousivat pystyyn. Viimeksimainittu kuitenkin rohkaisi itseänsä hiukan ja sanoi:

— Sancho, tämä on epäilemättä erinomaisen suuri ja vaarallinen seikkailu, jossa minun täytyy osoittaa urheuttani ja väkevyyttäni.

— Voi minua onnetonta! — vastasi Sancho. — Jos tämä ehkä on jälleen aaveseikkailu, kuten minusta näyttää, niin mistä minulle tulee kylkiluut, jotka sen kestävät?

— Olivatpa millaisia aaveita tahansa, — sanoi Don Quijote — minä en salli niiden koskea nuttusi liepeeseen. Viime kerralla ne saivat pitää sinua pilanaan vain sen vuoksi, etten päässyt hyppäämään piha-aidan yli; mutta nyt olemme väljällä vainiolla, missä voin heiluttaa miekkaani miten haluan.

— Entä jos ne noituvat ja herpaisevat teidät samoin kuin viime kerralla? — virkkoi Sancho. — Mitä silloin on väliä, olemme väljällä vainiolla vai ei?

— Kaikesta huolimatta — virkkoi Don Quijote — pyydän sinua Sancho, olemaan huoletta, sillä saat omin silmin nähdä, kuinka tyynesti minä asiaan suhtaudun.

— Tahdon olla, jos Jumala suo — vastasi Sancho.

He vetäytyivät kumpikin tien toiseen reunaan ja tähystivät jälleen tarkasti mitä nuo liikkuvat valot saattoivat olla, eikä aikaakaan kun näkivät suuren joukon valkopaitaisia hahmoja. Tämä kaamea näky teki kerrassaan lopun Sanchon rohkeudesta, ja hänen hampaansa louskuttivat kuin vuorokuumeessa. Vapiseminen ja hampaiden louske yhä yltyi, kun he selvästi näkivät mitä oli tulossa; he näet havaitsivat suunnilleen kaksikymmentä paitaniekkaa, kaikki hevosten selässä ja palavat soihdut käsissään. Niiden jäljissä tulivat mustiin verhotut paarit, ja niitä seurasi taas kuusi ratsumiestä, joiden suruharsot ulottuivat muulien kavioihin saakka; juhtain hiljaisesta astunnasta näet huomasi etteivät ne olleet hevosia. Valkoisiin puetut hahmot hymisivät itsekseen matalalla ja valittavalla äänellä. Tämä eriskummainen näky sellaisena hetkenä ja niin autiossa seudussa riitti hyvin saamaan Sanchon, jopa hänen isäntänsäkin sydämen pelon valtaan. Se saattoi kuitenkin koskea vain Don Quijotea, sillä Sanchon miehuus oli jo kärsinyt täydellisen haaksirikon. Hänen isäntänsä kävi sittenkin aivan toisin, sillä hänen mieleensä ilmaantui samassa erittäin selvä kuvitelma, että tässä oli eräs hänen kirjoissaan kerrotuista seikkailuista.

Hän kuvitteli näkemänsä ruumispaareiksi, joilla kuljetettiin vaarallisesti haavoittunutta tai kuollutta ritaria; tämän puolesta kostaminen oli yksin hänen tehtävänsä, ja niin hän enempää harkitsematta laski peitsipahasensa sojoon, sijoittui hyvin satulaan ja asettui jalon uskaliaasti ja tyynesti keskelle tietä, mistä paitapukuisten välttämättä täytyi kulkea. Nähdessään heidät aivan läheltä hän korotti äänensä sanoen:

— Pysähtykää, ritarit, tai keitä lienettekään, ja tehkää minulle selkoa keitä olette, mistä tulette, minne menette ja mitä kuljetatte noilla paareilla, sillä kaikesta päättäen olette tehneet tai teille on tehty jotakin vääryyttä, ja on soveliasta ja tarpeellistakin, että saan sen tietää, joko rangaistakseni teitä tekemästänne pahasta tai kostaakseni kärsimänne vääryyden.

— Meillä on kiire, — vastasi eräs paidallinen — majataloon on pitkä matka, emmekä voi pysähtyä antamaan vaatimaanne selitystä.

Samassa hän jo hoputti muuliansa ja ratsasti eteenpäin. Don Quijotea tuo vastaus kovin loukkasi, hän tarttui muulin suitsiin ja sanoi:

— Pysähtykää, käyttäytykää kohteliaammin ja tehkää minulle selkoa siitä, mitä kysyin; ellette niin tee, haastan teidät kaikki taisteluun.

Muuli oli vauhko, ja hänen tarttuessaan suitsiin se säikähti niin että kavahti pystyyn ja heitti ratsastajansa taakseen maahan. Eräs jalan kulkeva palvelija näki paidallisen putoavan ja alkoi herjata Don Quijotea, joka, jo ilmankin vihoissaan, enempää odottamatta laski keihäspahansa sojoon ja kävi erään surupukuisen kimppuun, joka pahoin haavoittuneena kellahti maahan. Sitten hän kääntyi muita vastaan, ja kannattipa katsella, kuinka reippaasti hän hyökkäsi päin ja ajoi heidät pakosalle. Näyttipä kerrassaan siltä kuin Rocinantelle olisivat tuona tuokiona kasvaneet siivet, niin kevyesti ja ylpeästi se liikkui. Paidalliset olivat poikkeuksetta arkaa ja aseetonta väkeä ja vetäytyivät sen vuoksi vastustelematta heti pois taistelusta lähtien laukkaamaan pitkin kenttää palavine soihtuineen, niin että näytti siltä kuin siinä olisi parveillut huvi- ja juhlaöiden naamioituja soihdunkantajia. Surupukuiset olivat kääriytyneet ja kietoutuneet viittoihinsa ja loimiinsa, niin etteivät hekään kyenneet liikahtamaan, joten Don Quijote aivan helposti heidät rusikoi ja pakotti lähtemään karkuun, mikä ei heistä suinkaan ollut mieluista; he näet otaksuivat ettei kurittaja ollut ihminen vaan perkele, joka oli noussut helvetistä ryöstääkseen heidän paareilla kuljettamansa vainajan ruumiin.

Sancho katseli tuota kaikkea ihaillen herransa uskaliaisuutta ja mietti mielessään: »Isäntäni on aivan varmasti niin urhea ja voimallinen kuin hän itse sanoo.» Ensimmäisenä muulinsa selästä keikahtaneen vieressä makasi maassa palava soihtu, jonka valossa Don Quijote voi miehen nähdä. Hän ajoi luo, vei keihäänkärjen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan uhaten muuten hänet surmata. Kaatunut vastasi:

— Eihän tässä voi paremmin antautua, sillä en kykene liikahtamaankaan, kun sääreni on poikki. Minä rukoilen teidän armoanne, jos olette kristitty ritari, jättämään minut henkiin, koska muuten tekisitte itsenne syypääksi pahaan pyhyyden loukkaukseen, sillä minä olen lisensiaatti ja olen tullut osalliseksi ensimmäiseen vihkimykseen.

— Mikä piru teidät sitten on tänne tuonut, — kysyi Don Quijote — jos kerran olette kirkon miehiä?

— Kysyttekö mikä, herra? — virkkoi kukistunut. — Huono onneni.

— Teitä uhkaa toinen vielä huonompi, — sanoi Don Quijote – ellette selitä kaikkea, mitä teiltä aluksi tiedustelin.

— Varsin mielelläni minä selitän — vastasi lisensiaatti. — Teidän armonne tulee tietää että olenkin vain kandidaatti, vaikka äsken sanoin olevani lisensiaatti, että nimeni on Alonso López ja kotipaikkani Alcobendas. Tulen Baezan kaupungista yhdentoista muun pappismiehen, noiden paenneiden soihdunkantajien kanssa; olemme menossa Segovian kaupunkiin saatellen tuossa paareilla makaavaa ruumista, joka on erään Baezassa kuolleen ja siellä haudattavaksi siunatun herran. Olimme nyt, kuten sanottu, viemässä hänen maallisia jäännöksiään hänen omaan hautaansa Segoviaan, mistä hän on kotoisin.

— Entä kuka hänet surmasi? — kysyi Don Quijote.

— Jumala, ruttokuumeella, joka rupesi häneen — vastasi kandidaatti.

— Niin muodoin — virkkoi Don Quijote — meidän Herramme on vapauttanut minut ankarasta tehtävästä, joka olisi kuulunut velvollisuuksiini, jos joku muu olisi hänet surmannut, nimittäin hänen kuolemansa kostamisesta; koska hänet on surmannut hän, joka hänet surmasi, en voi muuta kuin olla vaiti ja nöyrästi alistua, sillä samoin menettelisin, jos hän minut itseni kuolettaisi. Ja minä haluan ilmoittaa teidän kunnianarvoisuudellenne että olen manchalainen ritari nimeltä Don Quijote ja että toimenani ja tehtävänäni on vaeltaa paikasta toiseen oikoen väärää ja hankkien hyvitystä, loukkauksiin.

— En tiedä, kuinka lienee sen väärän oikomisen laita, — sanoi kandidaatti — sillä minut, joka olin oikein päin, olette viskannut aivan väärään asentoon, niin että minulta on katkennut sääri, joka, ei varmaankaan enää oikene eläessäni; mitä taas minulle hankkimaanne hyvitykseen tulee, olette saattanut minut niin loukatuksi, että jään loukatuksi koko iäkseni; ja onneton seikka oli minulle, kun kohtasin teidät, seikkailujen etsijän.

— Eivät kaikki asiat suju samaan tyyliin vastasi Don Quijote. — Onnettomuus oli siinä, herra kandidaatti López, että tulitte niin kuin tulitte, yön pimeydessä, yllänne nuo messupaidat, palavine soihtuinenne, rukoilla hyristäen, suruharsoissa, niin että tosiaankin. olitte kuin jotakin toisen maailman pahaa joukkoa. Sen vuoksi en voinut jättää velvollisuuttani täyttämättä vaan kävin kimppuunne ja olisin käynyt, vaikka olisin varmasti tietänyt että olitte itse helvetin perkeleitä; niiksi näet teidät koko ajan otaksuin ja katsoin.

— Koska kohtaloni on niin määrännyt, — virkkoi kandidaatti — rukoilen teitä, herra vaeltava ritari (joka olette tehnyt vaellukseni ylen vaikeaksi), auttamaan minua tämän muulin alta, sillä jalkani on pinteessä jalustimen ja satulan välissä.

— Ettepä pidä kiirettä! — sanoi Don Quijote. — Kuinka kauan aioittekaan odottaa, ennen kuin ilmoittaisitte minulle vaivanne?

Hän huusi Sancho Panzaa, mutta tämä ei välittänyt tulemisesta, koska oli parhaillaan keventämässä hyvien herrojen matkueeseen kuuluvan, runsaita muonavaroja kuljettavan muulin kuormaa. Sancho teki päällysnutustaan säkin, keräsi minkä voi ja minkä nyytti veti, lastasi aasinsa selkään ja kiiruhti vasta sitten, isäntänsä huutoa totellen, paikalle. Hän auttoi herra kandidaatin pois muulin alta, sijoitti hänet juhdan selkään ja antoi soihdun hänen käteensä. Don Quijote kehoitti kandidaattia lähtemään kumppaniensa jälkeen ja pyytämään heiltä anteeksi väkivaltaa, jota hän ei ollut voinut olla tekemättä. Sancho sanoi:

— Jos nuo herrat ehkä haluavat tietää kuka oli se urhoollinen, joka heitä niin piteli, teidän armonne sopii sanoa että hän on kuuluisa Don Quijote Manchalainen, jota mainitaan myös nimellä Murheellisen hahmon ritari.

Kandidaatti alkoi tehdä lähtöä, ja Don Quijote kysyi Sancholta minkä tähden hän oli katsonut olevan syytä nimittää häntä Murheellisen hahmon ritariksi juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen — Sen saatte kohta kuulla — vastasi Sancho. — Katselin teitä tässä hetken aikaa tuon poloisen kädessä olevan soihdun valossa, ja on totinen tosi, etten ole koskaan nähnyt niin surkeata muotoa kuin teidän armonne tänä viime aikana. Se johtuu varmaan jo siitä, että taistelu on teidät uuvuttanut, tai siitä, että suustanne puuttuu poski- ja etuhampaita.

— Eipä suinkaan, — vastasi Don Quijote — vaan siitä, että sen tietäjän mielestä, jonka tehtävänä on kirjoittaa urotöitteni historia, lienee näyttänyt soveliaalta että otan jonkin lisänimen samoin kuin kaikki muinaiset ritarit: eräs heistä nimitti itseänsä Liekehtivän miekan, toinen Yksisarviaisen, tämä Neitojen, tuo Feniks-linnun, toinen Aarnikotkan, toinen Kuoleman ritariksi, ja näistä nimistä ja vakuunamerkeistä heidät tunnettiin kaikkialla yli maanpiirin. Niinpä sanonkin että tuo mainittu tietäjä nähtävästi toi nyt kielellesi ja mieleesi minulle antamasi nimen Murheellisen hahmon ritari, jota tahdon käyttää tästä lähtien; ja jotta tämä nimi minulle paremmin sopisi, aion tilaisuuden tarjoutuessa maalauttaa kilpeeni erittäin murheellisen hahmon.

— Ei kannata haaskata aikaa ja rahaa sellaisen hahmon teettämiseen; — sanoi Sancho — teidän armonne tarvitsee vain näyttäytyä ja kääntyä päin katselijoihin, sillä he nimittävät teitä muitta mutkitta ja ilman mitään sen enempää kuvaa tai kilpeä Murheellisen hahmon ritariksi. Voitte uskoa että puhun totta, sillä vakuutan teidän armollenne (ja olkoon tämä sanottu leikillä) nälän ja hampaidenhukan tekevän hahmonne niin surkeaksi, että sitä murheellista kuvaa, kuten sanoin, ei tosiaankaan kaivata.

Don Quijote nauroi Sanchon leikinlaskulle, mutta päätti silti mainita itseään tuolla nimellä, kunhan saisi kilpensä maalautetuksi niin kuin oli ajatellut. Nyt hän virkkoi:

— Minä oivallan, Sancho, olevani kirkon pannassa, koska olen väkivaltaisesti käynyt käsiksi pyhään asiaan, juxta illud, si quis suadente diabolo jne.,[71] vaikka hyvin tiedän etten siihen koskenut käsin vaan tällä keihäällä, enkä suinkaan arvannut loukkaavani pappeja tai kirkollisia asioita, joita kunnioitan ja palvon katolisena ja uskollisena kristittynä, vaan luulin käyväni aaveiden ja toisen maailman inhottavien kummitusten kimppuun. Ja vaikka toisinkin olisi, muistan mitä sattui Cid Ruy Diazille,[72] kun hän löi pirstoiksi kuninkaan lähettilään tuolin hänen pyhyytensä paavin läsnä ollessa, joka siitä syystä julisti hänet pannaan; mutta kelpo Rodrigo de Vivaria pidettiin kuitenkin sinä päivänä kunnioitettavana ja urhoollisena ritarina.

Tämän keskustelun aikana kandidaatti poistui, kuten sanottu, mitään virkkamatta. Don Quijoten teki mieli katsoa, oliko paareilla kuljetettu ruumis pelkkä luuranko vai ei, mutta Sancho ei siihen suostunut. Hän sanoi:

— Herra, teidän armonne suoriutui tästä vaarallisesta seikkailusta eheämpänä kuin mistään näkemästäni; mutta voisivathan nuo tosin voitetut ja pakosalle ajetut johtua ajattelemaan että heidät voitti yksi ainoa henkilö ja siitä kiukuissaan ja häpeissään toipua sekä palata meitä etsimään ja kylvettämään niin että tuntuu. Aasini on moitteettomassa kunnossa, vuoristo lähellä, nälkä ahdistaa; ei siis muuta kuin painutaan pois sievää vauhtia, ja olkoon totta, mitä sanotaan: kuollut hautaan ja elävä leivän ääreen.

Hän hoputti aasiansa ja kehoitti herraansa tulemaan perässä. Don Quijote lähtikin hänen jälkeensä mitään virkkamatta, koska Sancho hänenkin mielestään oli oikeassa. Kuljettuaan vähän matkaa kahden vähäisen vuorenkukkulan välissä he saapuivat laajaan ja suojattuun laaksoon, johon pysähtyivät. Sancho purki aasin kuorman, ja sitten he vihreällä nurmella maaten nauttivat yhteen menoon murkinan, päivällisen ja iltasen, mausteena oiva nälkä, virkistäen vatsaansa monenlaisella kylmällä ruoalla, jota vainajaa saattelevat hengelliset herrat (jotka eivät useinkaan huoli nähdä puutetta) olivat kuljettaneet mukanaan muonamuulin selässä. Mutta nyt oli edessä uusi onnettomuus, Sanchon mielestä kaikkein pahin, nimittäin se, ettei heillä ollut viiniä juotavaksi eikä edes vettä kaulan kastimiksi. Janon heitä ahdistaessa Sancho havaitsi niityllä, mihin he olivat leiriytyneet, kasvavan runsaasti vehmasta nuorta ruohoa ja sanoi mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

Kahdeskymmenes luku.

Milloinkaan ennen näkemättömästä tai kuulemattomasta seikkailusta, josta urhoollinen Don Quijote Manchalainen suoriutui vähemmällä vaaralla kuin siitä olisi voinut suoriutua maailman mainioinkaan ritari.

— Aivan varmaan, herrani, tämä ruoho osoittaa että täällä täytyy olla lähellä jokin laakso tai lähde, joka nurmea vehmastuttaa. Sen vuoksi on parasta, että menemme hiukan kauemmaksi, sillä varmasti löydämme paikan, missä voimme sammuttaa tämän hirmuisesti meitä piinaavan janon, joka epäilemättä on suuremmaksi tuskaksi kuin nälkä.

Neuvo tuntui Don Quijotesta hyvältä, hän tarttui Rocinanten ohjaksiin ja Sancho samoin aasinsa marhamintaan, sitä ennen sälytettyään juhtansa selkään ateriasta jääneet rippeet, ja niin he alkoivat liikkua niitynkalletta ylöspäin, haparoiden, sillä heidän oli mahdoton mitään nähdä yön pimeydessä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kulkea paria sataa askelta, kun heidän korviinsa kuului valtava veden kohina, kuin jostakin suuresta ja korkeasta kallioputouksesta. Kohina ilahdutti heitä kovin, mutta pysähtyessään sitten kuulostamaan, miltä taholta se kaikui, he kuulivat yhtäkkiä toisen pauhinan, joka vesisuihkun tavoin sammutti veden kohun heissä herättämää iloa, varsinkin Sanchosta, joka oli luonnostaan pelokas ja arka. He näet kuulivat tahdinmukaisia iskuja ja niihin liittyvää jonkinlaista raudan ja ketjujen helskettä, mikä veden rajun pauhinan säestämänä olisi voinut säikyttää kenen hyvänsä muun mutta ei Don Quijoten sydäntä. Yö, kuten sanottu, oli pimeä, ja he joutuivat muutamien korkeiden puiden alle, joiden lehdet kahisivat hiljaa ja kolkosti vienossa tuulessa, niin että yksinäisyys, paikka, pimeys, veden kohina ja lehtien kahina kaikki yhdessä herätti pelkoa ja kauhua, varsinkin kun he huomasivat etteivät iskut tauonneet, ettei tuuli vaimennut eikä aamu sarastanut, ja kun he sitä paitsi eivät tienneet missä olivat. Mutta Don Quijote, jonka sydämessä ei ollut yhtään pelkoa, hyppäsi Rocinanten selkään, tarttui kilpeensä, heilutti peistänsä ja virkkoi:

— Sancho ystäväni, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden, kuten sitä yleensä nimitetään. Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt. Minä olen, sanon sen vielä kerran, se, jonka tehtävänä on herättää jälleen eloon Pyöreän pöydän ritarit, Ranskan kaksitoista pääriä ja yhdeksän Maineen ritaria sekä saattaa unohtumaan Platiret, Tablantet, Olivantet ja Tirantet, Auringon ritarit ja Belianiit sekä entisten vaeltavien ritareiden koko lauma suorittamalla tässä nykyisessä ajassa, jossa elän, sellaisia suurtöitä, ennen kuulumattomia asioita ja sotaisia tekoja, että ne himmentävät kaikkein loistavimmatkin heidän suorittamistaan mainetöistä. Sinä varmaan huomaat, uskollinen ja nuhteeton aseenkantajani, kuinka pimeä on tämä yö, kuinka kummallisen hiljainen, kuulet puiden kumean ja salaperäisen huminan ja peloittavasti pauhaavan veden, jota lähdimme etsimään ja joka tuntuu virtaavan ja syöksyvän alas korkeilta Kuun-vuorilta, sekä tuon taukoamattoman jyskeen, joka kiusaa ja kiduttaa korviamme. Nämä seikat, kaikki yhteisesti ja jokainen erikseen, riittävät vuodattamaan säikähdystä, pelkoa ja kauhua itse Sodanjumalan poveen ja sitäkin enemmän ihmisen mieleen, joka ei ole tortun sellaisiin tapahtumiin ja seikkailuihin. Mutta kaikki, sinulle kuvailen, on minun mielelleni vain yllykettä ja virikettä, joka saa jo nyt sydämeni povessani pakahtumaan, koska se hartaasti haluaa päästä kohtaamaan tätä seikkailua, osoittautukoon sitten kuinka vaikeaksi tahansa. Kiristä siis hiukan Rocinanten vatsavöitä, jää Jumalan haltuun ja odota minua täällä kolme päivää, mutta ei enempää; ellen niiden kuluessa palaa, saat kääntyä takaisin kotikyläämme, ja sieltä, tehdäksesi minulle palveluksen ja hyvän työn, menet Tobosoon, missä ilmoitat verrattomalle valtiattarelleni Dulcinealle että hänen alamaisuuteensa antautunut ritari on kuollut käydessään tekoihin, joiden tuli tehdä hänet niin arvokkaaksi, että saattoi nimittää itseänsä hänen omakseen.

Kuullessaan isäntänsä sanat Sancho pillahti itkuun mitä ankarimman liikutuksen vallassa ja sanoi hänelle:

— Herra, en ymmärrä, miksi teidän armonne tahtoo syöksyä niin peloittavaan seikkailuun. Nyt on yö, meitä ei täällä näe kukaan, voimme varsin hyvin poiketa tieltä ja väistää vaaraa, vaikka emme saisi juoda kolmeen vuorokauteen, ja koska kukaan ei meitä näe, ei kukaan tule syyttämään meitä pelkureiksi, varsinkaan kun olen kuullut paikkakuntamme kirkkoherran, jonka teidän armonne hyvin tuntee, saamassaan sanovan että joka vaaraa etsii, se vaaraan hukkuu. Ei siis ole oikein kiusata Jumalaa antautumalla sellaiseen uhkayritykseen, josta ei voi onnellisesti suoriutua muuten kuin ihmeen avulla, ja riittäväthän ne ihmeet, joita taivas on tehnyt teidän armollenne pelastaessaan teidät poukotuksesta, jota minä sain sietää, ja salliessaan teidän suoriutua voittajana, vapaana ja vahingoittumattomana niiden monilukuisten vihollisten käsistä, jotka saattelivat vainajaa. Ja ellei kaikki tämä liikuta eikä hellytä teidän kovaa sydäntänne, niin liikuttakoon sitä se ajatus ja varma vakaumus, että teidän armonne tuskin ehtii tästä poistua, kun minä jo pelosta luovutan henkeni kenelle hyvänsä, joka haluaa sen ottaa. Minä lähdin kotoa jättäen lapseni ja vaimoni ruvetakseni teidän armonne palvelukseen uskoen pääseväni parempiin oloihin eikä huonompiin, mutta ahneus pussin puhkaisee, ja niin se on tuhonnut minun toiveeni, sillä niiden ollessa vilkkaimmillaan, toimessani vihdoinkin saavani sen kirotun kovanonnen saaren, jonka teidän armonne on minulle monet kerrat luvannut, havaitsen teidän sen sijaan ja korvaukseksi mielivän nyt jättää minut paikkaan, joka on kaukana ihmisten ilmoilta. Ainoan Jumalan nimessä, yöllinen herra, älkää tehkö minulle sellaista vääryyttä; mutta ellei teidän armonne millään ehdolla tahdo luopua tästä seikkailusta, siirtäkää se kumminkin huomiseen. Mikäli näet voin päätellä sen tiedon nojalla, jonka olen paimenena itselleni hankkinut, ei aamunkoittoon voi olla enää kolmea tuntia, sillä Vahan otavan torven suu on suoraan päämme päällä, ja keskiyö on silloin, kun se on vasemman käsivarren viivassa.

— Kuinka sinä, Sancho, voit nähdä, missä se viiva kulkee, — virkkoi Don Quijote — ja missä se mainitsemasi suu tai takaraivo sijaitsee, kun yö on niin pimeä, ettei taivaalla näy yhtään tähteä?

— Totta kyllä, — sanoi Sancho — mutta pelolla on paljon silmiä, ja jos se kerran näkee mitä on maan alla, niin sitäkin enemmän mitä on taivaalla; vaikka järkevästi harkiten voi muutenkin arvata ettei aamunkoittoon ole enää pitkiä aikoja.

— Olkoon miten tahansa, — vastasi Don Quijote — mutta minusta ei pidä kenenkään saada sanoa, ei nyt eikä milloinkaan, että kyynelet ja rukoukset ovat estäneet minua tekemästä mitä ritariuden vaatimusten mukaan olisi ollut tehtävä. Pyydän siis sinua, Sancho, olemaan vaiti, sillä Jumala, joka on johdattanut sydämeeni että minun on käyminen tähän ennen kuulumattomaan ja peloittavaan seikkailuun, tulee pitämään huolen menestyksestäni ja lohduttamaan sinua murheessasi. Sinun asiasi on nyt vain tiukentaa Rocinanten vöitä ja jäädä tänne, sillä minä tulen takaisin aivan pian, elävänä tai kuolleena.

Huomatessaan, kuinka järkkymätön oli hänen isäntänsä päätös ja kuinka huonosti kyynelet, neuvot ja rukoukset häneen tehosivat, Sancho päätti turvautua oveluuteensa ja jos mahdollista pakottaa hänet odottamaan päivänkoittoon saakka. Hevosen vöitä tiukentaessaan hän siis varsin sievästi ja huomaamatta sitaisi aasinsa marhaminnalla yhteen Rocinanten jalat, niin että Don Quijoten aikoessa lähteä lähdöstä ei tullutkaan mitään, koska hevonen kykeni liikkumaan vain loikkimalla. Huomatessaan juonensa onnistuneen hyvin Sancho sanoi:

— Nähkääs nyt, herra, kuinka taivas minun kyynelteni ja rukousteni liikuttamana on järjestänyt asian niin, ettei Rocinante kykene lähtemään; jos te itsepintaisesti sitä kannustatte, maksoi mitä maksoi, niin suututatte Onnettaren ja potkitte, kuten sanotaan, tutkainta vastaan.

Don Quijote oli aivan epätoivoissaan; mitä innokkaammin hän ratsuaan hoputti, sitä vähemmän se kykeni liikkumaan. Ollenkaan arvaamatta että hevosen jalat oli sidottu, hän piti parhaana tyyntyä ja odottaa joko päivänkoittoa tai Rocinanten liikkeellelähtöä, sillä hän uskoi varmasti seikan johtuvan aivan muusta, mutta ei Sanchon juonesta. Niinpä hän virkkoikin aseenkantajalleen:

— Koska on niin laita, Sancho, ettei Rocinante pääse paikaltaan, tyydyn odottamaan aamun hymyilyä, vaikka itken ja valitan ettei se saavu.

— Ei siinä ole mitään itkemistä, — vastasi Sancho — sillä minä huvitan teidän armoanne kertomalla tarinoita tästä aamuun asti ellette halua astua alas ja paneutua hiukan nukkumaan vehmaaseen nurmeen, niin kuin ainakin vaeltava ritari, jotta olette virkeämpi, kun tulee päivä ja hetki, jolloin käytte kohtaamaan tuota odottamaanne verratonta seikkailua.

— Mitä tarkoitat, kun puhut alas astumisesta ja nukkumisesta? — kysyi Don Quijote. — Olenko minä kenties niitä ritareita, jotka menevät levolle vaaran uhatessa? Nuku sinä, joka olet syntynyt nukkumaan, tai tee mitä mielit, mutta minä menettelen tavalla, jonka katson aikeisiini parhaimmin soveltuvaksi.

— Parahin herra, teidän armonne ei pidä suuttua; — vastasi Sancho — en minä sitä sillä sanonut.

Hän tuli isäntänsä luo, laski toisen käden satulan etukaarelle, toisen takakaarelle, siten pitäen sylissään isäntänsä vasenta säärtä ja uskaltamatta loitontua hänestä vaaksankaan vertaa, koska pelkäsi niin kovin yhä vielä tahdikkaasti kaikuvaa jyskettä. Don Quijote kehoitti häntä nyt kertomaan jotakin huvittavaa kuten oli luvannut, ja Sancho sanoi mielellään niin tekevänsä, kunhan tuon kuullun melskeen herättämä pelko sen sallisi.

— Kaikesta huolimatta yritän kertoa tarinan, ja jos voin sen kertoa eikä minua häiritä, niin se on paras kaikista tarinoista, ja kuulkaa nyt tarkoin, teidän armonne, sillä minä aloitan. Olipa kerran, ja tulkoon se hyvä, mitä tapahtuu, kaikkien osaksi, mutta paha vain sille, joka lähtee sitä etsimään… Ja huomatkoon teidän armonne etteivät muinaisajan ihmiset aloittaneet satujansa kuinka tahansa, vaan siinä oli Cato Sonsariuksen,[73] roomalaisen, lause, joka kuuluu näin: »Ja paha sille, joka lähtee sitä etsimään», mikä tässä sopii kuin sormus sormeen, jotta näet teidän armonne jää paikoilleen eikä lähde etsimään pahaa mistään, vaan käännymme kulkemaan toista tietä, koska mikään ei meitä pakota jatkamaan matkaamme tästä, missä niin monet peloittavat seikat meitä säikyttävät.

— Jatka sinä kertomustasi — virkkoi Don Quijote — ja jätä minun huolekseni mitä tietä matkaamme jatkamme.

— No niin, — sanoi Sancho — muutamalla Extremaduran paikkakunnalla oli vuohipaimen, tarkoitan sellainen, joka paimensi vuohia, ja tämä paimen elikkä vuohien vartija oli, niin kuin kertomuksestani käy ilmi, nimeltänsä Lope Ruiz, ja tämä Lope Ruiz oli rakastunut muutamaan paimenpiikaiseen, jonka nimi oli Torralba ja se paimenpiikainen, nimeltään Torralba, oli muutaman varakkaan karjanomistajan tytär, ja tämä varakas karjanomistaja…

— Jos kerrot tarinasi tuolla tavalla, Sancho, — virkkoi Don Quijote — kahteen kertaan toistellen mitä sanot, et pääse päähän kahdessa päivässä: sano asiat järjestään ja kerro niin kuin selväpäinen ihminen; ellei se käy laatuun, voit olla vaiti.

— Ihan samoin kuin minä sitä kerron — vastasi Sancho — kerrotaan kotipuolessani kaikki sadut, enkä minä sitä osaa sen kummemmin kertoa, eikä teidän armonne tee oikein, kun kehoittaa minua keksimään uusia tapoja.

— Kerro miten haluat, — vastasi Don Quijote — ja koska sallimus säätää etten voi olla sinua kuuntelematta, jatka.

— No niin, rakas herra, — jatkoi Sancho — kuten sanoin, tämä paimen oli rakastunut paimenpiikaiseen Torralbaan, joka oli pullakka, äksynlainen tyttö, hiukan niin kuin miehikkö, sillä hänellä oli huuliparran tapaista, niin että ihan on kuin näkisin hänet tällä hetkellä.

— Tunsitko siis hänet? — kysyi Don Quijote.

— En tuntenut, — vastasi Sancho — mutta se, joka tämän tarinan minulle kertoi, vakuutti sen niin varmaksi ja luotettavaksi, että voisin hyvinkin, sitä toisille kertoessani, sanoa ja vannoa itse nähneeni kaiken omin silmin. Niinpä siis, päivän mennen, toisen tullen, perkele, joka ei koskaan nuku vaan aina pitää pahaa peliänsä, järjesti asiat niin, että paimenen rakkaus paimenpiikaan muuttui vihaksi ja inhoksi, ja syynä oli, niin tiesivät kertoa pahat kielet, koko joukko pikkuriikkisiä seikkoja, joilla tyttö herätti paimenessa mustasukkaisuutta ja jotka olivat liiallisia ja hipoivat kiellettyä ja niin kovin paimen häntä siitä pitäen inhosi, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä ja päätti sen vuoksi lähteä pois näiltä seuduilta ja mennä niin kauas, ettei milloinkaan enää häntä näkisi. Havaitessaan Lopen häntä ylenkatsovan Torralba heti alkoi hänestä kovin pitää, vaikka ei ollut koskaan hänestä välittänyt.

— Se on naisten syntyperäinen luonto: — sanoi Don Quijote — ylenkatsoa niitä, jotka heitä rakastavat, ja rakastaa niitä, jotka heitä inhoavat. Jatka, Sancho.

— Sitten — sanoi Sancho — paimen pani toimeen päätöksensä ja lähti, vuohiansa edellään ajaen, kulkemaan Extremaduran maita siirtyäkseen Portugalin kuningaskunnan alueille. Torralba, jolla oli siitä tieto, lähti hänen jälkeensä ja seurasi häntä loitolta, jalkaisin ja jalkineitta, kädessä sauva ja kaulassa haarapussi, jossa hänen kerrotaan kuljettaneen peilinkappaletta, kammanpalasta ja jonkinlaista ihomaalitölkkiä; mutta kuljettipa mitä tahansa, minä en huoli nyt ruveta ottamaan siitä selkoa, sanon vain että paimenen kerrotaan saapuneen laumoineen Guadiana-joelle, joka oli sinä vuodenaikana tulvillaan ja melkein yli äyräittensä paisunut, ja siinä paikassa, johon hän saapui, ei ollut lauttaa eikä venettä eikä ketään, joka olisi kuljettanut hänet ja hänen laumansa toiselle rannalle. Siitä hän oli kovin huolissaan, koska näki Torralban olevan jo kohta kintereillä ja arvasi hänen rukouksistaan ja kyynelistään koituvan suurta harmia. Mutta siinä kävellessään ja katsellessaan hän huomasi kalastajan, jolla oli lähellään vene, niin pieni, että siihen saattoi mahtua ainoastaan yksi ihminen ja vuohi. Siitä huolimatta paimen puhutteli häntä ja teki sopimuksen että kalastaja kuljettaisi hänet ja hänen kolmesataa vuohtansa joen poikki. Kalastaja astui veneeseen ja souti toiselle rannalle yhden vuohen, palasi ja vei toisen, palasi taas ja vei kolmannen. Nyt teidän armonne tulee pitää lukua vuohista, joita kalastaja kuljettaa joen poikki, sillä yhdenkään niistä unohtuessa kertomus loppuu eikä siitä voi enää mainita sanaakaan. Kerron siis eteenpäin ja sanon että toisella rannalla sijaitseva maihinnousupaikka oli liejuinen ja liukas ja että kalastaja kulutti pitkän ajan soutaessaan perille ja taas takaisin. Hän tuli kumminkin noutamaan toisen vuohen ja vielä kerran ja taas uudelleen.

— Otaksun että hän kuljetti ne kaikki; — virkkoi Don Quijote — jos liikut tuolla tavalla edestakaisin, et saa vuohiasi vuodessa toiselle rannalle.

— Montakos niitä nyt on viety? — kysyi Sancho.

— Miten hiidessä minä sen tietäisin? — vastasi Don Quijote.

Sanoinhan jo että pitäisitte tarkkaa lukua. Nyt on jumaliste kertomus lopussa eikä sitä käy jatkaminen.

— Kuinka se on mahdollista? — virkkoi Don Quijote. — Onko kertomuksen kannalta niin olennaisen tärkeätä ihan täsmälleen tietää, kuinka monta vuohta on päässyt toiselle rannalle, ettet voi kertoa enempää, jos yksikin jää pois laskuista?

— Ei, herra, sitä en voi millään ehdolla, — vastasi Sancho — sillä kehoittaessani teidän armoanne sanomaan, kuinka monta vuohta oli viety, ja teidän vastatessanne ettette sitä tiennyt minä samassa silmänräpäyksessä unohdin mitä oli vielä kertomista, ja se olikin totisesti kerrassaan mainiota ja hupaista.

— Kertomus on siis nyt lopussa? — virkkoi Don Quijote.

— Niin lopussa kuin äiti vainajani — vastasi Sancho.

— Totta puhuen — virkkoi Don Quijote — olet esittänyt erään kaikkein uusimpia tarinoita, kertomuksia tai historioita, jonkalaista ei kukaan ihminen ole voinut keksiä, ja sellaista kertomis- ja lopettamistapaa ei voi milloinkaan nähdä eikä tulla nähneeksi eläessään, vaikka enhän minä muuta odottanutkaan, ottaen huomioon hyvän älysi. Mutta seikka ei sittenkään minua ihmetytä, sillä tuo taukoamaton jyske kenties on hämmentänyt järkesi.

— Sangen mahdollista, — vastasi Sancho — mutta minä tiedän ettei minulla ole enää mitään sanottavaa siitä, mitä kerroin, koska se loppuu siihen, mistä alkaa vuohilaskussa tapahtuva erehdys.

— Loppukoon mihin tahansa, — virkkoi Don Quijote — ja katsotaanpa, pääseekö Rocinante nyt liikkumaan.

Hän kannusti taas ratsuaan, joka jälleen hypähteli jääden paikoilleen; niin hyvin se oli sidottu.

Miten olikaan, lieneekö syyksi katsottava lähestyvän aamun viileys vai se, että Sancho oli nauttinut jotakin pehmentävää, vai asiain luonnollinen järjestys (mikä on todennäköisintä), Sanchon tahto ja harrastus kääntyi nyt sen tekemiseen, mitä ei kukaan muu olisi voinut tehdä hänen puolestaan; mutta hänen sydämessään asuva pelko oli niin ankara, ettei hän uskaltanut loitontua isännästään kynnenmustuaisen vertaa. Yhtä mahdotonta kuitenkin ajatella sen tekemättä jättämistä, mikä oli hänen halunaan, ja niin hän kaikessa hiljaisuudessa irroitti oikean kätensä satulan takakaaresta ja avasi sitten sievästi ja aivan kuulumattomasti vetosolmun jonka varassa hänen housunsa ihan yksinomaan olivat. Solmun auettua housut valahtivat heti nilkkoihin jääden siihen kuin jalkaraudat; sitten Sancho nosti paitaa niin hyvin kuin osasi paljastaen molemmat pakaransa, jotka eivät olleet varsin pienet. Kun se oli tehty (ja Sancho luuli siten suoriutuneensa pahimmasta vastuksesta pyrkiessään vapautumaan tuosta hirmuisesta hädästä ja tuskasta), hän joutui vielä pahempaan ahdistukseen, sillä hänestä tuntui, että oli mahdoton tehdä tarvettaan saamatta aikaan minkäänlaista pihinää ja pauketta. Sen vuoksi hän puri hampaansa lujasti yhteen, kyyristi hartioitaan ja pidätti hengitystään minkä voi, mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta hänestä onnettomasta sittenkin lähti pieni ääni, aivan toisenlainen kuin se, joka häntä niin kovin peloitti. Don Quijote kuuli sen ja kysyi:

— Mitä rätinää se on, Sancho?

— En tiedä, armollinen herra — vastasi Sancho. — Se on luultavasti jokin uusi enne, sillä eiväthän seikkailut ja onnettomuudet ala vähin merkein.

Hän koetti onneansa toisen kerran ja menestyi niin hyvin, että pääsi vapaaksi ylen suurta vaivaa tuottaneesta taakasta enemmittä äänittä ja pauhinoitta. Koska Don Quijoten hajuaisti kuitenkin oli yhtä herkkä kuin hänen kuulonsa ja koska Sancho seisoi siinä aivan hänen vieressään, niin että höyryt nousivat ylöspäin melkein kohtisuoraan, täytyi osan niistä välttämättä osua hänen sieraimiinsa, ja niin tapahduttua hän heti kävi pelastamaan nenäänsä sulkien sormillaan sieraimet ja lausuen sitten hiukan honottavalla äänellä:

— Minusta tuntuu, Sancho, että olet kovin peloissasi.

Niin olen, -— vastasi Sancho — mutta mistä teidän armonne sen huomaa nyt paremmin kuin ennen?

— Siitä, että sinä nyt haiset pahemmin kuin ennen, etkä suinkaan ambralta — vastasi Don Quijote.

Paljon mahdollista, — sanoi Sancho — mutta syy ei ole minun vaan teidän armonne, joka kuljettaa minua ajattomilla ajoilla ja tähän uppo-outoon tapaan.

Väisty nyt kolmen neljän askelen päähän, ystäväni, virkkoi Don Quijote (yhä vielä pidellen nenäänsä) ja ota tästä lähtien parempi vaari persoonastasi ja siitä, mitä olet minulle velkaa, tähän kunnioituksen puutteeseen on nähtävästi syynä se, että olen antautunut tuttavalliseen seurusteluun sinun kanssasi.

— Lyönpä vetoa — virkkoi Sancho — että teidän armonne luulee minun päästäneen… jotain, mitä ei olisi pitänyt.

— Se vain pahenee penkomisesta, Sancho ystäväni — vastasi Don Quijote.

Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa kuluttivat yön isäntä ja renki; mutta huomatessaan sitten aamun alkavan tulla hyvää vauhtia Sancho vapautti erittäin varovasti Rocinanten jalat ja suori housunsa. Havaitessaan olevansa jälleen vapaa Rocinante, joka tosin ei ollut luonnostaan suinkaan raisu, nähtävästi riehaantui ja alkoi kuopia maata — pystyyn nouseminen ja kahdella jalalla kirmaileminen näet (suokoon hän anteeksi tämän huomautuksen) oli hänelle aivan vierasta. Don Quijote piti havaitsemaansa Rocinanten liikahtelua hyvänä merkkinä ja arveli sen tarkoittavan että nyt oli käytävä peloittavaan seikkailuun. Aamu oli sillä välin valjennut, esineet näkyivät aivan selvästi, ja Don Quijote huomasi olevansa korkeiden kastanjapuiden alla, joiden varjossa on varsin pimeätä. Hän kuuli myös jyskeen yhä jatkuvan, mutta ei nähnyt mitään, mikä saattoi olla sen syynä, ja niin hän enempää viivyttelemättä kannusti Rocinantea ja sanoi jälleen jäähyväiset Sancholle käskien hänen odottaa siinä korkeintaan kolme päivää, kuten oli jo edellisellä kerralla sanonut, sekä huomauttaen että Sancho, ellei hän tuon ajan mentyä palaisi, saisi pitää varmana että Jumala oli suvainnut antaa hänen päättää päivänsä tässä vaarallisessa seikkailussa. Hän mainitsi jälleen viestin ja tervehdyksen, joka Sanchon piti viedä häneltä hänen valtiattarelleen Dulcinealle, ja sanoi ettei Sanchon tarvinnut olla huolissaan, mitä tuli hänen palvelustensa korvaamiseen, koska hän oli kotona ennen lähtöään tehnyt testamenttinsa, jossa Sancholle oli määrätty hänen palvelusaikansa mukainen täysi palkka; jos taas Jumala salli hänen suoriutua tästä vaarasta terveenä, vahingotta ja vioittumatta, Sancho voi katsoa luvatun saaren saamisen varmaakin varmemmaksi. Kuullessaan kelpo isäntänsä liikuttavat sanat Sancho alkoi jälleen itkeä ja päätti seurata häntä erkanematta, kunnes tämä tehtävä oli suoritettu ja loppuun saatettu.

Sancho Panzan kyynelten ja hänen kunnioitettavan käytöksensä nojalla tämän kertomuksen kirjoittaja otaksuu että hänen täytyi olla hyväsukuinen ja ainakin vanhaa kristittyä juurta. Hänen liikuttava käytöksensä hellytti hiukan isännän mieltä, ei kumminkaan niin, että hän olisi osoittanut minkäänlaista heikkoutta; hän päin vastoin salasi tunteensa niin hyvin kuin voi ja alkoi liikkua siihen suuntaan, mistä veden kohina ja jyske tuntuivat tulevan. Sancho seurasi häntä jalkaisin, taluttaen nyt niin kuin ainakin marhaminnasta aasiansa, alinomaista kumppaniaan suotuisissa ja onnettomissa kohtaloissa. Kuljettuaan hyvän matkaa kastanjain ja muiden varjoisain puiden välitse he saapuivat pienelle niitylle, muutamien korkeiden kallioiden alle, joilta syöksyi alas valtava vesiputous. Kallioiden juurella oli joitakin kehnoja rakennuksia, jotka näyttivät pikemmin talojen raunioilta kuin ihmisten asunnoilta, ja he huomasivat että tuon yhä jatkuvan jyskeen melu ja pauhu oli peräisin niistä. Rocinante säikkyi veden kohinaa ja jyskettä, mutta Don Quijote tyynnytteli sitä ja läheni vähitellen rakennuksia uskoutuen kaikesta sydämestään valtiattarensa haltuun, rukoillen häntä avukseen tässä hirvittävässä mainetyössä ja edesottamuksessa, sekä uskoi itsensä vielä ohimennen Jumalankin huomaan, jotta hän ei häntä unohtaisi. Sancho pysytteli hänen vierellään ja kurkotti kaulaansa minkä voi päästäkseen Rocinanten jalkojen välitse näkemään olisiko nyt jo havaittavana mikä häntä piti sellaisen jännityksen ja pelon vallassa.

He olivat kulkeneet vielä ehkä noin sata askelta, kun erään kallionulkoneman kierrettyään kirkkaasti ja selvästi näkivät ainoan mahdollisen syyn tuohon hirmuiseen ja heitä kauhistuttaneeseen jyskeeseen, joka oli pitänyt heitä ankarassa pelossa ja jännityksessä koko yön. Sen jyskeen sai aikaan (kunpa vain et harmistu ja suutu, oi lukijani!) kuusi vanutusmyllyn vasaraa vuorottaisilla iskuillaan.

Havaitessaan asianlaidan Don Quijote mykistyi ja jähmettyi ihan jäykäksi. Sancho katseli häntä ja näki hänen olevan aivan allapäin ja nolona. Don Quijote puolestaan katsahti Sanchoon ja näki hänen seisovan posket pullollaan ja suu täynnä naurua, johon hän nähtävästi oli tukehtumaisillaan, eikä hän, mielenapeudestaan huolimatta, voinut olla nauramatta Sancholle. Huomatessaan isäntänsä aloittavan Sancho purskahti nauramaan niin rajusti, että hänen täytyi pidellä kupeitansa, jottei siihen pakahtuisi. Hän lakkasi neljä kertaa ja aloitti aina uudestaan yhtä hillittömästi kuin ensimmäisellä kerralla, ja siitä Don Quijote julmistui, varsinkin kun kuuli hänen sanovan kuin ivaillen: — »Parahin Sancho, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt…» Niin hän toisti kaikki tai ainakin enimmät niistä lausumista, joita Don Quijote oli esittänyt, kun he olivat ensimmäisen kerran kuulleet tuon peloittavan jyskeen.

Huomatessaan Sanchon ilvehtivän Don Quijote häpesi ja suuttui niin kovin, että kohotti peitsensä ja antoi hänelle kaksi sellaista iskua, ettei olisi tarvinnut milloinkaan maksaa palkkaa ainakaan Sancholle, ellei mahdollisesti hänen perillisilleen, jos ne olisivat osuneet päähän eikä selkään. Nähdessään saavansa pilastaan niin kirpeitä kokemuksia Sancho pelkäsi isäntänsä voivan vielä jatkaa ja sanoi hänelle erittäin nöyrästi:

— Tyyntykää, armollinen herra, sillä minä vain laskin leikkiä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

— Vaikka te laskette leikkiä, minä en sitä tee -— vastasi Don Quijote. — Tulkaa tänne, te hupainen herra; luuletteko etten minä, jos tässä olisi näiden vanutusmyllyn vasaroiden asemesta ollut kysymyksessä jokin muu vaarallinen seikkailu, olisi osoittanut siihen ryhtymisen ja sen loppuun suorittamisen edellyttämää rohkeutta? Olenko minä, kukaties, vaeltavana ritarina velvollinen tuntemaan ja toisistaan erottamaan eri äänet sekä tietämään mitkä tulevat vanutusmyllystä, vai enkö? Voisihan sitä paitsi olla laita niin, kuten todella onkin, etten ole niitä eläessäni nähnyt niin kuin te, vaivainen moukka, niiden keskellä kasvaneena ja syntyneenä, varmaan olette niitä nähnyt. Ellette muuten usko, muuttakaa nuo kuusi vanutusvasaraa kuudeksi jättiläiseksi ja päästäkää ne kimppuuni yksitellen tai kaikki yhdessä, ja elleivät ne minun käsissäni makaa kohta töppöset taivasta kohti, saatte tehdä minusta pilaa niin paljon kuin haluatte.

— Riittäköön, herrani; — virkkoi Sancho — minä tunnustan pitäneeni hiukan hauskaa, liiallisesti. Mutta sanokoon teidän armonne nyt, kun olemme jälleen sovussa ja rauhassa, niin totta kuin Jumala teidät auttakoon kaikista sattuvista seikkailuista yhtä terveenä ja reippaana kuin tästä: eikö meidän kova pelkomme ollut naurettava ja eikö täydy nauraa senkin, joka kuulee siitä kerrottavan? Ainakin minun pelkoni; teidän armostannehan kyllä tiedän, ettei hän sitä tunne eikä tiedä mitä merkitsee pelko ja kauhistus.

— Myönnän kyllä — vastasi Don Quijote — että se, mitä meille on tapahtunut, on naurettavaa; mutta ei sitä pidä muille kertoa, sillä kaikki eivät ole niin älykkäitä, että voisivat osua oikeaan asioita arvostellessaan.

— Ainakin teidän armonne — virkkoi Sancho — osui oikeaan peitsellään, kun päähän tähdätty isku sattui selkääni, kiitos olkoon Jumalan ja vikkelän väistämiseni. Mutta se sikseen, perästäpähän kuuluu, ja minä olen kuullut sanottavan: »Se sinua oikein rakastaa, joka sinua itkettää» ja lisäksi että ylhäiset herrat, lausuttuaan palvelijalleen pahan sanan, tavallisesti lahjoittavat hänelle housuparin; vaikka toiselta puolen en tiedä mitä he yleensä antavat lyötyänsä, ellei ole seikka se, että ritarit selkäsaunan jälkeen lahjoittavat saaria tai mannermaalla sijaitsevia valtakuntia.

— Voisipa käydä niin onnellisesti, — virkkoi Don Quijote — että kaikki mitä sanot toteutuisi; ja suo nyt anteeksi mitä tässä tapahtui, sillä olethan älykäs mies ja tiedät ettei ihminen kykene vallitsemaan äkillisiä mielenliikutuksen puuskia, ja huomaa tästä lähtien eräs seikka, jotta pidätyt, ja varot puhumasta liikoja kanssani, sillä missään lukemassani ritarihistoriassa, joita on ollut määrättömästi, en ole milloinkaan havainnut yhdenkään aseenkantajan keskustelevan isäntänsä kanssa niin paljon kuin sinä keskustelet isäntäsi kanssa. Minä pidänkin sitä totisesti suurena virheenä sekä sinun taholtasi että omalta kohdaltani: sinun taholtasi, koska et osoita minulle riittävää arvonantoa, ja omalta kohdaltani, koska en huolehdi siitä, että minua enemmän arvostettaisiin. Tiedämmehän että Gandalin, Gallian Amadiin aseenkantaja, pääsi Mannersaaren kreiviksi, ja hänestä luetaan että hän aina puhutteli herraansa lakki kädessä, taivuttaen vartaloansa kumarrukseen more turquesco.[74] Entä mitä sanomme Gasabalista, Don Galaorin aseenkantajasta, joka oli niin vaitelias, että hänen ihmeellisen hiljaisuutensa erinomaisuuden tehostamiseksi hänen nimensä mainitaan vain kerran siinä yhtä pitkässä kuin todenmukaisessa historiassa. Kaikesta mitä olen tässä sanonut sinulle, Sancho, sinun tulee päätellä että on välttämättä erotettava toisistaan isäntä ja renki, herra ja palvelija sekä ritari ja aseenkantaja. Tästä päivästä lähtien meidän on siis kohdeltava toisiamme kunnioittavammin, ivallista pistelyä välttäen, sillä suutuinpa teihin miten tahansa, saviruukun käy kumminkin aina huonosti.[75] Lupaamani lahjat ja palkkiot tulevat aikanaan, ja elleivät tulekaan, niin ei ainakaan palkka jää saamatta, kuten jo sanoin.

— Kaikki, mitä teidän armonne sanoo, on hyvää, — virkkoi Sancho — mutta minun tekisi mieli tietää (siltä varalta, ettei lahjojen aika koskaan tulisi vaan täytyisi odottaa palkanmaksun aikaa), kuinka paljon vaeltavan ritarin aseenkantaja tienasi noina aikoina ja tehtiinkö sopimus kuukausiksi tai päiviksi, niin kuin muurarien kanssa.

— En usko — vastasi Don Quijote — että nuo aseenkantajat milloinkaan palvelivat määrätystä palkasta, arvaan heidän tyytyneen siihen, mitä heidän herransa suvaitsivat maksaa; ja määrätessäni kotiin jättämässäni sinetöidyssä testamentissa sinulle palkan tein sen tulevaisuuden varalta, koska en vielä tiedä, kuinka ritariuden käy näinä kohtalokkaina aikoinamme, enkä mielisi sieluni joutuvan toisessa maailmassa kärsimään vähäpätöisten seikkojen vuoksi. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ettei tässä maailmassa ole toista niin vaaranalaista ammattia kuin seikkailevien ritarien.

— Se on totta, — sanoi Sancho — koska kerran tamppimyllyn junttain jyske voi häiritä ja saattaa levottomaksi teidän armonne laisen urhoollisen vaeltavan seikkailijan sydämen. Voitte kumminkin olla varma siitä, etten tästä puoleen avaa suutani laskeakseni leikkiä teidän armonne asioista muuten kuin teitä kunnioittaakseni isäntänäni ja syntyperäisenä herranani.

— Niin menetellen — virkkoi Don Quijote — tulet kauan elämään maan päällä, sillä lähinnä vanhempia tulee kunnioittaa isäntiä heidän sijaisinaan.

Yhdeskolmatta luku,

jossa kerrotaan Mambrinon kypärin takia koituneesta suurenmoisesta seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu kypäri saatiin verrattomaksi voittosaaliiksi, sekä muista voittamattoman ritarimme kohdalle sattuneista seikoista.

Sillä välin alkoi sadella, ja Sancho ehdotti että he menisivät tamppimyllyyn; mutta Don Quijote oli alkanut loukkaavan pilanteon vuoksi inhota niitä niin kovin, ettei millään ehdolla suostunut sinne menemään, ja niin he oikealle kääntyen lähtivät etenemään tietä, jota eivät olleet edellisenä päivänä kulkeneet. Vähän ajan kuluttua Don Quijote havaitsi ratsastavan miehen, jolla oli päässä jokin kullalta hohtava esine, ja tuskin ehdittyään hänet nähdä hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, ettei ole pätemätöntä sananlaskua, sillä ne ovat kaikki itse kokemuksesta, kaikkien tieteiden emolta saatuja lausumia, niin erittäinkin se joka kuuluu: »Kun ovi painuu kiinni, niin toinen aukenee.» Sanon tämän siksi, että onni, vaikka se viime yönä sulki meiltä pääsyn sinne, mihin pyrimme, pettäen meitä vanutusmyllyillä, nyt avaa selkoselälleen oven toiseen ja varmempaan seikkailuun; jos siis minun ei onnistu päästä siitä kulkemaan, on se oma syyni, enkä minä voi puolustautua vetoamalla siihen, etten juuri ensinkään tunne vanutusmyllyjä tai että yö on pimeä. Sanon tämän siksi, että tuolta tulee meitä vastaan, ellen erehdy, henkilö, jolla on päässään Mambrinon kypäri, johon nähden vannoin tietämäsi valan.

Katsokoon teidän armonne tarkoin mitä sanoo ja vielä tarkemmin mitä tekee, — sanoi Sancho — sillä minä pahoittelisin, jos kohtaisimme jälleen tamppimyllyjä, jotka vanuttaisivat meidät ihan tunnottomiksi.

— Mitä piruja sinä puhutkaan; — virkkoi Don Quijote — kypäristä hyppäät tamppimyllyyn!

— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — mutta totisesti, jos saisin puhua yhtä paljon kuin ennen, niin ehkäpä mainitsisin sellaisia seikkoja, että teidän armonne huomaisi erehtyneensä siinä, mitä sanoo.

— Kuinka voisin erehtyä siinä, mitä sanon, sinä turhia tutkisteleva junkkari? — virkkoi Don Quijote. — Mitä, etkö näe tuota ritaria, joka tulee meitä vastaan ratsastaen kimohevosella, päässään kultakypäri?

— Näkyvissäni on ja silmiini kajastaa — vastasi Sancho — ainoastaan mies, joka ajaa aasilla, ruskeanharmaalla, tämän minun aasini karvaisella, ja jolla on päässä jotain kiiltävää.

— Se on juuri Mambrinon kypäri, — virkkoi Don Quijote. — Väisty nyt syrjään ja jätä minut kahden kesken hänen kanssaan, niin saat nähdä, kuinka päätän tämän seikkailun, sanaakaan sanomatta, jottei aikaa suotta kuluisi, ja hartaasti haluamani kypäri jää minun omakseni.

— Kyllä minä väistymisestä huolen pidän, — vastasi Sancho — mutta Jumala suokoon, sanon vieläkin, että tuo olisi meiramia[76] eikä mikään tamppimylly.

— Sanoinhan jo, veliseni, ettei teidän pidä ajatuksissannekaan enää jaaritella noista myllyistä, — virkkoi Don Quijote — sillä niin totta kuin… enempää sanomatta minä vanutan teidät hengiltä.

Sancho oli vaiti, koska pelkäsi isäntänsä panevan täytäntöön tuon uhkauksensa, joka sinkosi hänen suustaan kuin kuula.

Mitä tulee kypäriin, ratsuun ja ratsastajaan, jotka Don Quijote näki, seikka oli seuraavanlainen. Niillä tienoilla oli kaksi kyläkuntaa, toinen niin pieni, ettei siinä ollut myymälää eikä parturia, toisella, aivan lähellä sijaitsevalla sitä vastoin oli nämä molemmat. Niinpä suuremman kylän parturi toimi toisessakin milloin siellä oli iskettävä sairaan suonta täi ajeltava jonkun parta, ja siinä tarkoituksessa parturi nytkin oli matkassa, mukanaan messinkinen parranajovati. Hänen matkatessaan sattui sitten niin, että alkoi sataa, ja hän, tahtoen varjella tahraantumasta nähtävästi uutta hattuansa, pani päähänsä vadin, joka hohti kirkkauttaan puolen peninkulman etäisyyteen. Hän ratsasti ruskeanharmaalla aasilla, kuten Sancho sanoi, ja siitä syystä Don Quijote oli näkevinään kimohevosen, ratsumiehen ja kultakypärin; hän näet sovitti varsin vaivattomasti kaiken näkemänsä hulluihin ritarihaaveisiinsa ja harhaan osuviin aatoksiinsa. Nähdessään sitten ratsastaja paran saapuvan lähemmäksi hän hyökkäsi mihinkään puheisiin rupeamatta peitsi sojossa päin, Rocinanten pannessa parastaan, aikoen kerrassaan lävistää miehen, mutta huusi sentään hänen luokseen ehdittyään, vauhtiansa silti hiljentämättä:

— Puolustaudu, sinä vaivainen olento, tai luovuta vapaaehtoisesti se, mitä täydellä oikeudella omakseni vaadin.

Parturi, joka mitään arvaamatta ja ajattelematta yhtäkkiä näki tuon aaveen käyvän päälle, ei osannut väistää peitsen iskua muuten kuin pudottautumalla aasin selästä. Tuskin maahan ehdittyään hän kimposi pystyyn vikkelämmin kuin kuusipeura ja alkoi juosta viilettää pitkin lakeutta niin nopeasti, ettei tuulikaan olisi häntä saavuttanut. Vati jäi maahan, ja Don Quijote tyytyi siihen, sanoen pakanan menetelleen viisaasti ja jäljitelleen majavaa, joka metsästäjien kiivaasti ahdistamana hampaillaan puraisee poikki ja leikkaa irti sen, minkä luontaisen vaistonsa nojalla tietää olevan takaa-ajon aiheena. Hän käski Sanchoa ottamaan kypärin maasta; Sancho otti sen, piteli sitä käsissään ja sanoi:

— Se on totta totisesti hyvä parturinvati ja maksaa kahdeksan reaalia yhtä varmasti kuin yhden maravedin.

Hän antoi sen isännälleen, joka pani sen kohta päähänsä, käänteli sitä puoleen ja toiseen etsien silmikkoa ja kun ei sitä löytänyt sanoi:

— Sillä pakanalla, jonka mittojen mukaiseksi tämä kuuluisa kypäri aikoinaan taottiin, oli varmaan erittäin iso pää, ja pahinta on, että tästä puuttuu toinen puoli.

Kuullessaan parturinvatia toden teolla nimitettävän kypäriksi Sancho ei kyennyt pidättämään nauruansa; mutta samassa hän muisti isäntänsä suuttumuksen ja vaikeni äkkiä.

– Mitä sinä naurat, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Nauranhan vain — vastasi hän — ajatellessani, kuinka suuripäinen pakana on pitänyt omanaan tätä ryntäyslakkia, joka on kaikin puolin parturinvadin kaltainen.

- Arvaahan mitä minä luulen, Sancho? Että tämän mainion taikakypärin on täytynyt jonkin merkillisen sattuman nojalla joutua sellaisen henkilön haltuun, joka ei kyennyt sitä tuntemaan eikä arvostamaan ja havaittuaan sen olevan puhtainta kultaa nähtävästi sulatti toisen puolen, voidakseen käyttää hyväkseen sen hinnan, tehden toisesta puolikkaasta tämän, joka muistuttaa parturinvatia kuten sanot. Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; minulle joka sen tunnen, ei sen muuntaminen merkitse mitään, sillä minä korjautan sen ensimmäisessä paikassa, missä tapaan sepän, vieläpä niin, ettei se kypäri, jonka taontataidon jumala teki ja valmisti sodanjumalalle, ole parempi, eipä edes tämän veroinen. Toistaiseksi käytän sitä niin hyvin kuin voin, sillä parempi on jotain kuin ei mitään, varsinkin kun se hyvin riittää suojaamaan minua kivisateelta.

— Totta kyllä, — sanoi Sancho -— ellei kiviä heitetä lingolla, niin kuin niiden kahden sotajoukon välisessä taistelussa, jossa teidän armonne poskihampaat siunattiin sille tielleen ja särjettiin öljykannu, jossa ollut kirottu juoma sai minut oksentamaan maalle maksani ja keuhkoni.

— Sen menettämistä en paljonkaan murehdi, — sanoi Don Quijote — sillä tiedäthän, Sancho, että minulla on resepti muistissani.

— On se minullakin, — vastasi Sancho — mutta olkoon tämä viimeinen hetkeni, jos enää milloinkaan eläessäni sitä valmistan tai nautin. Varsinkin kun en aio antautua sellaisiin seikkoihin, jotka tekevät sen käyttämisen tarpeelliseksi, koska näet aion kaikilla viidellä aistillani varjella itseäni joutumasta haavoitetuksi tai haavoittamasta ketään toista. En sano mitään siitä, että voin joutua uudestaan poukotettavaksi, sillä sellaisia onnettomuuksia on vaikea ehkäistä, ja jos niitä kerran sattuu, ei ole muuta tekemistä kuin painaa pää hartioiden väliin, pidättää henkeänsä, ummistaa silmänsä ja antautua menemään, minne sallimus ja täkki ihmisen paiskaavat.

— Sinä olet huono kristitty, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuultuaan — koska et milloinkaan unohda kerran kärsimääsi loukkausta. Tiedä siis että jalojen ja ylevämielisten henkilöiden tapana on olla välittämättä joutavista. Onko jalkasi rampautunut, kylkiluusi katkennut tai pääluusi rikkoutunut, koska et voi unohtaa tuota pilaa? Olihan se, asiaa syvällisesti harkiten, pelkkää pilaa ja huvia, ja minä, ellen olisi sitä siksi käsittänyt, olisin varmaan palannut ja tehnyt sinun puolestasi kostaessani pahempaa tuhoa kuin kreikkalaiset ryöstetyn Helenen vuoksi. Muuten, jos hän eläisi meidän päivinämme tai Dulcineani olisi elänyt niinä aikoina, hän ei varmaankaan olisi niin kuuluisa kauneudestaan kuin on.

Samalla hän veti syvän huokauksen lähettäen sen sitten päin pilviä.
Sancho sanoi:

— Olkoon pilaa, kun kostosta ei kuitenkaan voi tulla totta, mutta kyllä minä tiedän mitä lajia ne olivat, todet ja leikit, ja tiedän myös etteivät ne milloinkaan haihdu muististani enempää kuin selästänikään. Mutta jääköön se sikseen, ja sanokaa te, armollinen herra, mitä teemme tälle kimohevoselle, joka näyttää ruskeanharmaalta aasilta ja jonka jätti oman onnensa nojaan tuo teidän armonne maahan paiskaama mies. Päättäen siitä, miten vikkelästi hän sai jalat allensa ja vilisti käpälämäkeen, hänellä ei näytä olevan halua koskaan palata sitä hakemaan. Ja partani nimessä, eikö se olekin hyvä harmo!

— Ei ole milloinkaan tapanani — virkkoi Don Quijote — ryöstää voittamiani, eivätkä ritarit yleensäkään riistä heiltä hevosia ja pakota heitä kulkemaan jalkaisin, ellei satu olemaan niin laita, että voittaja on taistelussa menettänyt oman ratsunsa, sillä siinä tapauksessa hänen on lupa ottaa voitetun hevonen, jonka hän on rehellisessä ottelussa saanut omakseen. Jätä siis, Sancho, tuo hevonen tai aasi tai miksi sen katsonetkin, sillä sen omistaja varmaan palaa sitä hakemaan, kunhan näkee että olemme menneet menojamme.

— Jumala tietää että mielelläni sen ottaisin — virkkoi Sancho — tai ainakin vaihtaisin siihen tämän omani, joka ei nähdäkseni ole yhtä hyvä. Ritarilait ovat totisesti ankaran ahtaat, koska eivät veny sen vertaa, että saisi vaihtaa aasin toiseen, mutta tekisipä mieleni tietää, saisinko vaihtaa edes valjaita.

— Sitä en aivan varmasti tiedä, — vastasi Don Quijote mutta epäiltävässä tapauksessa ja kunnes saan asiasta parempaa selkoa arvelen että voit vaihtaa, jos sinua siihen pakottaa äärimmäinen tarve.

— Se on niin äärimmäinen, — vastasi Sancho, etten niitä pahemmin kaipaisi, vaikka ne olisivat omaa selkääni varten.

Kun Sancho siten oli saanut asianomaisen luvan, tapahtui kohta mutatio capparum,[77] ja Sancho koristi aasinsa ylen uljaaksi myöntäen sille tässä perinnönjaossa erinomaisia etuja. Tämän tapahduttua he söivät eineekseen mitä oli jäänyt heidän muonamuulilta ryöstämästään saaliista ja joivat vettä purosta, joka käytti vanutusmyllyjä, kumminkaan kääntymättä näitä katselemaan: niin kovin he niitä inhosivat, koska ne olivat heitä pahasti peloittaneet.

Tyynnytettyään siten pahimman nälkänsä ja myös mielipahansa he nousivat ratsuilleen ja alkoivat — koska vaeltaville ritareille on varsin ominaista, etteivät he noudata mitään määrättyä uraa — varmaa kulkusuuntaa valitsematta liikkua, minne Rocinante mieli. Sen tahtoon tyytyi isäntä, vieläpä aasikin, joka sitä aina seurasi, menipä se minne tahansa, sulassa sovussa ja rakkaudessa. He tulivat kuitenkin takaisin valtamaantielle ja kulkivat sitä pitkin umpimähkään, ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Heidän siten matkatessaan sanoi Sancho isännälleen:

— Armollinen herra, suvaitsetteko sallia että hiukan juttelen teidän kanssanne? Siitä lähtien kun annoitte minulle tuon ankaran vaitiolokäskyn, on vatsassani pilaantunut vähintään neljä hyvää ajatusta, mutta sen, joka nyt on kieleni kärjessä, en mielelläni antaisi mennä hukkaan.

Lausu se, — sanoi Don Quijote — mutta lyhyesti, sillä mikään esitys ei ole miellyttävä, jos se on kovin laaja.

Sanon siis, herra, — vastasi Sancho — että olen muutamina viimeksi kuluneina päivinä ajatellut, kuinka vähän voittoa ja ansiota on siitä, että kuljemme etsimässä näitä seikkailuja, joita teidän armonne hakee tällaisista erämaista ja teiden risteyksistä, missä, vaikka kaikkein vaarallisimmatkin saatettaisiin voitolliseen päätökseen, ei ole ketään niitä näkemässä tai kuulemassa, joten ne jäävät iäiseen unohdukseen sekä teidän armonne tarkoituksen että niiden oman arvon vahingoksi. Olisi siis mielestäni parempi (ellei teidän armonne katso paremmaksi toisenlaista menettelyä), jos lähtisimme palvelemaan jotakin keisaria tai muuta suurta hallitsijaa, joka käy jotain sotaa ja jonka palveluksessa teidän armonne voisi osoittaa urhoollisuuttansa, suuria voimiansa ja vielä suurempaa älyänsä; kun näet herra, jonka palveluksessa olisimme, tulisi tämän huomaamaan, täytyisi hänen välttämättä meitä palkita, kumpaakin ansionsa mukaan, eikä silloin varmastikaan puutu sitä, joka panee kirjaan teidän armonne urotyöt, iäisessä muistossa säilytettäviksi. Omista teoistani en puhu mitään, sillä ne eivät kumminkaan kohoa aseenkantaja-ammatin rajoja ylemmäksi, vaikka voin toiselta puolen sanoa ettei tekojeni, jos ritarilaitoksessa on tapana merkitä muistiin aseenkantajien urotöitä, minun nähdäkseni tarvitse jäädä rivien väliin.

— Et puhu huonosti, Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, on vaellettava kautta maailman, kuin koeteltavana, etsien seikkailuja, jotta joitakin niistä onnellisesti päätettyään saavuttaa kuuluisan nimen ja sellaisen maineen, että jonkun suuren hallitsijan hoviin saapuessaan on jo töistänsä tunnettu ritari ja että poikaset, tuskin ehdittyään nähdä sankarin tulevan kaupungin portista, heti juoksevat hänen jälkeensä ja kerääntyvät hänen ympärilleen huutaen: Tämä on Auringon ritari tai Lohikäärmeen ritari tai mikä lieneekään hänen vaakunamerkkinsä, jonka alla hän on suorittanut suuret urotyönsä. »Tämä on», sanovat he, »hän, joka voitti kaksintaistelussa julman jättiläisen, ylen väkevän Brocabrunon, hän, joka vapautti Persian Suurmamelukin pitkäaikaisesta lumouksesta, jossa hän oli ollut lähes yhdeksänsataa vuotta.» Niin he suusta suuhun toitottavat julki hänen tekojansa, ja poikasten ja muun väen melutessa ilmaantuu kuninkaallisen palatsinsa ikkunaan sen valtakunnan kuningas, joka ritarin nähdessään tuntee hänet hänen varuksistaan tai kilpimerkistään ja joutuu välttämättä lausumaan: »Hoi, kuulkaa! Lähtekööt kaikki ritarini, niin paljon kuin heitä on minun hovissani, ottamaan vastaan tuolla tulevaa ritariuden kauneinta kukkaa.» Tämän käskyn kuultuaan kaikki rientävät ulos, ja kuningas itse laskeutuu keskelle valtaportaita, sulkee hänet kiinteään syleilyyn, lausuu tervetulleeksi suudellen hänen kasvojaan ja kuljettaa hänet sitten kädestä pitäen korkean puolisonsa huoneeseen, missä ritari kohtaa kuningattaren ja prinsessan, hänen tyttärensä, joka tietenkin on kauneimpia ja kaikin puolin täydellisimpiä neitoja, mitä koko tunnetun maan avaroilta aloilta suurta vaivaa nähden saatetaan löytää. Sen jälkeen ja aivan heti tapahtuu niin, että prinsessa suuntaa katseensa ritariin ja ritari häneen, ja kumpikin pitää toista pikemmin jumalallisena kuin inhimillisenä olentona, ja niin he, tietämättä miten, joutuvat poulotuiksi ja kiedotuiksi rakkauden tiukkasilmuiseen verkkoon, sydämessään suuri huoli, koska eivät tiedä, kuinka pääsevät toisiansa puhuttelemaan ilmaistakseen ahdistuksensa ja hellät tunteensa. Sieltä ritari epäilemättä viedään johonkin upeasti sisustettuun palatsin saliin, missä, hänen riisuttuaan varuksensa, hänelle tuodaan kallisarvoinen purppuraviitta, jonka hän pukee ylleen; ja jos hän oli näyttänyt komealta varuksissa, niin yhtä komealta ja komeammalta hän varmaan näyttää ihomekossaan. Illan tultua hän aterioi kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan kanssa, johon hänen katseensa on lakkaamatta suunnattu, muiden läsnä olevien sitä huomaamatta, ja prinsessa puolestaan katselee samoin häntä, yhtä varovasti, koska hän, kuten sanoin, on erittäin älykäs neito. Sitten korjataan pois ateriakalusto, ja äkkiarvaamatta astuvat salin ovesta sisään ruma pieni kääpiö ja kaunis nainen, joka astelee kääpiön jäljissä, jättiläinen kummallakin puolellaan. Siihen sisältyy erään ikivanhan tietäjän järjestämä seikkailu, jonka suorittajaa pidetään maailman parhaana ritarina.

Kuningas käskee sitten kaikkia läsnä olevia yrittämään, mutta sitä ei kykene päättämään ja loppuun suorittamaan kukaan muu kuin vieraana oleva ritari, jonka maine sen vuoksi melkoisesti kasvaa. Prinsessa on siitä kovin hyvillään ja pitää itseään onnellisena ja erinomaisesti palkittuna suunnattuaan ja keskitettyhän sydämensä aivoitukset niin korkeaan päämäärään. Ja kaikkein parasta on, että tämä kuningas tai hallitsija, tai mikä hän lieneekään, käy erittäin pitkällistä sotaa erästä toista, yhtä voimallista hallitsijaa vastaan, ja vieraileva ritari (vietettyään hänen hovissaan muutamia päiviä) pyytää häneltä lupaa päästä palvelemaan mainittuun sotaan. Kuningas suostuu siihen varsin mielellään, ja ritari suutelee kohteliaasti hänen kättänsä kiittäen saamastaan armonosoituksesta. Samana yönä hän sitten sanoo jäähyväiset valtiattarelleen prinsessalle puutarhassa, jonka puolella prinsessan makuuhuone sijaitsee, ristikon edustalla, missä on jo monet kerrat hänen kanssaan puhellut, välittäjänään ja uskottunaan eräs hovineiti, joka nauttii prinsessan erinomaista luottamusta. Ritari huokailee, prinsessa pyörtyy, hovineiti tuo vettä ja on kovin huolissaan, koska aamu lähestyy eikä hän, käskijättärensä hyvää mainetta ajatellen, mielisi nähdä että heidät yllätetään. Vihdoin prinsessa tulee jälleen tuntoihinsa ja ojentaa ristikon lomitse valkeat kätösensä, joita ritari suutelee tuhat tuhatta kertaa, kyynelillään niitä kostuttaen. He sopivat keskenään, miten tulevat antamaan toisilleen tietoa onnellisista ja onnettomista kohtaloistaan, ja prinsessa pyytää häntä viipymään niin vähän aikaa kuin suinkin mahdollista. Ritarin on se luvattava monin valoin, hän suutelee jälleen kätösiä ja sanoo jäähyväiset niin voimallisen liikutuksen vallassa, että on vähällä siihen menehtyä. Sieltä hän menee huoneeseensa, heittäytyy vuoteeseen, eron tuska estää häntä nukkumasta, hän nousee sangen varhain, menee sanomaan hyvästi kuninkaalle, kuningattarelle ja prinsessalle; hänen hyvästeltyään korkeat puolisot hänelle ilmoitetaan että neiti prinsessa on huonovointinen eikä voi ottaa vastaan; ritari ajattelee sen johtuvan eron tuskasta, hänen sydäntänsä kouristaa, ja hän on vähällä selvästi ilmaista oman sydämensä tuskan. Välittäjäneiti on läsnä, hän huomaa kaiken ja menee ilmoittamaan siitä valtiattarelleen, joka ottaa hänet vastaan kyyneliä vuodattaen ja sanoo erään kaikkein suurimmista huolistaan olevan sen, ettei hän tiedä kuka hänen ritarinsa on ja onko hän kuninkaallista sukua vai ei. Neiti vakuuttaa hänelle että ainoastaan kuninkaalliseen ja merkittävään sukuun kuuluva henkilö voi olla niin kohtelias, säädyllinen ja miehuullinen kuin hänen ritarinsa. Murheellinen prinsessa löytää tuosta lohdutusta; hän kokee tyyntyä, jottei antaisi vanhemmilleen aihetta epäluuloihin, ja näyttäytyy kahden päivän kuluttua julkisesti. Ritari on jo mennyt menojaan, hän taistelee sodassa, voittaa kuninkaan vihollisen, valloittaa useita kaupunkeja, lyö monta sotajoukkoa, palaa hoviin, kohtaa valtiattarensa tavanomaisessa paikassa, sovitaan siitä, että hän pyytää kuninkaalta prinsessaa puolisokseen korvaukseksi suorittamistaan palveluksista; kuningas ei tahdo antaa, koska hän ei tiedä kuka ritari on, mutta kaikesta huolimatta ritari saa prinsessan puolisokseen, joko hänet ryöstämällä tai millä muulla tavalla tahansa, ja prinsessan isä pitää sitä viimein suurena onnena, koska näet on saatu selville että ritarimme on urhoollisen kuninkaan poika, en tiedä mistä valtakunnasta, sillä en usko sitä löytyvän kartasta. Sitten kuningas kuolee, prinsessa perii kruunun, ja ritarista tulee kuningas käden käänteessä. Tällöin on asianmukaista palkita aseenkantajaa ja kaikkia niitä, jotka ovat häntä auttaneet kohoamaan niin korkeaan asemaan; hän naittaa aseenkantajansa eräälle prinsessan hovineidille, epäilemättä sille, joka oli toiminut välittäjänä hänen lemmenseikoissaan ja on erittäin mahtavan herttuan tytär.

— Pyydän niin tekemään, ja ilman yhtään vilppiä, sano Sancho — siitä minä pidän kiinni, sillä kaiken tuon täytyy tulla teidän armonne osaksi ihan kirjaimellisesti, koska nimenne on Murheellisen hahmon ritari.

— Älä sitä epäile, Sancho — virkkoi Don Quijote. Kertomallani tavalla ja esittämässä järjestyksessä vaeltavat ritarit kohoavat ja ovat kohonneet kuninkaiksi ja keisareiksi. Nyt täytyy vain vielä katsoa mikä kristittyjen tai pakanoiden kuningas käy sotaa ja omistaa kauniin tyttären; mutta sen seikan ajattelemiseen meillä on varmasti aikaa, koska, kuten sinulle jo sanoin, on ennen hoviin päätymistä hankittava mainetta muualla. Minulta puuttuu eräs toinenkin seikka: jos näet löytyykin sotaa käyvä kuningas, jolla on kaunis tytär, ja jos olenkin hankkinut itselleni uskomattoman maineen koko maailmassa, en tiedä kuinka saattaisi käydä ilmi että olen kuninkaallista sukua tai ainakin keisarin pikkuserkku; kuningas näet ei varmaankaan mieli antaa tytärtään vaimokseni, ellei hänellä sitä ennen ole varsin varmaa selkoa tuosta seikasta, vaikka mainetekoni epäilemättä sen ansaitsevat, ja niin minä pelkään tuon puutteen vuoksi menettäväni mitä käsivarteni on hyvin ansainnut. Totta kyllä, että olen vanhaan aatelissukuun kuuluva hidalgo, tilallinen ja varallinen, ja että minuun kohdistuvista solvauksista ja rikkomuksista on viidensadan soldon sakko, ja voisihan käydä niinkin, että historiaani kirjoittava tietäjä selvittelisi sukujohtoni ja polveutumisen! niin, että havaitsisin olevani viidennessä tai kuudennessa polvessa kuninkaan sukua. Teen näet tiettäväksi sinulle, Sancho, että maailmassa on kahdenlaista sukuperää: toiset johtelevat polveutumisensa ruhtinaista ja hallitsijoista, jotka aika on vähitellen rappeuttanut, niin että ne ovat loppuneet kärkeen, kuin kumoon käännetty pyramidi; toiset ovat alkuisin alhaisesta kansasta ja kohoavat aste asteelta, kunnes pääsevät herroiksi. Erotus on niin muodoin se, että toiset ovat olleet, mitä eivät enää ole, ja toiset ovat, mitä eivät ole ennen olleet, ja minä saattaisin kuulua edellisiin, joten tarkka tutkimus osoittaisi alkuperäni mahtavaksi ja maineikkaaksi, mihin kuninkaan, tulevan appeni, täytyisi tyytyä, jos taas on toisin laita, tulee prinsessan rakastaa minua niin hartaasti, että hän isästään välittämättä ja vaikka varmaan tietäisi minut vedenkantajan pojaksi, kumminkin ottaa minut herrakseen ja puolisokseen; ellei se käy päinsä, on paikallaan, että ryöstän ja vien minne parhaaksi näen; ajan tai kuoleman tehtäväksi jääköön hänen vanhempiensa närkästyksen lauhduttaminen.

— Paikallaan on myös — sanoi Sancho — se, mitä muutamat tunnottomat sanovat: »Älä pyydä armosta mitä voit viedä väkisin», vaikka oikeammin sopisi sanoa: »Parempi paeta päänmenoa kuin turvata hyvien ihmisten esirukouksiin.» Sanon tämän, koska siinä tapauksessa, ettei herra kuningas, teidän armonne appi, tahdo suostua luovuttamaan teille neiti prinsessaa, ei ole muuta neuvoa kuin ryöstää hänet ja siirtää toiseen paikkaan, kuten teidän armonne sanoo. Vahinko vain, että aseenkantaja parka, ennen kuin päästään sovintoon ja te saatte kaikessa rauhassa hallita valtakuntaa, saattaa joutua nuolemaan huuliansa, mitä palkitsemiseen tulee. Ellei kukaties hänen vaimoksensa määrätty välittäjäneiti karkaa prinsessan kanssa ja aseenkantaja vietä hänen seurassaan kovanonnen aikaa, kunnes taivas toisin säätää; uskon näet että hänen herransa voi hyvinkin antaa neidin hänelle heti paikalla lailliseksi aviovaimoksi.

— Kukapa sen voisi estää — virkkoi Don Quijote.

— Koska siis on niin laita, — vastasi Sancho — tulee meidän vain jättää itsemme Jumalan huomaan ja antaa kohtalon johtaa asian päätökseen parhain päin.

— Ohjatkoon sen Jumala — vastasi Don Quijote — niin kuin minä toivon ja niin kuin on tarpeellista sinulle, Sancho, ja kehno olkoon, ken itsensä kehnoksi katsoo.

— Niin tapahtukoon Jumalan nimeen; — sanoi Sancho — olenhan minä vanhoja kristityltä, ja se riittää päästäkseni kreiviksi.

— Siinä on liikaakin, — sanoi Don Quijote — ja vaikka et olisikaan, se ei haittaisi mitään, sillä ollessani kuningas voin hyvinkin antaa sinulle aateluuden sinun tarvitsematta sitä ostaa tai tehdä minulle mitään vastapalvelusta. Kun näet teen sinusta kreivin, niin sinä olet samassa ritari, ja sanokoot mitä tahansa, mutta armolliseksi herraksi niiden totisesti täytyy sinua nimittää, miten karvaalta tuntuneekin.

— Ja minä kyllä takaan että niiden täytyisi kunnioittaa sitä tritteliä! — sanoi Sancho…..

— Sinun tulee sanoa titteli eikä tritteli — huomautti hänen isäntänsä.

— Olkoon menneeksi — vastasi Sancho Panza. Tarkoitan että osaisin sovittaa sen ihan prikulleen, sillä niin totta kuin elän olin aikoinani erään veljeskunnan vahtimestarina, ja vahtimestarin munteerinki sopi minulle niin hyvin, että kaikki sanoivat että ulkonäöltäni kelpaisin sen saman veljeskunnan oltermanniksi. Kuinkas sitten, kun vedän selkääni herttuallisen kärpännahkaviitan tai prameilen kullassa ja päärlyissä kuin mikäkin ulkomaan kreivi. Olen varma siitä, että tulevat minua katsomaan sadan peninkulman päästä.

— Ei sinusta silloin näköä puutu, — sanoi Don Quijote — mutta kyllä sinun täytyy ajella partasi varsin usein; se näet on sinulla niin likainen, takkuinen ja hoidoton, että ellet raaputtele sitä veitsellä vähintään joka toinen päivä, näkyy jo pyssynkantaman päähän mikä olet miehiäsi.

— Mitäpä siinä muuta tarvitsee — sanoi Sancho — kuin ottaa oma parturi ja pitää sitä palkollisena talossaan? Ja jos siksi tulee, kuljetan häntä vielä perässäni, niin kuin suuret herrat tallimestariansa?

— Mistä sinä tiedät — kysyi Don Quijote — että suuret herrat antavat tallimestariensa kulkea jäljissään?

— Sen saatte kuulla — vastasi Sancho. — Olin tässä takavuosina kuukauden hallituskaupungissa ja näin siellä, kuinka erästä sangen pientä herraa, jota sanottiin sangen suureksi, seurasi ratsain mies, mihin ikänä hän menikin, niin että näytti ihan hänen häntäänsä kiinni kasvaneelta. Minä kysyin, minkä tähden tuo mies ei koskaan liikkunut hänen rinnallaan vaan aina perässä kulki. Minulle vastattiin että se oli hänen tallimestarinsa ja että suurten herrojen tapana oli pitää sellaista perässään. Siitä pitäen tiedän asian niin hyvin, ettei se ole milloinkaan minulta unohtunut.

— Myönnän että olet oikeassa — sanoi Don Quijote —ja että sinä voit samalla tavalla kuljettaa mukanasi parturiasi; eiväthän tavat ja pitämykset ole syntyneet kaikki yhdessä eikä niitä ole keksitty kerrallaan, niin että sinä voit olla ensimmäinen kreivi, joka antaa parturinsa kulkea jäljissään, ja onpa parranajo suurempikin luottamustoimi kuin hevosen satuloiminen.

— Parturijuttu jääköön minun huolekseni, — sanoi Sancho ja teidän armonne asiaksi jääköön katsoa että pääsette kuninkaaksi ja teette minusta kreivin.

— Niin tulee tapahtumaan — vastasi Don Quijote.

Katseensa kohottaessaan hän sitten näki mitä seuraavassa luvussa esitetään.

Kahdeskolmatta luku.

Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon onnettomia, joita heidän suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he eivät mielineet mennä.

Cide Hamete Benengeli, arabialainen ja manchalainen historioitsija, kertoo tässä erittäin tärkeässä, ylevähenkisessä, seikkaperäisessä, viehättävässä ja kauniisti kuvaillussa historiassa että maineikkaan Don Quijote Manchalaisen ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan keskusteltua niin kuin yhdennenkolmatta luvun lopussa on kerrottu Don Quijote kohotti katseensa ja näki heidän kulkemaansa tietä saapuvan jalkaisin suunnilleen kaksitoista miestä, jotka oli kaulasta kiinnitetty toisiinsa pitkällä rautaketjulla kuin rukousnauhan helmet ja joilla oli kaikilla käsiraudat ranteissaan. Heidän kanssaan tuli vielä kaksi ratsumiestä ja kaksi jalankäyvää; ratsumiehillä oli rataslukkopyssyt ja jalkamiehillä keihäät sekä miekat. Heidät nähdessään sanoi Sancho Panza:

– Tuo on kaleerivankiketju; poikien on pakko marssia kaleerille, koska kuningas on käskenyt.

– Kuinka niin pakko? — kysyi Don Quijote. Onko mahdollista, että kuningas tekee väkivaltaa kenellekään?

– Enhän minä sitä sano, — vastasi Sancho sanon vain että ne ovat väkeä, joka on rikoksistaan tuomittu kuninkaan palvelukseen kaleereille, pakkotyöhön.

— Olipa kuinka tahansa, — virkkoi Don Quijote — nämä kuljetettavina olevat ihmiset eivät siis kumminkaan kulje omasta tahdostaan vaan pakosta.

— Niin on laita — sanoi Sancho.

— Silloinpa — sanoi hänen isäntänsä — minun sopii tässä käydä suorittamaan tehtävääni: torjumaan väkivaltaa ja auttamaan ja hoivaamaan hädänalaisia.

— Teidän armonne tulee ottaa huomioon — sanoi Sancho — ettei oikeus, nimittäin kuningas itse, tee tällaisille ihmisille väkivaltaa eikä vääryyttä vaan rankaisee heitä heidän rikoksistaan.

Kaleerivankiketju ehti nyt luo, ja Don Quijote pyysi erittäin kohteliain sanoin sen mukana kulkevia vartijoita suosiollisesti antamaan tietoa ja ilmoittamaan hänelle sen syyn tai ne syyt, joiden vuoksi noita ihmisiä siten kuljetettiin. Toinen ratsastava vartija vastasi että ne olivat kaleerivankeja, hänen majesteettinsa väkeä, menossa kaleereille, ja ettei hänellä ollut enempää sanottavaa eikä kysyjän tarvinnut enempää tietää.

— Siitä huolimatta — virkkoi Don Quijote — haluaisin kuulla heiltä kultakin erikseen mikä on syynä heidän onnettomuuteensa.

Saadakseen heidät ilmoittamaan mitä halusi hän liitti tähän lausumaansa toisia samanlaisia ja niin kohteliaita, että toinen ratsastava vartija sanoi hänelle:

Vaikka meillä on matkassamme vankiluettelo ja todistus kaikkien näiden pahantekijäin saamista tuomioista, emme voi tässä hukata aikaa ottamalla ne esiin ja niitä lukemalla: teidän armonne käyköön kysymään heiltä itseltään, ja he sanokoot, jos tahtovat; ja varmaan he tahtovatkin, koska ovat väkeä, joka mielellään tekee konnantöitä ja niistä puhuu.

Saatuaan tämän luvan, jonka olisi ottanut, vaikka sitä ei olisi annettukaan, Don Quijote ajoi ketjun luo ja kysyi ensimmäiseltä, minkä rikoksen tähden hän oli tässä surkeassa saattueessa. Mies vastasi olevansa siinä rakastumisen takia.

— Ettekö minkään muun tähden? — virkkoi Don Quijote. — Jos rakastumisesta tuomitaan kaleereille, minä olisin jo aikoja sitten ollut siellä soutajana.

— Ei se rakkaus ole sitä lajia kuin teidän armonne otaksuu; – sanoi kaleerivanki – minä näet mielistyin erääseen liinavaatteilla täytettyyn pesukoriin niin kovin, etten olisi vieläkään vapaaehtoisesti siitä luopunut, ellei esivalta olisi sitä minulta väkisin vienyt. Minut yllätettiin itse teossa, tunnustusta ei tarvinnut kiskoa irti kiduttamalla, juttu oli pian päätetty, minulle annettiin sata selkään, ja pääsin vielä kolmeksi täydeksi gurapeille, siinä kaikki.

— Mitä ovat gurapit? — kysyi Don Quijote.

— Gurapit ovat kaleereja — vastasi kaleerivanki.

Hän oli nuori, suunnilleen neljänkolmatta vuoden ikäinen mies ja sanoi olevansa kotoisin Piedrahitasta.

Don Quijote kysyi samoin toiselta, joka oli niin murheellinen ja masentunut, ettei vastannut sanaakaan; mutta ensimmäinen vastasi hänen puolestaan sanoen:

— Hän, hyvä herra, kuuluu kulkueeseen siksi, että hän on kanarialintu, tarkoitan laulaja ja musikantti.

— Kuinka niin? — virkkoi jälleen Don Quijote. — Joudutaanko kaleereille siitäkin syystä, että ollaan laulajia ja musiikkimiehiä?

— Joudutaan, herra, — vastasi vanki — sillä huonosti käy, jos laulaa pinteessä.

— Olen päin vastoin kuullut sanottavan — virkkoi Don Quijote — että joka laulaa, se hälventää vaivojansa.

— Tässä on aivan toisin laita, — virkkoi vanki — sillä se, joka kerran laulaa, saa ikänsä itkeä.

— Minä en tuota ymmärrä — sanoi Don Quijote.

Mutta toinen vartija selitti hänelle:

— Herra ritari, puhuessaan laulamisesta hädässä tämä non santa[78] väki tarkoittaa tunnustamista kidutettaessa. Tätä pahantekijää kidutettiin, ja hän tunnusti rikoksensa, nimittäin että oli nelijalkainen, mikä merkitsee karjan varasta, ja niin hänet, koska hän oli tunnustanut, tuomittiin saamaan kuusi vuotta kaleerivankeutta niiden kahdensadan raipan lisäksi, jotka hän on jo saanut selkäänsä. Hän kulkee aina mietteissään ja allapäin, sillä toiset rikoksentekijät, sekä vankilaan jääneet että tässä kuljetettavat, kohtelevat häntä huonosti, solvaavat, pilkkaavat ja halveksivat, koska hän tunnusti eikä uskaltanut jatkuvasti kieltää. He näet sanovat ettei kieltäminen vaadi suurempaa suunvaivaa kuin myöntäminen ja että rikoksentekijä on varsin onnellinen, jos hänen elämänsä tai kuolemansa on hänen oman kielensä varassa eikä riipu näkijöistä ja todistuksista: ja minä puolestani olen sitä mieltä etteivät he siinä pahasti erehdy.

— Se on minunkin käsitykseni — sanoi Don Quijote.

Hän siirtyi nyt kolmannen luo ja kysyi häneltä samoin kuin toisilta, ja mies vastasi viipymättä ja erittäin luontevasti:

— Minä menen viideksi vuodeksi gurapirouvien luo siksi, että minulta puuttui kymmenen dukaattia.

Annan varsin mielelläni kaksikymmentä — sanoi Don Quijote — vapauttaakseni teidät tästä harmista.

Se on minusta — vastasi vanki — kuin jos jokin meren aavalla ajelehtiva löytäisi taskustaan rahoja, mutta joutuisi kuitenkin kuolemaan nälkään, koska ei voi mistään ostaa mitä tarvitsee. Sanon tämän siksi, että olisin varmaan, jos minulla olisi oikeana ajankohtana ollut ne dukaatit, jotka teidän armonne nyt minulle tarjoo, voidellut niillä notaarin kynän ja kirkastanut syyttäjän järjen, niin että huomaisin nyt olevani keskellä Toledon Zocodoveria enkä tässä maantiellä, kytkettynä toisiin kuin koira; mutta Jumala on suuri: kärsivällisyyttä eikä mitään muuta.

Don Quijote siirtyi neljännen, kunnianarvoiselta näyttävän miehen luo, jonka valkoinen parta ulottui yli ryntäiden. Kuullessaan tiedusteltavan, miksi hän oli tänne joutunut, hän alkoi itkeä eikä vastannut sanaakaan; mutta viides vanki oli hänen tulkkinaan ja sanoi:

— Tämä arvoisa mies menee neljäksi vuodeksi kaleereille ratsastettuaan niin kuin ainakin, asianmukaisesti vaatehdittuna ja juhlasaatossa.

— Mikäli ymmärrän, — sanoi Sancho Panza — se merkitsee että hän on saanut häpeäkseen ratsastaa aasilla.

— Niin on laita, — virkkoi vanki — ja rikos, josta hän sai tämän rangaistuksen, on se, että hän oli välittänyt kauppoja, ihmiskauppojakin. Toisin sanoen, tarkoitan että tätä herraa viedään parittamisen takia ja sitä paitsi siksi, että hänessä on poppamiehen merkit.

— Ellei noita merkkejä olisi tullut lisäksi, — virkkoi Don Quijote, — ei häntä olisi saanut pelkän rehellisen parittamisen vuoksi tuomita soutajaksi kaleereille, vaan hänet olisi pitänyt nimittää niiden johtajaksi ja ylipäälliköksi. Parittajan virkaa näet ei toimiteta noin vain, kuinka tahansa, vaan se vaatii älykkäitä hoitajia ja on hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa tuiki välttämätön. Sitä tointa tulisi harjoittaa ainoastaan erittäin hyväsukuisten henkilöiden, ja siinä, samoin kuin muilla virka-aloilla, pitäisi olla katsastusmiehet ja tarkastajat, ja heidän lukumääränsä tulisi rajoittaa ja tehdä tiettäväksi samoin kuin pörssimeklarien. Siten välttyisi paljon ikävyyksiä, joita johtuu siitä, että tätä virkaa ja tointa harjoittavat typerät ja taitamattomat henkilöt, vaivaiset ämmät, nuoret ja kokemattomat poikanulikat ja narrit, jotka kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä, kun olisi toteutettava tärkeä suunnitelma, antavat ruokamurun jäähtyä, ennen kuin se ehtii kädestä suuhun, eivätkä tunne omaa oikeata kättänsä. Tekisi mieleni jatkaa ja selvittää, miksi olisi asianmukaista valitsemalla valita ne, joiden tehtävänä yhteiskunnassa on niin tärkeän viran hoitaminen, mutta tämä ei ole oikea paikka sellaisia selvityksiä varten: joskus toiste sen sanon henkilölle, joka kykenee asiaa auttamaan ja korjaamaan. Nyt sanon vain että tuskallinen tunne, jonka valtaan jouduin nähdessäni nämä harmaat hapset ja kunnianarvoiset kasvot sellaisessa kärsimyksessä parittamisen vuoksi, kerrassaan hälveni, kun kuulin että hän on sitä paitsi taikuri, vaikka hyvin tiedän ettei maailmassa ole taikuutta, joka kykenisi määräämään ja pakottamaan tahtoamme, kuten muutamat yksinkertaiset luulevat, sillä tahtomme on vapaa, eikä ole yrttiä eikä taikaa, joka voisi sitä pakottaa. Joidenkin typerien ämmien ja ovelien konnien työnä on vain valmistaa juomia ja myrkkyjä, joilla he tekevät ihmisiä mielipuoliksi, uskotellen kykenevänsä herättämään rakkautta, vaikka, kuten jo sanoin, tahtoa ei käy pakottaminen.

— Niin on laita, — virkkoi kelpo ukko — ja minä vakuutan, hyvä herra, etten ollut syyllinen, mitä taikuuteen tulee; parittamiseen nähden en voi sitä kieltää. En kumminkaan ajatellut koskaan voivani siten tehdä mitään pahaa, sillä tarkoitukseni oli vain että kaikki pitäisivät hauskaa ja eläisivät levossa ja rauhassa, ilman riitaa ja ikävyyttä; mutta tämä hyvä haluni ei mitenkään minua pelastanut menemästä sinne, mistä en voi toivoa palaavani, koska minua rasittavat ikävuoteni ja rakkovika, joka ei anna minulle hetkenkään rauhaa.

Hän alkoi taas itkeä kuten aikaisemmin, ja Sanchon tuli häntä niin surku, että hän kaivoi povestaan neljä reaalia ja antoi ne ukolle.

Don Quijote siirtyi eteenpäin ja tiedusteli rikosta eräältä toiselta, joka vastasi yhtä arkailematta, jopa räikeämminkin kuin edellinen.

– Olen tässä siksi, että lystäilin liiaksi kahden tyttöserkkuni kanssa ja kahden muun sisaruksen kanssa, jotka eivät olleet minun sisariani, ja lystäilin sanalla sanoen heidän kaikkien kanssa sillä siivolla, että sukukuntani siitä lystistä lisääntyi niin sotkuisesti ettei pirukaan sitä selvitä. Asia tuli kaikin puolin todistetuksi, minulta puuttui suosijoita, ei ollut rahaa, kaulani oli menoteillä, minut tuomittiin kuudeksi vuodeksi kaleereille, minä tyydyin siihen; se on rikokseni rangaistus, mutta minä olen nuori, kun vain henki säilyy, niin kaikki jälleen kohentuu. Jos teidän armollanne, herra ritari, on jotain, millä auttaa näitä poloisia, niin Jumala sen taivaassa teille palkitsee, ja me täällä maan päällä muistamme rukoillessamme anoa Jumalalta teidän armollenne niin pitkää ikää ja niin hyvää terveyttä kuin jalo ulkomuotonne ansaitsee.

Hän oli ylioppilaan puvussa, ja eräs vartijoista sanoi häntä erittäin liukaskieliseksi mieheksi ja sangen nokkelaksi latinan puhujaksi.

Näiden kaikkien jäljissä tuli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, erittäin komean näköinen, lukuun ottamatta sitä, että hänen katsellessaan toinen silmä hiukan pälyili toiseen. Hän oli kahlehdittu toisin kuin muut, sillä hänellä oli jalassa ketju, niin pitkä, että se kiersi hänen koko ruumiinsa, ja kaulassa kaksi rengasta, toinen kiinni vankiketjussa, toinen niin sanottu vahtiystävä eli leuantuki; siitä alaspäin vyönsijaan saakka ulottui kaksi rautatankoa, joihin liittyvät käsiraudat oli suljettu suurella lukolla, niin ettei hän kyennyt viemään kättä suuhunsa eikä kumartamaan päätänsä käsiin asti. Don Quijote kysyi, miksi tuolla miehellä oli niin paljon enemmän kahlerautoja kuin toisilla. Vartija vastasi seikan johtuvan siitä, että hän yksin oli tehnyt enemmän rikoksia kuin kaikki muut yhteensä, ja sanoi häntä niin pelkäämättömäksi ja suureksi konnaksi, etteivät he lujasta kahlinnasta huolimatta varmaan tietäneet hänen säilyvän, vaan pelkäsivät pääsevän heiltä karkuun.

— Mitä rikoksia hän on voinut tehdä, — kysyi Don Quijote — kun ei ole ansainnut kovempaa rangaistusta kuin kaleereille joutumisen?

— Hän menee kymmeneksi vuodeksi, — vastasi vartija ja se merkitsee että hän on oikeudellisesti kuollut. Riittää, kun tiedätte että tämä kelpo mies on kuuluisa Ginés de Pasamonte, jota mainitaan myös Ginesillo de Parapillan[79] nimellä.

— Herra komissaari, — virkkoi nyt kaleerivanki ei huolita hätäillä eikä ruveta tässä vääristelemään nimiä ja liikanimiä. Nimeni on Ginés eikä Ginesillo, ja sukunimeni Pasamonte eikä Parapilla kuten te sanotte; ja kun kukin vain katsahtaa omiin liepeisiinsä, niin hänellä on kyllin tekemistä.

— Suvaitkaa puhua hiljemmin, herra maanmainio maantierosvo, — virkkoi komissaari — muuten tukin suunne niin että tuntuu.

— Kyllä nähdään — vastasi kaleerivanki — että ihmisen käy niin kuin Jumala sallii; mutta tulee vielä sekin päivä, jolloin joku tietää, onko nimeni Ginesillo de Parapilla vai ei.

— Eikö sinua sillä nimellä mainita, sinä veijari? — kysyi vartija.

— Mainitaan kyllä, — vastasi Ginés — mutta vielä minä pidän huolen siitä, että lakkaavat; muuten revin heiltä karvat, sanon vain hiljaa, mistä. Herra ritari, jos teillä on jotain meille annettavaa, niin antakaa jo ja menkää Jumalan nimeen, sillä ikäväksi käy tässä kuunnella, kuinka urkitte toisten elämän vaiheita; jos minusta haluatte tietoja, niin tietäkää että olen Ginés de Pasamonte, jonka elämäkerta on peräisin näistä nyrkeistä.

— Totta se puhuu; — sanoi komissaari — hän näet on itse kirjoittanut historiansa, niin ettei paremmasta apua, ja kirja jäi vankilaan kahdensadan reaalin pantiksi.

— Ja minä aion sen lunastaa, — sanoi Ginés — vaikka se olisi kahdensadan dukaatin panttina.

— Onko se niin hyvä? — kysyi Don Quijote.

— Se on niin hyvä, — vastasi Ginés — että hävetä saavat Lazarillo de Tormes ja kaikki muut senlaatuiset jo kirjoitetut tai vasta kirjoitettavat. Sanon teille vain että siinä käsitellään tositapahtumia ja että ne tosiasiat ovat niin sieviä ja hupaisia, ettei voi olla niiden veroisia valhejuttuja.

– Entä mikä on kirjanne nimi? — kysyi Don Quijote.

– Ginés de Pasamonten elämäkerta — vastasi mies itse.

– Onko se jo valmiskin? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka se voisi olla valmis, — vastasi hän kun elämäinkään ei ole vielä päättynyt? Se, mikä on kirjoitettu, käsittelee aikaa syntymästäni siihen hetkeen, jolloin minut nyt viimeksi lähetettiin kaleereille.

— Oletteko siis jo ennenkin ollut siellä? — kysyi Don Quijote.

— Olen ollut siellä Jumalaa ja kuningasta palvelemassa neljä vuotta, niin että jo hyvin tiedän, miltä maistuu kaleerikorppu ja piiskansiima; — vastasi Ginés — eikä minua suru paina, vaikka taas on sinne mentävä, sillä siellä on tilaisuutta päättää teokseni; minulla näet on vielä paljon kerrottavaa, ja Espanjan kaleereilla on hyvää aikaa enemmän kuin tarpeeksi, vaikka ei siihen, mitä minun on kirjoitettava, enää paljoa tarvitakaan, kun osaan kaiken ulkoa.

— Sinä näytät olevan osaava mies — virkkoi Don Quijote.

— Ja kovaonninen; vastasi Ginés — onnettomuudet ne näet aina vainoavat hyvää älyä.

— Konnia ne vainoavat — sanoi komissaari.

— Sanoin teille jo, herra komissaari, — vastasi Pasamonte — että on paras olla liikaa huitomatta; eiväthän herranne antaneet teille tuota virkasauvaa sitä varten, että solvaisitte meitä kurjia, jotka tässä vaellamme, vaan siksi, että ohjaisitte ja kuljettaisitte meidät, minne hänen majesteettinsa käskee. Ellette siihen tyydy, niin totta totisesti… mutta olkoon, sillä voihan sattua että pesussa vielä jonakin kauniina päivänä nähdään tahrat, joita majapaikassa saatiin; sen tähden on parasta, että itsekukin pitää suunsa kiinni, käyttäytyy niin kuin tulee ja puhuu sitäkin paremmin. Mutta lähdetään nyt, sillä tätä huvia on saatu jo liikaa.

Komissaari kohotti sauvansa lyödäkseen Pasamontea vastaukseksi hänen uhkauksiinsa, mutta Don Quijote tuli väliin ja pyysi häntä olemaan pahoinpitelemättä miestä, koska ei ollut liikaa, jos henkilö, jonka kädet olivat niin lujasti sidotut, sai liikuttaa kieltänsä. Sitten Don Quijote kääntyi kaikkien ketjussa olevien puoleen ja lausui:

— Siitä, mitä olette minulle sanoneet, rakkaat veljeni, olen saanut selville että te, vaikka teitä on rangaistu rikoksistanne, ette kumminkaan paljon pidä niistä rangaistuksistanne, joita kärsimään menette, joten menette sinne varsin vastahakoisesti ja vastoin tahtoanne, ja että syynä turmioonne sekä siihen, ettette ole saaneet oikeutta, vaikka se oli teidän puolellanne, on voinut olla toiselta kidutettaessa puuttunut rohkeus, toisen rahanpuute, kolmannen suojelijattomuus ja vihdoin vielä tuomarin väärä harkinta. Kai tuo on nyt mielessäni minua käskemässä, kehoittamassa, jopa pakottamassakin teidän kohdallanne osoittamaan, miksi Jumala on minut maailmaan toimittanut ja sallinut minun liittyä siihen ritarikuntaan johon kuulun, sekä täyttämään siinä antamaani lupaus että auttaisin hädänalaisia ja väkevämpien sortamia. Koska kuitenkin tiedän viisauden erään puolen olevan siinä, ettei toteuta pahalla, mitä voi saada aikaan hyvällä, tahdon pyytää näitä herroja vartijoita ja komissaaria suosiollisesti teidät vapauttamaan ja sallimaan mennä menojanne kaikessa rauhassa, sillä varmaankaan ei tule puuttumaan toisia, jotka palvelevat kuningasta tärkeämmissä tilaisuuksissa; minusta näet tuntuu säälimättömältä tehdä orjiksi niitä, jotka Jumala ja luonto on tehnyt vapaiksi. Siihen on sitäkin enemmän syytä, — lisäsi Don Quijote — kun nämä poloiset eivät ole mitenkään rikkoneet teitä vastaan. Tehköön kukin itselleen tiliä synnistänsä; taivaassa on Jumala, joka ei jätä pahaa rankaisematta eikä hyvää palkitsematta, eikä ole oikein, että kunnialliset ihmiset toimivat toisten ihmisten pyöveleinä, kun asia ei ensinkään heitä koske. Minä pyydän näin sävyisästi ja rauhallisesti, jotta voisin teitä jostakin kiittää, jos pyyntööni suostutte; ellette hyvästä suosiosta sitä tee, niin tämä peitsi ja tämä miekka tulevat väkevän käsivarteni voimalla pakottamaan teidät tahtomattannekin niin tekemään.

— Hupaista hullutusta! — vastasi komissaari. — Mainion leikkipuheenpa hän lopulta suustaan päästi! Tahtoo että laskisimme vapaiksi kuninkaan vangit, ikään kuin meillä olisi lupa niitä vapauttaa tai hänellä valta antaa meille sellainen määräys! Menkää matkaanne, herra, ajakaa eteenpäin onneksenne, suorikaa parempaan asentoon tuo päässänne oleva yöastia ja lakatkaa etsimästä olematonta.

— Olematon ja hullu olette te itse, ja lurjus lisäksi! — vastasi Don
Quijote.

Niin sanoen hän hyökkäsi komissaarin kimppuun niin tuimasti, ettei mies ehtinyt puolustautua, vaan keikahti maahan peitseniskun pahoin haavoittamana, ja seikka oli hyökkääjälle onneksi, sillä tämä oli se mies, jolla oli pyssy. Toiset vartijat olivat ihmeissään ja hämmästyneinä tuon odottamattoman tapauksen vuoksi, mutta toipuivat sitten; ratsastavat tarttuivat miekkaansa ja jalkamiehet keihäisiinsä käyden päin Don Quijotea, joka odotti heitä aivan rauhallisena. Asia olisi epäilemättä päättynyt huonosti, elleivät kaleerivangit, nähdessään tarjoutuvan tilaisuuden päästä vapaaksi, olisi käyttäneet sitä hyväkseen yrittäen murtaa ketjua, johon heidät oli kiinnitetty. Syntyi sellainen mylläkkä, että vartijat, joiden täytyi milloin kääntyä vapautuvia kaleerivankeja vastaan, milloin torjua hyökkäävää Don Quijotea, eivät kyenneet tekemään tehokkaasti mitään. Sancho puolestaan auttoi Ginés de Pasamontea irtautumaan kahleistaan, ja tämä pääsikin ensimmäisenä vapaaksi ja esteettömästi liikkumaan, kävi kaatuneen komissaarin kimppuun, otti häneltä miekan ja tuliluikun, jolla hän, kertaakaan laukaisematta, tähtäili milloin toiseen, milloin toiseen. Koko kentälle ei jäänyt yhtäkään vartijaa, sillä he kaikki pakenivat sekä Pasamonten tuliputkea että jo irti päässeiden kaleerivankien heihin suuntaamaa kivisadetta. Tämä seikka sai Sanchon varsin murheelliseksi, sillä hän ajatteli pakenevien ilmoittavan asiasta Pyhälle Veljeskunnalle, joka lähtisi kellojen soidessa etsimään rikoksentekijää. Siksi hän mainitsi asian isännälleen ja ehdotti hartaasti että he lähtisivät heti pois ja piiloutuisivat läheiseen vuoristoon.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — mutta minä tiedän mitä nyt tulee tehdä.

Hän kutsui kokoon kaleerivangit, jotka sikin sokin teuhattuaan ja ryöstettyään komissaarin putipuhtaaksi kerääntyivät hänen ympärilleen kuullakseen mitä hän määräsi tehtäväksi. Hän puhui heille:

— Kunnon ihmisten tulee kiitollisina tunnustaa nauttimansa hyvättyöt, ja yksi niistä synneistä, jotka pahimmin loukkaavat Jumalaa, on kiittämättömyys. Sanon tämän siksi, että te, hyvät herrat, olette omin silmin selvästi nähneet mitä hyvää olette kokeneet minun taholtani. Sen korvaukseksi pyydän ja vaadinkin että otatte olallenne ketjun, josta teidät vastikään vapautin, lähdette heti matkaan, menette Toboson kaupunkiin, esittäydytte siellä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, sanotte että hänen ritarinsa, Murheellisen hahmon ritari, lähettää teidän kauttanne hänelle kunnioittavat terveisensä, ja kerrotte hänelle kohta kohdalta kaikki tämän mainion seikkailun eri vaiheet aina siihen saakka, kun te pääsitte kaipaamaanne vapauteen; sen tehtyänne voitte mennä onneksenne minne haluatte.

Ginés de Pasamonte vastasi kaikkien puolesta sanoen:

— Se, mitä teidän armonne käskee, herramme ja vapauttajani on mitä mahdottomina täyttää, sillä emme voi kulkea teitä yhdessä, vaan meidän täytyy lähteä yksitellen ja kunkin taholleen kokien piilottautua maan uumeniin, jottei meitä löydä Pyhä Veljeskunta, joka epäilemättä lähtee meitä etsimään, Teidän armonne voi ja hänen tuleekin menetellä siten, että vaihdatte tämän neiti Dulcinea Tobosolaiselle suoritettavan rasitteen ja tieveron määrättyyn lukuun avemaria- ja credo-rukouksia, jotka lausumme teidän armonne puolesta, ja niin voimme tehdä sekä yöllä että päivällä, paetessamme ja maatessamme, rauhan ja sodan aikana; jos sitä vastoin ajatellaan että meidän on palattava Egyptin lihapatojen ääreen, tarkoitan otettava ketjumme ja lähdettävä kulkemaan kohti Tobosoa, niin se merkitsee samaa kuin jos ajateltaisiin että nyt on yö, vaikka kello on vasta kymmenen aamupäivällä, ja hän, joka meiltä sellaista pyytää, voi yhtä hyvin pyytää päärynöitä jalavalta.

— Niinpä vannon, totta totisesti, — sanoi Don Quijote suuttuneena — että te, herra portonpoika, herra Ginesillo de Paropillo, vai mikä nimenne olikaan, saatte lähteä sinne yksin, häntä koipien välissä, koko ketju selässänne.

Pasamonte, joka ei yleensäkään paljoa sietänyt ja joka oli jo täysin selvillä siitä, ettei Don Quijote ollut oikein viisas, koska hän oli menetellyt aivan järjettömästi mieliessään päästää heidät vapauteen, iski nyt, kuullessaan itseään niin nimiteltävän, kumppaneilleen silmää, he väistyivät hiukan kauemmaksi ja alkoivat kivittää Don Quijotea niin vimmatusti, ettei hän mitenkään kyennyt suojaamaan itseänsä kilvellään, ja Rocinante raukka oli kannuksille niin tunteeton kuin olisi ollut vaskesta tehty. Sancho painui aasinsa taakse, siten suojaten itseään heihin molempiin suuntautuvalta kivisateelta. Vaikka Don Quijote koki varjella itseään kilvellä, osuivat varsin monet kivenmyhkyrät hänen ruumiiseensa niin voimallisesti, että kukistivat hänet maahan, ja hän oli tuskin ehtinyt pudota, kun ylioppilas syöksyi hänen kimppuunsa, sieppasi vadin hänen päästään, löi sillä kolme neljä kertaa häntä selkään ja takoi sitä sitten maahan yhtä monesti, niin että se meni melkein kappaleiksi. Don Quijotelta riistettiin haarniskan päällä oleva nuttu ja olisi riistetty sukatkin, elleivät säärivarukset olisi olleet esteenä. Sancholta vietiin kaprokki ja hänet jätettiin alusvaatteisilleen, ja sitten rosvot, jaettuaan keskenään muun sotasaaliin, poistuivat kukin taholleen, enemmän huolissaan siitä, miten välttäisivät Pyhän Veljeskunnan, kuin haluten ottaa selkäänsä ketjun ja lähteä esittäytymään jalosukuiselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle.

Paikalle jäivät vain aasi ja Rocinante, Sancho ja Don Quijote, aasi allapäin ja mietteliäänä, tavan takaa viipahduttaen korviansa, koska otaksui ettei hänen vaiheillaan viuhunut kivisade ollut vieläkään tauonnut, Rocinante pitkänään isäntänsä vieressä, sekin kiveniskun kaatamana, Sancho aivan vähissä pukimissa ja peläten Pyhää Veljeskuntaa, Don Quijote kovin harmistuneena havaittuaan, kuinka pahasti häntä olivat pidelleet juuri ne henkilöt, joille hän oli tehnyt niin suuren hyväntyön.

Kolmaskolmatta luku.

Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra Morenassa; tämän totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä seikkailuja.

Huomatessaan joutuneensa niin pahoin pidellyksi Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

– Sancho, olen kuullut aina sanottavan että hyvän tekeminen kunnottomille on veden kaatamista mereen. Jos olisin uskonut mitä minulle sanoit, olisin välttänyt tämän mieliharmin; mutta tehty on tehty, nyt täytyy malttaa mielensä ja olla tästä lähtien vahingosta viisaampi.

– Teidän armonne viisastuu vahingosta — vastasi Sancho yhtä varmasti kuin minä olen turkkilainen; mutta koska sanotte että olisitte välttänyt tämän onnettomuuden, jos olisitte uskonut minua, uskokaa minua nyt, niin välttyy toinen vielä suurempi; minä vakuutan teille ettei Pyhä Veljeskunta [52] huoli ritariteoista, ettei se maksa kahta maravediä kaikista vaeltavista ritareista yhteensä, ja tietäkää että minusta tuntuu kuin niiden nuolet jo vinkuisivat korvissani.

— Sinä olet pelkuri syntymästäsi, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta jottet syytä minua jääräpäiseksi ja sano etten milloinkaan tee niin kuin neuvot, noudatan tällä kertaa kehoitustasi ja väistän rajuilmaa, jota sinä kovin pelkäät, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettet milloinkaan eläessäsi tai kuollessasi kerro kenellekään minun väistyneen ja etääntyneen tästä vaarasta pelon tähden, vaan sanot sen tapahtuneen siksi, että tahdoin noudattaa sinun hartaita rukouksiasi. Jos toisin sanot, niin valehtelet, ja minä väitän sen valheeksi tästä siihen ja siitä tähän asti, väitän että valehtelet ja tulet valehtelemaan joka kerta, kun niin ajattelet tai sanot.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — peräytyminen ei ole pakenemista, eikä odottaminen ole viisasta, jos odottamisesta koituu suurempi vaara, ja viisaan asiana on säästää itseään huomisen varalle eikä panna kaikkea alttiiksi yhtenä päivänä. Ja tietäkää että vaikka olenkin vain yksinkertainen maalaismies, ymmärrän kumminkin hiukan sitä, mitä sanotaan taidollisuudeksi; teidän ei siis tarvitse katua että olette noudattanut neuvoani, vaan nouskaa Rocinanten selkään, jos voitte, ja ellette voi, niin minä autan, ja sitten lähdemme, sillä pääkoppani sanoo minulle että meille ovat nyt enemmän tarpeen kintut kuin kädet.

Don Quijote nousi ratsunsa selkään virkkamatta enää sanaakaan. Sancho lähti ajamaan edellä aasillaan, ja niin he saapuivat erääseen lähellä sijaitsevan Sierra Morenan paikkaan. Sancho aikoi ajaa vuoriston halki päästäkseen Visoon tai Almodóvar del Campoon piilläkseen muutamia päiviä sikäläisillä autiomailla, jottei heitä löytyisi, jos Pyhä Veljeskunta heitä etsisi. Hänelle antoi siihen suurempaa intoa se seikka, että hänen aasinsa selkään sälytetyt eväsvarat olivat pelastuneet kaleerivankien kahakasta, mitä hän P ilmettynä ihmeenä, ottaen huomioon, miten vangit olivat ka en penkoneet ja vieneet.. „

He ehtivät sinä iltana[80] keskelle Sierra Morenan sisäosaa, missä Sanchon mielestä oli hyvä viettää yö, vieläpä muutamia seuraaviakin vuorokausia, ainakin niin kauan kuin hänen hallussaan olevat muonavarat riittäisivät, ja niin he yöpyivät kahden kallion väliin lukuisien korkkipuiden alle. Mutta kohtalokas sallimus, joka oikean uskonnon valistuksesta osattomiksi jääneiden mielestä ohjaa, laatii ja järjestää kaiken omalla tavallansa, sääti nyt niin, että Ginés de Pasamonte, kuuluisa veijari ja varas, jonka Don Quijoten miehuus ja hulluus oli vapauttanut vankiketjusta, peläten Pyhää Veljeskuntaa, jota hänen sopi syystäkin varoa, päätti piiloutua tähän vuoristoon, ja hänen kohtalonsa ja pelkonsa johdattivat hänet samaan paikkaan, minne samat voimat olivat vieneet Don Quijoten ja Sancho Panzan, ajalla ja hetkellä, jolloin voi heidät vielä tuntea ja heidän ollessaan parhaillaan uneen vaipumassa. Ja koska kehnot ovat aina kiittämättömiä ja tarve aina tarjoaa aiheen temmata itselleen luvatonta ja hetkellinen apu on tulevaisia seikkoja tärkeämpi, niin Ginés, joka ei ollut kiitollinen eikä sävyisä, päätti varastaa Sancho Panzan aasin, välittämättä Rocinantesta, jolla ei ollut arvoa pantattavana enempää kuin myytävänäkään kaluna. Sancho Panza nukkui, varas vei hänen aasinsa ja oli ennen aamunkoittoa niin kaukana, että oli mahdoton häntä saavuttaa.

Aamurusko nousi ilahduttaen maata ja saattaen murheelliseksi Sancho Panzan, joka havaitsi harmonsa olevan tiessään. Huomattuaan menetyksen hän puhkesi mitä surullisimpaan ja tuskallisimpaan valitukseen, niin että Don Quijote heräsi siihen parkuun ja kuuli Sanchon sanovan:

— Oi minun oma lapsukaiseni, omassa kodissani syntynyt, lasteni kultainen leikkikumppani, eukkoni ilo, naapurieni kateus, kuormaini keventäjä ja puolen elatukseni hankkija, sillä minä maksoin puolet kulungeistani niillä kuudellakolmatta maravedillä, jotka sinä päivässä ansaitsit!

Nähdessään hänen itkevän ja kuultuaan syyn Don Quijote lohdutti Sanchoa niin hyvin kuin osasi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällinen luvaten antaa hänelle osoituksen, jota vastaan hänelle luovutettaisiin kolme aasia niistä viidestä, jotka Don Quijote oli jättänyt kotiin.

Sancho löysi siitä lohdutuksen, pyyhki kyynelensä, hillitsi nyyhkityksensä ja kiitti isäntäänsä hänen suopeudestaan.

Don Quijoten sydän iloitsi hänen saapuessaan tähän vuoristoon, sillä nämä seudut näyttivät erittäin soveliailta hänen etsimiinsä seikkailuihin. Hänen mieleensä muistuivat ne ihmeelliset tapaukset, joita tällaisissa erä- ja autiomaissa oli sattunut vaeltaville ritareille, ja hän mietti miettimistään näitä seikkoja, niin niiden viehättämänä ja hurmaamana, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchollakaan ei nyt (kun hänestä tuntui ettei mikään vaara uhannut) ollut muuta huolta kuin tyydyttää vatsansa vaatimuksia papillisen evässaaliin jäännöksillä, ja niin hän asteli isäntänsä jäljissä kantaen kaikkea mitä harmon olisi pitänyt kuljettaa, ottaen ruokaa pussista ja pistäen poskeensa, haluamatta ollenkaan joutua uuteen seikkailuun niin kauan kuin tätä menoa kesti.

Kohottaessaan katseensa hän näki isäntänsä pysähtyneen ja yrittävän peitsenkärjellä nostaa jotakin maassa makaavaa kääröä. Sancho kiiruhti sen vuoksi häntä auttamaan, jos tarvittiin, ja hänen ehtiessään luo Don Quijote nosti peitsenkärjellä satulatyynyn ja siihen kiinnitetyn matkalaukun, jotka olivat puolittain tai kokonaan mädäntyneet ja hajonneet, mutta olivat silti niin painavat, että Sanchon täytyi ottaa ne käsiinsä. Sitten isäntä käski hänen katsoa mitä laukussa oli, ja Sancho totteli joutuisasti. Vaikka matkalaukku oli varustettu ketjulla ja lukolla, hän saattoi kuitenkin sen repeämistä ja mädänneistä kohdista nähdä mitä siinä oli, nimittäin neljä hienosta Hollannin palttinasta tehtyä paitaa ja muita yhtä kauniita kuin puhtaitakin liinavaatteita sekä pienessä nyytissä aimo joukko kultadukaatteja. Ne nähdessään Sancho huudahti:

— Kiitetty olkoon taivas kaikkine asujaimineen, kun on kerrankin toimittanut meille seikkailun, josta on hyötyä!

Jatkaessaan etsintäänsä hän löysi vielä upea-asuisen muistiinpanokirjan. Don Quijote pyysi saada sen ja käski Sanchon ottaa rahat ja pitää ne ominaan. Sancho kiitti häntä suudellen hänen käsiänsä, otti mytystä kaikki liinavaatteet ja sijoitti ne eväspussiin. Don Quijote näki tuon kaiken ja sanoi:

— Minusta näyttää, Sancho (ja toisin ei voi ollakaan), että tämän vuoriston kautta on kulkenut joku harhautunut matkustaja, jonka kimppuun ilmeisesti ovat hyökänneet ryövärit surmaten hänet ja kuljettaen tähän piiloisaan paikkaan kuopattavaksi.

— Niin ei voi olla laita, — vastasi Sancho — sillä ryövärit, jo niitä olisi tässä ollut, eivät olisi jättäneet rahoja.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja niin muodoin minun on mahdoton arvata tai selittää mitä tämä saattaa olla. Mutta odotahan, katsokaamme, eikö tässä muistiinpanokirjassa ole mitään kirjoitusta, jonka avulla voimme tutkia ja tulla tietämään mitä tietää haluamme.

Hän avasi kirjan ja näki siihen kaikkein ensinnä, kuin konseptiksi, vaikka varsin hyvällä käsialalla kirjoitetun sonetin, jonka hän luki ääneen, jotta Sanchokin sen kuulisi, havaiten sen seuraavanlaiseksi:

Sult', Amor, joko puuttuu oivallusta tai olet liian tyly, armoton, näin koska syyttä kärsittävä on mun kaikkein ankarinta kidutusta.

On Amor jumala — siis armahdusta ja lempeyttä valtansakin on. Ken silloin määräs tämän kohtalon täys kauhistavaa tuskan huumausta?

Sua, Fyllis, syyttää olis väärin varmaan, sill' eihän taivahasta tuho tulle, ei pahan sijaa liene sieluss' armaan.

Pian kuolema saa viitassaan mun viedä — vain ihme pelastuksen tuoda mulle voi ahdingossa, jonka syyt' en tiedä.

— Tästä runosta — sanoi Sancho — ei voi saada mitään selville, ellei mahdollisesti tuota viiliä kuorimalla tule näkyviin, mitä on pohjalla.

— Mistä viilistä sinä puhut? — kysyi Don Quijote.

— Olin kuulevinani — sanoi Sancho — että teidän armonne mainitsi viilin.

— En, minä luin Fyllis, — vastasi Don Quijote — ja se on epäilemättä sen naisen nimi, jota tämän sonetin sepittäjän valitukset koskevat; ja hänen täytyy totisesti olla melkoinen runoilija, jos muuten yhtään ymmärrän tätä taidetta.

— Teidän armonne siis ymmärtää runovärssyjäkin? — virkkoi Sancho.

— Paremmin kuin luuletkaan, — vastasi Don Quijote ja sen saat nähdä, kun lähdet viemään kirjettä, jonka kirjoitan runomittaan alusta loppuun saakka, valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että kaikki tai ainakin useimmat entisajan ritarit olivat eteviä trubaduureja ja mainioita soittoniekkoja, koska nämä molemmat kyvyt tai paremmin sanoen Jumalan lahjat ovat rakastuneille vaeltaville ominaisia. Totta kyllä, että entisten ritarien lauluissa on enemmän hehkua kuin taituruutta.

— Lukekaa lisää, armollinen herra, — sanoi Sancho — niin varmaan löydätte jotain, mikä meille kirkastaa asian.

Don Quijote käänsi lehteä ja sanoi:

— Tässä on suorasanaista, ja se näyttää olevan kirje.

— Lähetettävä kirjekö, herra? — kysyi Sancho.

-— Alusta päättäen se näyttää olevan selvä lemmenkirje — vastasi Don
Quijote.

— Lukekaa se sitten ääneen, armollinen herra, — sanoi Sancho — sillä minua sellaiset lemmenhommat kovin huvittavat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Sanchon pyyntöä noudattaen hän luki ääneen ja havaitsi siinä olevan seuraavaa:

»Sinun petollinen lupauksesi ja minun varma onnettomuuteni ajavat minut tienooseen, mistä korviisi saapuvat pikemmin tiedot kuolemastani kuin minun valitusääneni. Sinä, kiittämätön, hylkäsit minut toisen vuoksi, joka omistaa enemmän olematta minua merkittävämpi; mutta jos kunto olisi arvossa pidetty rikkaus, en kadehtisi toisen onnea enkä itkisi omaa onnettomuuttani. Mitä kauneutesi rakensi, sen tekosi jaoittivat maahan: edellisen takia luulin sinua taivaan enkeliksi, jälkimmäisen nojalla tiedän että olet nainen. Elä rauhassa, sinä sydämeni sodan sytyttäjä, ja suokoon Jumala että miehesi petokset jäävät iäksi salaan, jottei sinun tarvitse katua tekemääsi enkä minä joudu saamaan kostoa, jota en tahdo.»

Luettuaan kirjeen Don Quijote virkkoi:

— Tästä ei käy enempää kuin säkeistäkään selville muuta kuin se, että kirjoittaja on joku hylätty rakastaja.

Selaillessaan sitten melkein koko kirjan hän löysi siitä muitakin säkeitä ja kirjeitä, joista toiset olivat niin kirjoitetut, että hän voi ne lukea, toiset eivät; mutta kaikki sisälsivät vain valituksia, voivotteluja, epäluuloja, mielihaluja ja mielikarvautta: kertomusta kirjoittajan osaksi tulleesta suosiosta ja ylenkatseesta, edellinen esitettynä riemullisesti, jälkimmäinen itkien ja valittaen. Don Quijoten tarkastellessa kirjaa Sancho tutki matkalaukun jättämättä siihen enempää kuin tyynyynkään yhtään katsomatonta, koettelematonta ja nuuskimatonta nurkkaa, ratkomatonta saumaa tai hajalle nyhtämätöntä villatukkoa, koska ei mielinyt liian kiireen tai huolimattomuuden tähden niihin mitään jättää: niin ankaran ahneuden olivat häneen virittäneet löydetyt kultarahat, joita oli toista sataa. Vaikka hän ei löytänytkään enempää kuin oli löytänyt, hän katsoi kuitenkin täysin korvatuiksi poukotukset, palssamin oksennukset, kalikkalöylyt, muulinajajan nyrkiniskut, kadonneen haarapussin, varastetun kaprokin ja kaiken sen nälän, janon ja uupumuksen, jota oli joutunut kokemaan kelpo herransa palveluksessa, sillä hänestä tuntui että löydön luovuttaminen hänelle oli oikein runsas palkkio.

Murheellisen hahmon ritarin teki kovin mieli saada tietää kuka oli matkalaukun omistaja, sillä hän päätteli sonetista ja kirjeestä, kultarahoista ja hienoista paidoista, että hänen täytyi olla kaikkein etevimpiä rakastajia, joka naisensa ylenkatseen ja ynseän kohtelun vuoksi ilmeisesti oli päätynyt johonkin epätoivoiseen ratkaisevaan tekoon. Kun tässä asumattomassa ja tiettömässä seudussa ei kuitenkaan näkynyt yhtään ihmistä, jolta olisi voinut asiaa tiedustella, hän vain mietti, miten pääsisi kauemmaksi — ollenkaan ohjailematta Rocinantea, joka mielensä mukaan tiensä valiten kulki siitä, mistä pääsi kulkemaan — ja kuvitteli yhä että tällaisessa tiheikössä täytyi välttämättä sattua jokin merkillinen seikkailu.

Ratsastaessaan näissä mietteissään hän näki erään edessään olevan kukkulan laella miehen hyppivän kalliolta kalliolle ja pensaasta pensaaseen merkillisen ketterästi. Hän oli huomaavinaan että mies oli melkein alaston, parta musta ja tuuhea, tukka paksu ja takkuinen, jalat ja sääret paljaat; reisiä peittivät polvihousut, jotka näyttivät kellahtavan ruskeasta sametista tehdyiltä, mutta olivat niin rikkinäiset, että monesta kohdasta paistoi iho. Hänen päänsä oli paljaana, ja vaikka hän, kuten sanottu, sujahti ohi aivan sukkelasti, Murheellisen hahmon ritari silti näki ja huomasi kaikki nuo yksityisseikat, mutta yrityksistään huolimatta ei kyennyt häntä seuraamaan, sillä vähävoimainen Rocinante ei ollut omansa liikkumaan tällaisilla tiettömillä mailla, sitä vähemmän, kun se oli luonnostaankin lyhytaskelinen ja hidasverinen. Don Quijote otaksui heti että siinä oli tyynyn ja matkalaukun omistaja ja päätti etsiä häntä, vaikka olisi liikuttava tässä vuoristossa kokonainen vuosi ennen kuin hän löytyisi. Sen vuoksi hän käski Sanchon painua suoraa päätä vuoriston toiselle laidalle ja sanoi itse tulevansa toisaalta, joten he kenties kohtaisivat tuon miehen, joka oli ylen vikkelästi mennyt menojaan.

— Se ei käy päinsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armostanne etääntyessä alan heti pelätä, ja kimppuuni hyökkäävät tuhannenlaiset kauhut ja näyt. Ja olkoon se, mitä nyt sanon, ohjeenanne, jotta tästä lähtien ette aja minua tuumaakaan kauemmaksi itsestänne.

— Tapahtukoon niin, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — ja olenpa varsin tyytyväinenkin, koska tahdot turvata minun rohkeuteeni, joka ei jätä sinua varjelematta, vaikka henki jättäisi ruumiisi. Seuraa nyt minua hiljalleen, niin hyvin kuin voit, ja kirkasta silmäsi lyhdyiksi; me kierrämme tämän pienen vuoren ja kenties kohtaamme näkemämme miehen, joka aivan epäilemättä on löytömme laillinen haltija.

Siihen vastasi Sancho:

— Paljon parempi olisi jättää hänet etsimättä; jos näet hänet löydämme ja hän sattuu olemaan rahojen omistaja, on selvä, että minun täytyy antaa ne takaisin; siksi olisi parempi tähän turhaan hommaan rupeamatta pitää ne hyvällä omallatunnolla hallussaan, kunnes ilmaantuisi toisin tein, etsimättä ja tutkimatta, niiden oikea omistaja, ja voisihan niin sattua vasta sitten kun olisin ne kuluttanut, ja silloin kuninkaalla ei ole muuta neuvoa kuin vapauttaa minut vastuusta.

— Siinä sinä erehdyt, Sancho; — vastasi Don Quijote — koska olemme saaneet vihiä siitä, kuka on niiden omistaja ja hän on melkein käden ulottuvilla, on velvollisuutemme etsiä hänet ja palauttaa ne hänelle, ja ellemme häntä etsisi, saattaisi jo nimenomainen aavistuksemme, että hän on oikea omistaja, meidät samaan syyllisyyden vaaraan kuin jos tietäisimme että hän se on. Älä siis, hyvä Sancho, pane pahaksesi, vaikka joudut häntä etsimään, sillä mieleni keventyisi, jos löytäisimme hänet.

Niin hän kannusti Rocinantea, ja Sancho seurasi häntä jalkaisin, Gines de Pasamonten tähden. Kierrettyään osan vuorta he näkivät eräässä purossa sinne pudonneen, kuolleen ja koirien puolitta syömän sekä korppien raateleman muulin satuloineen ja suitsineen, ja tämä kaikki vahvisti yhä enemmän heidän arveluansa että heidän näkyvistään paennut mies oli muulin ja satulatyynyn omistaja.

Siinä katsellessaan he kuulivat kuin laumaansa kaitsevan paimenen vihellyksen, ja yhtäkkiä ilmaantui heidän vasemmalta puoleltaan näkyviin joukko vuohia, ja niiden takana, vuoren laella, näkyi niitä kaitseva paimen, vanha mies. Don Quijote huusi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas heidän luokseen. Paimen puolestaan kysyi huutaen kuka heidät oli kuljettanut näille maille, missä vain harvoin, jos milloinkaan, liikkui muuta kuin vuohia tai susia ja muita siellä oleskelevia villejä eläimiä. Sancho vastasi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas ja vakuuttaen että hän saisi tarkan tiedon kaikesta. Paimen tuli ja virkkoi saavuttuaan Don Quijoten luo:

— Lyönpä vetoa että katselette tuossa syvänteessä kuolleena makaavaa muulia. Siinä se on maannut jo kokonaista puoli vuotta. Mutta sanokaa, oletteko kohdanneet sen omistajaa näillä seuduilla?

— Emme ole kohdanneet ketään, — vastasi Don Quijote — vain satulatyynyn ja pienen matkalaukun löysimme tuolta vähän matkan päästä.

— Löysinhän sen minäkin, — vastasi vuohipaimen — mutta en ole koskaan mielinyt nostaa sitä maasta tai edes mennä sen luo, koska olen pelännyt siitä koituvan jotain ikävyyttä ja että se voitaisiin vaatia minulta takaisin varastettuna tavarana; paholainen näet on ovela, ja ihmisen omien jalkojen alta saattaa nousta sellaista, mihin hän kompastuu ja kaatuu, tietämättä kuinka se oikeastaan tapahtuu.

— Aivan samoin sanon minäkin; — virkkoi Sancho — minäkin näet sen löysin, mutta en mielinyt mennä likemmäksi kuin kivenheiton päähän: sinne minä sen jätin, ja siellä se makaa nyt niin kuin ennenkin, sillä minua ei miellytä koira, jonka kaulassa on kulkunen.

— Kuulkaa, hyvä mies, — virkkoi Don Quijote — tiedättekö kuka on noiden esineiden omistaja?

— Tiedän sanoa vain sen verran — vastasi vuohipaimen että noin puoli vuotta sitten, joko hiukan ennemmin tai myöhemmin, saapui eräälle paimenmajalle, joka on suunnilleen kolmen peninkulman päässä tästä, muudan muodoltaan ja ryhdiltään varsin jalo nuori herra ratsastaen tuolla samaisella muulilla, joka nyt makaa tuossa kuolleena, ja mukanaan satulatyyny ja matkalaukku, jotka sanotte löytäneenne niihin kuitenkaan kajoamatta. Hän kysyi heiltä mikä tämän vuoriston osa oli jylhin ja kauimpana ihmisten ilmoilta; me mainitsimme tämän, missä nyt olemme, ja se onkin totta, sillä kuljettuanne puoli peninkulmaa kauemmaksi vuoriston sisäosiin saattaa käydä niin, että jäätte sille tielle, ja minua tosiaankin ihmetyttää, kuinka olette voineet tänne tulla, kun ei ole tänne johtavaa tietä eikä polkua. Sanon siis että nuori herra vastauksemme kuultuaan käänsi ratsunsa ja lähti mainitsemaamme seutuun päin jättäen meidät kaikki ihastelemaan kaunista muotoansa ja ihmettelemään kysymystänsä sekä joutuisaa lähtöänsä kohti vuoristoa. Sen koommin emme ole häntä nähneet kertaakaan, kunnes hän muutamia päiviä sitten tuli erästä paimentamme vastaan ja mitään virkkamatta kävi hänen kimppuunsa, löi ja potki häntä ja astui sitten muona-aasimme luo, otti kaikki sen kuljettamat leivät ja juustot ja sen tehtyään palasi metsän kätköön ihmeen sukkelasti. Saatuamme sen kuulla me muutamat vuohipaimenet lähdimme matkaan, etsimme häntä melkein kaksi päivää tämän vuoriston jylhimmästä seudusta ja löysimmekin hänet sitten valtavan suuren korkkipuun ontelosta. Hän tuli meitä vastaan varsin leppoisana, mutta vaatteet repaleisina ja kasvot niin rumentuneina ja päivänpaahtamina, että tuskin olisimme häntä tunteneet, elleivät hänen vaatteensa, jotka tunsimme, vaikka ne olivat rääsyiset, olisi osoittaneet meille että hän oli se, jota etsimme. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja selitti meille ettei meidän pitänyt kummastella nähdessämme hänet siinä asussa, sillä hänen täytyi niin tehdä suorittaakseen katumusharjoituksen, joka oli hänelle määrätty hänen monien syntiensä tähden. Pyysimme häntä ilmoittamaan kuka hän oli, mutta emme saaneet häntä mitenkään siihen suostumaan. Pyysimme myös että hän, tarvitessaan ruokavaroja, joita vailla ei voinut tulla toimeen, sanoisi missä hänet tapaisimme, koska halusimme varsin mielellämme ja täsmällisesti niitä hänelle toimittaa, ja että hän, ellei sekään ollut hänelle mieleen, ainakin tulisi niitä paimenilta pyytämään eikä väkisin ottamaan. Hän kiitti meitä tarjouksestamme, pyysi anteeksi tekemäänsä väkivaltaa ja lupasi toiste anoa almua sekä olla mitenkään ketään ahdistamatta. Mitä asuinpaikkaan tuli, hän sanoi ettei hänellä ollut muuta kuin se, mikä kulloinkin sattui tarjoutumaan iltamyöhällä. Hän päätyi puhuttuaan niin hereään itkuun, että meidän kuuntelijain olisi täytynyt olla kivestä tehtyjä, ellemme olisi ottaneet siihen osaa ajatellessamme, millaisena olimme hänet nähneet ensimmäisen kerran ja millaisena näimme hänet nyt. Hän näet oli, kuten jo sanoin, erittäin hieno ja sievä nuori herra ja osoittautui kohteliaissa ja laadullisissa puheissaan jalosukuiseksi ja sivistyneeksi henkilöksi, ja vaikka me kuuntelijat olimme vain maalaisväkeä, hänen käytöksensä oli niin säädyllinen ja hieno, että me maanmoukatkin sen hyvin ymmärsimme. Mutta sitten hän yhtäkkiä lopetti puheensa, painui sanattomaksi ja tuijotti maahan pitkän aikaa, kaikkien hiljaa ja hämmästyneinä ja kovin häntä säälien odottaessa, mihin tämä huumaus johtaisi; siitä, miten hän avasi silmänsä, tuijotti kauan maahan ripsiään rävähdyttämättä, sitten ne taas ummisti, puristi huulensa lujasti yhteen ja kohotti kulmakarvojaan, me helposti käsitimme että hänet oli äkkiä vallannut jokin hulluuden puuska. Hän osoittikin meille aivan kohta, että olimme arvanneet oikein, nousi raivoissaan maasta, mihin oli heittäytynyt, ja hyökkäsi häntä lähinnä olevan kimppuun niin silmittömän rajusti, että olisi lyömällä ja puremalla hänet tappanut, ellemme olisi pelastaneet miestä hänen käsistään. Näin tehdessään hän huudahteli: »Sinä petollinen Fernando! Nyt, nyt saat maksaa minulle tekemäsi vääryyden! Nämä kädet riistävät rinnastasi sydämen, jossa asuvat ja viihtyvät kaikki pahuudet, ennen kaikkea vilppi ja petos!» Hän liitti näihin vielä muita lauseita, joiden kaikkien tarkoituksena oli sanoa pahaa tuosta Fernandosta ja syyttää häntä petturiksi ja kavaltajaksi. Niin me melkoista vaivaa nähden vapautimme paimenen hänen käsistään; hän poistui luotamme enää mitään virkkamatta ja piiloutui juosten orjantappuratiheikköön ja viidakkoon, niin että meidän oli mahdoton lähteä hänen jälkeensä. Siitä me päättelimme hulluuden kohtaavan häntä puuskittain ja että joku Fernando-niminen henkilö nähtävästi oli tehnyt hänelle jotain pahaa, mikä oli ollut niin ankaraa kuin näkyi siitä tilasta, johon se oli hänet saattanut. Kaikki tämä on sittemmin saanut vahvistuksensa, kun hän, useitakin kertoja, on tullut näkyviin, toisinaan pyytämään paimenia antamaan hänelle eväsvaroistaan, toisinaan taas viemään väkisin; kun näet hänelle sattuu hulluuden puuska, hän ei tyydy siihen, että paimenet tarjoavat hänelle mielisuosiosta, vaan ottaa väkisin, nyrkkejään käyttäen; täydellä järjellä ollessaan hän sitä vastoin anelee almua Jumalan nimessä, kohteliaasti ja lauhkeasti, sanoo saamastaan monet kiitokset ja vuodattaa kyyneliäkin. Ja minä kerron teille totuudenmukaisesti, hyvät herrat, — jatkoi vuohipaimen — että päätimme eilen, minä ja neljä nuorta paimenta, nimittäin kaksi apulaistani ja kaksi ystävääni, etsiä häntä, kunnes hänet löytäisimme, ja löydettyämme on aikomuksemme kuljettaa hänet joko väkisin tai hänen suostumuksellaan kahdeksan peninkulman päässä täältä sijaitsevaan Almodóvarin kaupunkiin, missä toimitamme hänet paranemaan, jos hänen tautinsa on parannettavissa, tai saamme hänen järjissään ollessaan kuulla kuka hän on ja onko hänellä omaisia, joille voimme lähettää tiedon hänen onnettomuudestaan. Siinä, hyvät herrat, kaikki, mitä tiedän vastata tiedusteluunne; ja voitte uskoa että löytämienne tavarain omistaja on juuri hän, jonka näitte kiitävän ohitsenne niin vikkelästi puolialastomia. (Don Quijote näet oli jo kertonut, kuinka oli nähnyt miehen kiitävän hyppien vuoristossa.)

Don Quijote oli ihmeissään siitä, mitä oli vuohipaimenelta kuullut, halusi nyt sitäkin hartaammin saada tietää kuka tuo onneton mielipuoli oli, ja niin hän mielessään päätti tehdä mitä oli jo miettinyt: etsiä häntä kaikkialta vuoristosta, jättämättä yhtään loukkoa tai luolaa tutkimatta, kunnes hänet löytäisi. Sallimus järjesti asiat kuitenkin paremmin kuin hän osasi ajatella tai toivoakaan, sillä samassa ilmaantui eräästä vuorenrotkosta, jonka suulla he olivat, hänen etsimänsä nuori mies. Hän tuli puhellen itsekseen, niin ettei olisi saanut selkoa hänen sanoistaan lähelläkään, vielä vähemmän etäällä ollen. Hänen pukunsa oli sellainen kuin on kerrottu, mutta Don Quijote huomasi hänen lähemmäksi tultuaan että hänen yllään oleva repaleinen nahkanuttu oli tehty ambrantuoksuisesta nahasta, minkä nojalla hän täysin oivalsi ettei sellaisten vaatekappaleiden käyttäjä voinut olla mikään halpa-arvoinen henkilö.

Heidän luokseen saavuttuaan nuori mies tervehti heitä soinnuttomalla ja käheällä äänellä, mutta erittäin kohteliaasti. Don Quijote vastasi hänen tervehdykseensä yhtä säädyllisesti, astui Rocinanten selästä, meni siron ryhdikkäästi ja arvokkaasti häntä syleilemään ja piti häntä kauan kiinteästi syliinsä suljettuna, ikään kuin olisi tuntenut hänet jo aikoja sitten. Antauduttuaan syleiltäväksi tämä toinen, jota voimme nimittää Surkean hahmon (niin kuin Don Quijotea Murheellisen hahmon) Räiväksi, työnsi hänet hiukan loitommaksi itsestään, laski kätensä Don Quijoten olkapäille ja katseli häntä tahtoen saada selville, tunsiko hänet, eikä luultavasti ollut vähemmän ihmeissään nähdessään Don Quijoten kasvot, vartalon ja varukset kuin Don Quijote nähdessään hänet. Syleilyn jälkeen alkoi vihdoin ensimmäisenä puhua Räivä, lausuen mitä seuraavassa kerrotaan.

Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.

Historia kertoo Don Quijoten kuunnelleen kurjan Vuoriston ritarin puhetta hänen jatkaessaan keskustelua näin sanoen:

— Totisesti, hyvä herra, olittepa kuka tahansa, sillä minä en teitä tunne, kiitän teitä minulle osoittamastanne ystävyydestä ja kohteliaisuudesta ja toivoisin olevani siinä tilassa, että voisin korvata muutenkin kuin hyvällä tahdolla sitä hyväntahtoisuutta, jota olette osoittanut ottamalla minut niin sydämellisesti vastaan; mutta kohtaloni ei tahdo suoda minulle kokemieni hyvientöiden palkitsemista varten mitään muuta kuin hyvän halun niiden korvaamiseen.

— Minä puolestani — vastasi Don Quijote — haluan teitä palvella, vieläpä niin, että olin päättänyt olla lähtemättä tästä vuoristosta, kunnes löytäisin teidät ja saisin teiltä itseltänne tietää, voisiko teidän omituisen elämäntapanne ilmaisemaan kärsimykseen löytyä minkäänlaista lääkettä, ja tarvittaessa etsiä sitä niin hartaasti kuin suinkin mahdollista. Ja siinäkin tapauksessa, että onnettomuutenne olisi sitä laatua, joka sulkee ovet kaikenlaiselta lohdutukselta, aioin teitä auttaa itkemällä ja valittamalla kanssanne niin hyvin kuin voin, sillä onhan sentään lohdutukseksi, jos onnettomuudessaan löytää jonkun, joka tuntee osanottoa sitä kohtaan. Ja jos hyvä tarkoitukseni ansaitsee tunnustuksekseen jonkinlaista ystävällisyyttä, pyydän teitä, herrani, sen suuren kohteliaisuuden nimessä, jonka olemuksessanne havaitsen, ja vannotan teitä vielä sen nimessä, mitä olette eläessänne syvimmin rakastanut tai rakastatte, ilmoittamaan minulle kuka olette ja mistä syystä olette ajautunut elämään ja kuolemaan näihin erämaihin järjettömien luontokappaleiden tavalla, koska oleskelette niiden joukossa niin vieraantuneena omasta itsestänne kuin pukunne ja ulkonäkönne osoittaa. Ja minä vannon — lisäsi Don Quijote — sen ritariarvon nimessä, jonka olen saanut, vaikka olenkin arvoton ja syntinen ihminen, sekä vaeltavan ritarin toimen nimessä, että jos te, hyvä herra, tämän pyyntöni täytätte, minä tulen teitä palvelemaan sillä hartaudella, johon minua velvoittaa se, että olen mikä olen, joko pelastamalla teidät onnettomuudestanne, jos siihen voidaan pelastusta löytää, tai ottamalla osaa teidän valituksiinne, niin kuin olen teille luvannut.

Kuultuaan Murheellisen hahmon ritarin niin puhuvan Metsän ritari katseli häntä katselemistaan kiireestä kantapäähän ja kyllikseen katseltuaan virkkoi:

— Jos teillä on jotain syötävää minulle annettavaksi, niin antakaa Jumalan laupeuden tähden; syötyäni teen mitä ikinä käsketään, kiitokseksi niistä hyvistä toivotuksista, joita minulle on tässä lausuttu.

Sancho otti pussistaan ja vuohipaimen laukustaan eväitä, joilla Räivä tyydytti nälkänsä syöden mitä hänelle tarjottiin kuin tylsämielinen, niin nopeasti, että pikemmin ahmaisi kuin nieli suupalan suupalan jälkeen; ja hänen syödessään ei hän eivätkä katselijat virkkaneet sanaakaan. Päätettyään ateriansa hän viittasi toisia seuraamaan ja niin tapahduttua johti heidät läheisen kallionkielekkeen takana sijaitsevalle pienelle vihannalle nurmikolle. Sinne ehdittyään hän paneutui pitkäkseen maahan, ruohikkoon, ja toiset tekivät samoin, kaikki yhä vaiti ollen, kunnes Räivä, sijoituttuaan mukavaan asentoon, lausui:

— Jos haluatte, hyvät herrat, että kerron teille lyhyesti suunnattomat onnettomuuteni, teidän tulee luvata ettette millään kysymyksellä tai muuten katkaise murheellisen tarinani lankaa, sillä kertomukseni loppuu siihen kohtaan, missä niin teette.

Nämä Räivän sanat johdattivat Don Quijoten mieleen hänen aseenkantajansa kertomuksen, jota esitettäessä hän ei pitänyt selvillä joen yli kuljetettujen vuohten lukumäärää ja tarina siitä syystä jäi kesken. Mutta palatkaamme Räivään, joka jatkoi puhettaan:

— Asetan tämän ehdon siitä syystä, että tahtoisin esittää kertomuksen onnettomuuksistani lyhyesti; niiden mieleen johdattaminen näet vain tuo lisäksi uutta katkeruutta, ja mitä vähemmän minulta kysytte, sitä pikemmin kerron sen loppuun, vaikka en jätä esittämättä mitään tärkeätä seikkaa, koska tahdon täysin tyydyttää toivomuksenne.

Don Quijote lupasi kaikkien muidenkin puolesta, ja siitä seikasta varmuuden saatuaan mies aloitti seuraavaan tapaan:

— Nimeni on Cardenio, kotipaikkani eräs huomattavimpia kaupunkeja täällä Andalusiassa; olen aatelissukua, vanhempani ovat varakkaat, onnettomuuteni on niin suuri, että vanhempani varmaan ovat sitä itkeneet ja sukulaiseni valittaneet, kykenemättä kumminkaan sitä rikkaudellaan lievittämään; taivaan lähettämissä onnettomuuksissa näet eivät onnenlahjat yleensäkään kykene paljon auttamaan. Tässä samassa maakunnassa eli taivaallinen olento, jolle rakkaus oli lahjoittanut kaiken ihanuuden, mitä milloinkaan voin itselleni toivoa: niin kaunis oli Luscinda neito, myös yhtä jalosukuinen ja yhtä varakas kuin minä, mutta onnellisempi ja epävakaisempi kuin kunnialliset aikomukseni olisivat ansainneet. Tätä Luscindaa minä hellin, rakastin ja palvoin varhaisista lapsuusvuosistani asti, ja hän puolestaan rakasti minua niin koruttomasti ja vilpittömästi kuin hänen nuori ikänsä salli. Vanhemmillamme oli tieto kiintymyksestämme eivätkä he sitä moittineet, koska hyvin ymmärsivät että se kehittyessään saattoi tähdätä ainoastaan avioliittoon, ja tämä oli sukuperämme ja varallisuutemme tasavertaisuuden vuoksi melkein itsestään selvä asia. Meille karttui ikää, ja samalla varttui rakkautemme, niin että Luscindan isä katsoi säädyllisyyden vaatimusten tähden velvollisuudekseen kieltää minua käymästä talossaan, siten tavallaan jäljitellen runoilijain lauluillaan ylistämän Thisben vanhempien menettelyä. Tämä kielto oli omansa vain kiihtämään liekkiä ja lisäämään kaipausta; vaikka näet kielemme saatiin vaikenemaan, oli mahdotonta vaientaa kirjoittavia kyniä, jotka aina kertovat rakastetulle vapaammin mitä sydämessä piilee, koska rakastetun olennon läsnäolo useasti hämmentää ja mykistää varmimmankin aikeen ja uskaliaimmankin kielen. Ankara taivas, kuinka monta kirjettä hänelle kirjoitinkaan! Kuinka monta laulua sepitinkään ja kuinka paljon rakkautta uhkuvia säkeitä, joissa sieluni selitti ja tulkitsi tunteitaan, kuvaili hehkuvaa kaipaustaan, askarteli muistoissaan ja kiihti kiintymystään! Kun siis tunsin uupuvani kaipaukseen ja havaitsin sieluni riutuvan haluun nähdä hänet, päätin panna täytäntöön ja kerrallaan ratkaista sen, mikä mielestäni oli soveliainta, jotta saavuttaisin ikävöimäni ja ansaitsemani palkinnon, nimittäin pyytää häntä hänen isältänsä lailliseksi puolisokseni. Niin teinkin, ja hän vastasi sanoen olevansa minulle kiitollinen siitä, että tahdoin kunnioittaa häntä ja itseäni ottamalla hänen tyttärensä aviokseni, mutta huomautti että isäni ollessa vielä elossa oli oikeuden mukaan hänen asiansa esittää tuo pyyntö; jos näet asia ei olisi täysin hänen tahtoansa ja mieltymystänsä vastaava, ei Luscinda suinkaan ollut niitä naisia, joita voidaan viedä tai antaa salakähmäisesti. Kiitin häntä hänen hyväntahtoisuudestaan ollen sitä mieltä että hän oli puhunut aivan oikein ja että isäni suostuisi suunnitelmaan, kun sen hänelle ilmaisisin. Siinä tarkoituksessa lähdin heti paikalla sanomaan isälleni mitä halusin, mutta astuessani hänen huoneeseensa näin hänen kädessään avatun kirjeen, jonka hän ojensi minulle, ennen kuin ehdin mitään lausua, sanoen: »Tästä kirjeestä, Cardenio, näet, kuinka herttua Ricardo haluaa osoittaa sinulle suosiotaan.» Tämä herttua Ricardo on, kuten te, hyvät herrat, varmaan tiedätte, Espanjan grandeja, ja hänen tiluksensa sijaitsevat tämän Andalusiamme parhaassa seudussa. Minä otin ja luin kirjeen, joka oli niin houkutteleva, että isäni olisi omasta mielestänikin menetellyt väärin, ellei olisi täyttänyt mitä siinä pyydettiin, nimittäin että hän heti lähettäisi minut herttuan luo, joka tahtoi saada minut vanhemman poikansa kumppaniksi, ei palvelijaksi, luvaten pitää huolen siitä, että pääsisin asemaan, joka vastaisi kunnioitusta, jota hän minua kohtaan tunsi. Luin kirjeen ja mykistyin sitä lukiessani, varsinkin kun kuulin isäni sanovan: »Sinä lähdet kahden päivän kuluttua, Cardenio, täyttämään herttuan toivomusta, ja kiitä Jumalaa, joka antaa sinulle mahdollisuuden saavuttaa mitä tiedän sinun ansaitsevan.» Näihin sanoihin hän vielä liitti muita isällisiä neuvoja. Lähdön aika tuli, minä keskustelin eräänä iltana Luscindan kanssa, kerroin hänelle tarkoin, kuinka oli asian laita, ja puhuin vielä hänen isälleen pyytäen häntä odottamaan muutamia päiviä ja olemaan naittamatta tytärtään, kunnes saisin tietää mitä Ricardo minusta tahtoi; hän lupasi, ja Luscinda vahvisti sen vannoen ja voipuen lukemattomat kerrat. Vihdoin saavuin herttua Ricardon luo. Hän otti minut vastaan ja kohteli minua niin hyvin, että pahansuopuus heti alkoi tehdä tehtäväänsä; vanhat palvelijat näet kadehtivat minua, koska otaksuivat herttuan minulle osoittaman suosion välttämättä koituvan heidän vahingokseen. Eniten iloitsi saapumisestani kuitenkin herttuan nuorempi poika Fernando, komea nuorukainen, hieno mies, antelias ja herkästi kiintyvä, joka vähän ajan kuluessa pyrki niin kiihkeästi saamaan minua ystäväkseen, että kaikilla oli siitä puheen aihetta; ja vaikka vanhempikin piti minusta ja osoitti minulle suosiotaan, ei hän sentään ollut niin ylen kiihkeä kuin Don Fernando kiintymyksessään ja kohtelussaan. Koska ystävysten kesken ei ole salaista eikä salattua seikkaa ja koska tuttavallinen suhteeni Don Fernandoon oli jo muuttunut ystävyydeksi, kävi niin, että hän ilmaisi minulle kaikki mielensä liikkeet, erittäinkin erään hellän tunteen, joka sai hänet hieman levottomaksi. Hän oli kiintynyt erääseen maalaistyttöön, isänsä alustalaiseen, jonka vanhemmat olivat erittäin varakkaat ja joka itse oli niin kaunis, häveliäs, älykäs ja siveä, ettei kukaan tuttavista voinut ratkaista mikä näistä seikoista ilmeni hänessä toisia erinomaisempana tai oivallisempana. Nämä kauniin maalaistytön hyvät ominaisuudet kiihtivät Don Fernandon intohimon siihen määrään, että hän, voidakseen saada tuon kaiken omakseen ja voittaakseen tytön koskemattomuuden, päätti antaa hänelle aviolupauksen, koska kaikki hänen yrityksensä olisivat muuten olleet tuloksettomat. Ystävyyden velvoittamana koetin esittää niin hyviä syitä ja niin havainnollisia esimerkkejä kuin suinkin osasin pidättääkseni häntä tuosta aikeesta ja saadakseni hänet siitä luopumaan; ja nähtyäni sitten ettei mistään ollut apua, päätin ilmoittaa asian herttua Ricardolle, hänen isälleen; mutta Don Fernando, ovela ja älykäs mies, oli jo sitä varonut ja pelännyt, koska olin hänen mielestään kelpo palvelijana velvollinen ilmaisemaan seikan, joka oli niin suureksi vahingoksi herrani herttuan kunnialle, ja niin hän, harhauttaakseen ja pettääkseen minua, sanoi minulle ettei keksinyt parempaa keinoa sen kauneuden unohtamiseen, joka häntä niin kovin kahlehti, kuin lähteä pois muutamaksi kuukaudeksi, ja sanoi tahtovansa järjestää tämän poissaolon siten, että me molemmat lähtisimme isäni kotiin ilmoittaen herttualle menevämme katsomaan ja ostamaan muutamia hyviä hevosia kotikaupungistani, missä syntyvät maailman parhaat. Tuskin tuon kuultuani minä rakkauteni yllyttämänä heti suostuin hänen päätökseensä, pitäen sitä niin hyvänä kuin suinkin ajatella voi, ja olisin varmaan siihen yhtynyt, vaikka sen perustelu ei olisi ollut niin oivallinen, koska huomasin, kuinka hyvä mahdollisuus ja tilaisuus minulle tarjoutui päästä jälleen näkemään Luscindaani. Tämän ajatukseni ja kaipaukseni tähden minä hyväksyin hänen mielipiteensä ja annoin tukea hänen päätökselleen kehoittaen häntä toteuttamaan sen niin pian kuin mahdollista, koska poissaolo todella tekee tehtävänsä kaikkein voimallisimmistakin aivoituksista huolimatta. Mutta myöhemmin sain tietää että hän minulle tätä ehdottaessaan oli jo nauttinut tyttöä tulevana puolisonaan ja odotti vain sopivaa tilaisuutta saadakseen vaarattomasti ilmaista asian, peläten mitä hänen isänsä herttua tulisi tekemään saatuaan tietää hänen mielettömyytensä. Koska nuorten miesten rakkaus useimmiten ei ole muuta kuin himoa, joka perimmältään tavoittelee vain hekumaa ja sen saavutettuaan loppuu, joten sen, mikä näytti rakkaudelta, täytyy peräytyä, koska se ei voi päästä luonnon asettamaa rajaa kauemmaksi (jota rajaa luonto ei ole asettanut aito rakkaudelle) — tarkoitan että Don Fernandon nautittua tyttöä hänen pyyteensä tyyntyivät ja hänen intohimonsa jäähtyi; ja jos hän aluksi olikin tahtovinaan lähteä pois päästäkseen niiltä rauhaan, niin nyt hän toden teolla hankkiutui lähtemään, jottei tarvitsisi ottaa kantaakseen niiden seurauksia. Herttua antoi hänelle luvan ja käski minun lähteä häntä saattamaan. Me saavuimme kotikaupunkiini, isäni otti hänet vastaan niin kuin hänen säätynsä edellytti, minä näin kohta jälleen Luscindan, tunteeni heräsivät taasen eloon (vaikka eivät olleet suinkaan kuolleet eivätkä kuihtuneetkaan), ja minä ilmaisin ne onnettomuudekseni Don Fernandolle, koska hänen osoittamansa suuren ystävyyden vuoksi ei mielestäni pitänyt salata häneltä mitään. Ylistin hänelle Luscindan kauneutta, suloa ja älykkyyttä niin innokkaasti, että ylistykseni virittivät häneen halun saada nähdä neidon, jota koristivat niin monet hyvät ominaisuudet. Kovaksi onnekseni täytin hänen pyyntönsä ja näytin Luscindan hänelle eräänä yönä, kynttilän valossa, ikkunassa, missä olimme tavallisesti keskustelleet. Luscindalla oli yllään vain kevyt yövaippa, joten Don Fernando hänet nähdessään heti unohti kaiken siihen saakka näkemänsä kauneuden. Hän mykistyi, huumaantui, hurmaantui, sanalla sanoen rakastui niin hereästi kuin tulette näkemään, kun jatkan kertomusta onnettomuudestani. Hänen intohimonsa (jonka hän salasi minulta ilmaisten sen ainoastaan taivaalle) sai vielä uutta virikettä, kun hän eräänä päivänä sattumalta löysi Luscindan kirjoittaman pienen kirjeen, jossa neito kehoitti minua pyytämään häntä hänen isältään puolisokseni. Se oli kirjoitettu niin älykkäästi, niin siveästi ja niin hellästi, että Don Fernando sen luettuaan sanoi yksin Luscindassa olevan kaikki ne kauneuden ja älykkyyden sulot, joista maailman muissa naisissa ilmeni ainoastaan rippeitä. Tahdon kyllä nyt tunnustaa että minua harmitti, kun kuulin Don Fernandon lausuvan ylistyssanojansa, vaikka hyvin tiesin, kuinka pätevillä syillä hän Luscindaa ylisti, ja että aloin pelätä ja varoa häntä, koska ei kulunut hetkeäkään, jona hän ei olisi halunnut jutella Luscindasta, ja hän viritti keskustelun, olipa aihe kuinka väkinäinen tahansa. Se herätti minuun eräänlaista mustasukkaisuutta, ei siksi, että olisin pelännyt Luscindan hyveen ja uskollisuuden mitenkään muuttuvan, mutta sittenkin kohtalo sai minut pelkäämään juuri sitä, mitä ne minulle takasivat. Don Fernando hankki aina itselleen tilaisuuden lukea kirjeet, jotka lähetin Luscindalle, ja samoin hänen vastauksensa, koska muka oli kovin ihastunut meidän molempien hienoon älyyn. Sattui sitten että Luscinda pyysi minulta luettavakseen ritariromaania, johon hän oli kovin mieltynyt, nimittäin Gallian Amadista…

Don Quijote oli tuskin ehtinyt kuulla puhuttavan ritariromaanista, kun hän jo sanoi:

— Jos teidän armonne olisi kertomustaan aloittaessaan minulle sanonut että hänen armonsa neiti Luscinda piti ritariromaaneista, oli sitte ilman mitään muuta ylistystä saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että hän oli erinomaisen ymmärtäväinen; en näet olisi pitänyt häntä siinä suhteessa niin oivallisena kuin te, hyvä herra, hänet kuvailitte, ellei hän olisi mielellään viljellyt niin herkullista luettavaa; mitä minuun tulee, ei niin muodoin tarvitse tuhlata enempää sanoja hänen kauneutensa, kuntonsa ja ymmärtäväisyytensä selittämiseksi, sillä yksin sen nojalla, mitä kuulin hänen harrastuksestaan, tunnustan hänet maailman kauneimmaksi ja älykkäimmäksi naiseksi. Ja minä toivoisin teidän armonne lähettäneen hänelle Gallian Amadiin ohella kelpo Kreikan Rugelin, koska tiedän että neiti Luscindaa olisivat suuresti miellyttäneet Daraida ja Garaya sekä Darinel-paimenen älykkäät esitykset ja ne hänen paimenlaulujensa ihastuttavat säkeet, joita hän niin ylen somasti, älykkäästi ja luontevasti lauloi ja esitti. Saattaa kumminkin tulla aika, jolloin tämä laiminlyönti korjataan, eikä sen korjaamiseen vaadita enempää kuin että teidän armonne suvaitsee lähteä kanssani kotikylääni, sillä siellä voin antaa teille neljättäsataa kirjaa, jotka ovat sieluni huvi ja elämäni hauskuus, vaikka toisaalta luulenkin ettei minulla ole niitä enää ainoatakaan, koska ilkeät ja kateelliset noidat ovat ne minulta varastaneet. Ja suvaitkoon teidän armonne antaa anteeksi että olen rikkonut lupauksemme olla keskeyttämättä kertomustanne; kun näet kuulen ritariseikoista ja vaeltavista ritareista, voin yhtä vähän olla puuttumatta puheeseen kuin Auringon säteet voivat olla lämmittämättä ja Kuun säteet luomatta kosteutta. Suokaa siis anteeksi ja jatkakaa, sillä se tässä nyt on tähdellisintä.

Don Quijoten lausuessa mitä tässä on kerrottu Cardenion pää oli painunut rintaa vasten ja hän näytti olevan syvissä mietteissä. Ja vaikka Don Quijote kahteen kertaan kehoitti häntä jatkamaan kertomustaan, hän ei kohottanut päätänsä eikä virkkanut sanaakaan; vasta pitkän tovin kuluttua hän sen kohotti ja lausui:

— En voi saada päästäni, sitä ei saa sieltä kukaan maailmassa, eikä kukaan voi minulle muuta uskotella, ja houkko olisikin, joka toisin luulisi tai uskoisi, kuin että se suurlurjus mestari Elisabat eli haureudessa kuningatar Madasiman kanssa.

— Ei, sen vieköön… — vastasi Don Quijote ankaran kiukun vallassa (viskaten voimasanan ilmoille kuin luodin, tapansa mukaan) — se on suurta ilkeyttä tai oikeammin sanoen konnamaisuutta: kuningatar Madásima oli erinomainen ylhäinen nainen, eikä sovi otaksua niin korkean ruhtinattaren eläneen sala-aviossa puoskarin kanssa, ja se, joka toisin väittää, valehtelee niin kuin ainakin suuri lurjus. Ja minä opetan hänet sen tietämään, jalkaisin tai ratsain, aseissa tai aseettomana, yöllä tai päivällä tai miten hyvänsä hän parhaaksi näkee.

Cardenio katseli häntä erittäin tarkkaavasti, hulluuden puuska oli hänet jo vallannut, hän ei ajatellutkaan jatkaa kertomustaan, eikä Don Quijote olisi sitä kuunnellut, niin kovin harmistuttuaan siitä, mitä oli kuullut sanottavan kuningatar Madásimasta. Merkillistä: hän kävi puoltamaan kuningatarta, ikään kuin tämä olisi tosiaankin ollut hänen todellinen ja synnynnäinen valtiattarensa; niin kovin olivat hänen kirotut kirjansa hänet pauloneet! Koska siis Cardenio oli jo järjiltään ja kuuli itseään mainittavan valehtelijaksi ja lurjukseksi ja monilla muilla samanlaisilla herjausnimillä, hän pani leikin pahakseen, sieppasi viereltään kivenmyhkyrän ja iski sillä Don Quijotea rintaan, niin että ritarimme kellahti selälleen. Nähdessään herraansa niin pideltävän Sancho Panza hyökkäsi kädet nyrkissä hullun kimppuun, mutta Räivä otti hänet vastaan kaataen hänet nyrkiniskulla jalkoihinsa, hyppäsi hänen päälleen ja ruhjoi hänen kylkiluitaan mielin määrin. Vuohipaimen, joka aikoi käydä Sanchoa auttamaan, joutui samaan löylyyn. Kukistettuaan ja möyhennettyään heidät kaikki Räivä jätti heidät siihen ja lahti ylhäisen tyynesti vuoriston kätköön. Raivoissaan siitä, että oli aivan aiheettomasti joutunut peitottavaksi, Sancho nousi ja kävi kostamaan vuohipaimenelle, sanoen syyn olevan hänen, koska hän ei ollut ennakolta ilmoittanut että tuo mies oli aika ajoin järjiltään; jos he olisivat sen tienneet, he olisivat olleet varuillaan voidakseen varjella itseään. Vuohipaimen vastasi että hän oli sen sanonut ja ettei ollut hänen syynsä, ellei Sancho ollut sitä kuullut. Sancho kiisti vastaan, samoin vuohipaimen vuorostaan, ja aikansa kiisteltyään he kävivät kiinni toistensa haiveniin ja mukiloivat toisiaan niin, että olisivat ruhjoutuneet rievuiksi, ellei Don Quijote olisi heitä tyynnyttänyt. Vuohipaimenta yhä retuuttaen Sancho sanoi:

— Antakaa minun tapella, armollinen herra, Murheellisen hahmon ritari; tämähän on kimeenimies niin kuin minäkin eikä mikään ritari, niin että minulla kaiketi on lupa mielin määrin kostaa kärsimäni solvaus ja otella hänen kanssaan nyrkki nyrkkiä vastaan rehellisen miehen lailla.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta minä tiedän, ettei hän ole mitenkään syyllinen siihen, mitä on tapahtunut.

Niin Don Quijote heidät rauhoitti ja kysyi sitten vielä kerran vuohipaimenelta, voisiko Cardenion löytää, sillä hän halusi ylen hartaasti kuulla hänen kertomuksensa jälkiosan. Vuohipaimen vastasi samoin kuin aikaisemmin ettei hän varmasti tiennyt, missä miehen tyyssija oli, mutta että Don Quijote epäilemättä hänet löytäisi, viisaana tai hulluna, jos liikkuisi uutterasti näillä tienoilla.

Viideskolmatta luku,

missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista, joita sattui Sierra Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja kuinka hän jäljitteli Kauniin-tumman katumuksentekoa.

Don Quijote sanoi hyvästi vuohipaimenelle, nousi jälleen Rocinanten selkään ja käski Sanchon tulla perässä, ja Sancho totteli varsin vastahakoisesti. He saapuivat vähitellen vuoriston jylhimpään osaan, ja Sancho oli menehtyä haluun saada jutella isäntänsä kanssa, mutta toivoi hänen aloittavan, jottei rikkoisi hänen määräystään. Kun vaitiolo kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi, hän virkkoi viimein:

— Herra Don Quijote, antakaa minulle siunauksenne ja päästäkää minut menemään, sillä tahdon nyt heti palata kotiin vaimoni ja lasteni luo, joiden kanssa minulla ainakin on lupa puhua ja jutella mitä ikinä haluan; jos näet teidän armonne vaatii minua kulkemaan näissä erämaissa päivin öin sallimatta minun puhutella itseään, milloin mieleni tekee, niin hautaatte minut elävältä. Jos sallimus edes soisi luontokappaleiden puhua, niin kuin Aisapussin ajalla, ei olisi niinkään hullusti, koska voisin haastella niille mieleni mukaan ja kova onneni siten unohtuisi; on näet paha ja liiallista kärsivällisyyttä kysyvä paikka, kun täytyy kulkea koko ikänsä etsien seikkailuja saamatta palkakseen mitään muuta kuin potkuja ja poukotusta, kiven ja nyrkin iskuja, ja siitä huolimatta täytyy pitää kitansa kiinni, uskaltamatta sanoa mitä on sydämellä, aivan kuin olisi mykkä.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä haluat mitä hartaimmin että kumoaisin julistamani kiellon, joka koskee kielesi käyttelyä. Katso siis se kumotuksi ja puhu mitä mielit, sillä ehdolla, että tämä kumoaminen on voimassa ainoastaan niin kauan kuin vaellamme täällä vuoristossa.

— Olkoon niin, — vastasi Sancho — kun vain saan nyt puhua, sillä Jumala yksin tietää mitä tuonnempana tapahtuu, ja käyttääkseni heti hyväkseni tätä lisenssiä kysyn teiltä: mitä syytä teidän armollanne oli käydä puoltamaan sillä siivolla tuota kuningatar Matosiimaa, vai mikä hänen nimensä oli? Mitä se haittasi, olipa tuo Sapatti hänen ystävänsä tai ei? Jos teidän armonne ei olisi ollut siitä millänsäkään, kun ette kerran ole hänen tuomarinsa, uskon hyvinkin että se hullu olisi jatkanut juttuansa ja olisivat jääneet saamatta kivenisku ja potkut ja runsas puolitusinaa korvatillikoita.

— Totisesti, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos tietäisit niin kuin tiedän minä, kuinka kunniallinen ja kuinka erinomainen ylhäinen nainen kuningatar Madásima oli, uskon varmaan että sanoisit minun menetelleen sangen kärsivällisesti, kun en murskannut suuta, joka sellaisia herjauksia syyti. On näet pahaa herjausta sanoa tai ajatellakaan että joku kuningatar voisi elää haureudessa jonkun haavurin kanssa. Asian laita on todellisuudessa niin, että tuo hullun miehen mainitsema mestari Elisabat oli erittäin järkevä ja neuvokas mies ja palveli kuningattaren kotiopettajana ja lääkärinä; mutta sellainen ajatus, että kuningatar oli hänen rakastajattarensa, on mieletön ja ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen. Ja jotta oikein oivallat ettei Cardenio tietänyt mitä sanoi, sinun tulee ottaa huomioon että hän niin sanoessaan oli jo järjiltään.

Sitähän minä sanonkin — virkkoi Sancho ettei ollut mitään syytä välittää hullun puheista; jos näet hyvä onni ei olisi auttanut teidän armoanne vaan kivi olisi osunut otsaanne niin kuin se osui rintaanne, niin hyvinpä meidän olisi käynyt puollettuamme tuota arvon rouvaa, jonka Jumala pois korjatkoon. Ja eikös Cardenio olisikin totisesti päässyt vapaaksi, koska oli hullu!

— Jokainen vaeltava ritari on velvollinen puolustamaan sekä viisaita että hulluja vastaan naisten kunniaa, olkoot nämä keitä tahansa, ja luonnollisesti sitäkin enemmän niin ylhäisten ja arvokkaiden kuningattarien kuin kuningatar Madásiman kunniaa, johon minä olen erikoisesti kiintynyt hänen hyvien ominaisuuksiensa tähden; hän näet ei ollut ainoastaan kaunis vaan lisäksi erittäin järkevä ja erittäin kärsivällinen vaivoissaan ja vastuksissaan, joita hänellä oli paljon; ja mestari Elisabatin neuvot ja seura olivat hänelle suureksi avuksi ja huojennukseksi, jotta hän saattoi järkevästi ja kärsivällisesti kestää vaikeutensa. Typerä ja ilkeämielinen rahvas sai siitä aiheen sanoa ja ajatella että kuningatar oli hänen rakastajattarensa; mutta ne valehtelevat, sanon minä toistamiseen, ja tulevat valehtelemaan, vaikka minun täytyisi sanoa se kaksisataa kertaa, kaikki, jotka niin ajattelevat tai sanovat.

— Enhän minäkään sitä sano enkä ajattele; — vastasi Sancho — sopikoot keskenään, ei minun paitani ole siinä pyykissä; olkoot eläneet haureudessa tai ei, Jumalalle heidän on täytynyt siitä tili tehdä; minä tulen tuvastani, en minä mitään tiedä; en halua kaivella toisten asioita, sillä siinä sattuu pian pilkka omaan nilkkaan. Sitäkin enemmän, kun olen alastomana syntynyt ja alaston olen vieläkin, niin etten voi menettää enkä voittaa; mutta jos nuo olisivatkin pitäneet yhtä, niin mitä se minua liikuttaa? Monet muuten luulevat löytävänsä silkkaa silavaa eivätkä löydä kinkun koukkua. Mutta kukapa voisi vainiota ovella sulkea? Sitä vähemmän, kun Vapahtajastakin tiesivät puhua pahaa.

— Jumala varjelkoon, — virkkoi Don Quijote — mitä hullutuksia sinä nyt lateletkaan, Sancho! Mitä tekemistä on sinun lappamillasi sananlaskuilla sen seikan kanssa, josta tässä puhumme? Vaikene, Sancho, jos henkesi on sinulle kallis, pidä tästä puoleen huoli vain omista asioistasi ja varo koskemasta niihin, jotka eivät sinulle kuulu. Ja käsitä viidellä aistillasi että kaikki, mitä olen tehnyt, teen ja tulen tekemään, on varsin järkevää ja nimenomaan ritariuden sääntöjen mukaista, jotka minä tunnen paremmin kuin kukaan muu niistä ritareista, jotka ovat sitoutuneet niitä noudattamaan.

— Hyvä herra, — vastasi Sancho — onkos sekin oiva ritarisäänto, että harhailemme eksyksissä täällä vuoristossa, missä ei ole tietä, ei polkua, etsien jotakin hullua, joka, hänet löydettyämme, kukaties saa päähänsä tehdä lopun aloittamastaan, ei kertomuksestaan, vaan teidän armonne pääkuoresta ja minun kylkiluistani ruhjomalla ne ihan pirstoiksi?

— Ole vaiti, Sancho, sanon vielä kerran; — virkkoi Don Quijote — minä näet ilmoitan sinulle ettei minua houkuttele näille maille niinkään halu tavata tuota hullua kuin mieli suorittaa täällä teko, jolla tulen voittamaan itselleni nimen ja maineen koko tunnetussa maailmassa; ja se tulee olemaan sellainen, että sinetöin sillä kaiken sen, mikä saattaa tehdä vaeltavasta ritarista moitteettoman ja kuuluisan.

— Onko se teko hyvin vaarallinenkin? — kysyi Sancho.

— Ei, — vastasi Murheellisen hahmon ritari — vaikka noppa tosin voisi pyörähtää niinkin, että joudumme menettämään emmekä voittamaan; mutta kaikki riippuu sinun uutteruudestasi.

— Minun uutteruudestani? — sanoi Sancho.

— Niin; — vastasi Don Quijote — jos näet palaat pian sieltä, minne aion sinut lähettää, niin vaivani loppuu pian ja kohta alkaa autuuteni. Ja koska ei ole oikein pitää sinua kauemmin epätietoisena, odottamassa selkoa siitä, mitä sanani tarkoittavat, tahdon huomauttaa sinulle, Sancho, että Gallian Amadis oli yksi kaikkein oivallisimmista ritareista. En sanonut oikein sanoessani, että hän oli yksi: hän oli ainoa, ensimmäinen, yksin lajissaan, valtias kaikkien niiden joukossa, jotka hänen aikanaan maailmassa elivät. Piru periköön Don Belianiin ja kaikki ne, jotka väittävät hänen jossakin suhteessa vetäneen vertoja Amadiille, sillä he erehtyvät, sen vannon. Sanon vielä että maalaaja, tahtoessaan tulla taiteensa alalla kuuluisaksi, kokee jäljitellä kaikkein mainioimpien tuntemiensa maalaajien alkuperäisiä teoksia. Sama sääntö koskee kaikkia muitakin merkittäviä toimia ja ammatteja, jotka ovat valtioiden kaunistuksena, ja niin on velvollinen tekemään ja niin tekee se, joka tahtoo hankkia järkevän ja kärsivällisen ihmisen nimen, jäljitellen Odysseusta, jonka henkilössä ja vaikeuksissa Homeros havainnollisesti kuvailee järkevyyttä ja kärsivällisyyttä, kuten Vergilius puolestaan osoittaa meille Aeneaan persoonassa kuuliaisen pojan kuntoa ja urhoollisen ja kokeneen sotapäällikön terävä-älyisyyttä. Eivätkä he kuvailleet Ja esittäneet näitä henkilöitään sellaisina kuin he olivat vaan sellaisina kuin heidän tuli olla, jotta heidän hyveidensä esikuva säilyisi myöhemmille polville. Aivan samoin oli Amadis urhoollisten ja rakastuneiden ritarien Pohjan- ja Kointähti, heidän Aurinkonsa, jota tulee jäljitellä meidän kaikkien rakkauden ja ritarillisuuden lipun alla taistelevien. Koska siis on niin laita, ja on aivan varmaan, niin minun mielestäni, Sancho ystäväni, on sillä ritarilla, joka parhaimmin häntä jäljittelee, paras mahdollisuus kaiken ritarillisen täydellisyyden saavuttamiseen. Ja eräs niistä seikoista, joissa tämä ritari ilmeisimmin osoitti viisauttaan, kuntoaan, urhoollisuuttaan, kärsivällisyyttään, lujuuttaan ja rakkauttaan, oli se, kun hän valtiattarensa Orianan ylenkatsomana vetäytyi katumuksentekoon Köyhälle kalliolle otettuaan uuden nimen, Kaunis-tumma, joka epäilemättä oli erittäin merkitsevä ja hyvin soveltuva siihen elämäntapaan, jonka hän oli vapaaehtoisesti valinnut. Niinpä onkin minun helpompi jäljitellä häntä siten kuin halkomalla jättiläisiä, hakkaamalla poikki käärmeiden päitä, tappamalla lohikäärmeitä, tuhoamalla sotajoukkoja, murskaamalla laivastoja ja pyörtämällä loitsuja. Ja koska tämä seutu on erittäin sopiva sellaiseen tarkoitukseen, ei ole syytä jättää käyttämättä tilaisuutta, jonka tukkaan nyt voin niin vaivattomasti tarttua.

— Mitä teidän armonne oikeastaan aikoo tehdä tässä syrjäisessä seudussa? — kysyi Sancho.

— Enkö sinulle jo sanonut — vastasi Don Quijote — että tahdon jäljitellä Amadista rupeamalla täällä epätoivoiseksi, mielipuoleksi ja raivopäiseksi jäljitelläkseni samalla Don Rolandia, kun hän eräältä lähteeltä löysi merkit, jotka todistivat kauniin Angelican olleen häpeän töissä Medoron kanssa, ja sen seikan synnyttämästä mielikarvaudesta kääntyi hulluksi, tempoi puita juuriltaan, sokaisi kirkkaiden lähteiden veden, surmasi paimenia, tuhosi karjalaumoja, poltti mökkejä, hajoitti taloja, ryösti hevosia ja teki lukemattomia muita ennen kuulumattomia tekoja, jotka ansaitsevat ikuisen maineen ja muistiinmerkinnän? Ja vaikka en aiokaan jäljitellä Rolandia eli Orlandoa eli Rotolandoa (häntä näet mainittiin kaikilla näillä kolmella nimellä) kohta kohdalta kaikissa niissä hullutuksissa, joita hän teki, sanoi ja ajatteli, luonnostelen kuitenkin niin hyvin kuin suinkin osaan niitä, jotka minusta näyttävät olennaisimmilta ja voipa käydä niinkin, että tyydyn jäljittelemään vain Amadista, joka tuhoisista hullutuksista pidättyen teki niitä vain kyyneleisiä ja tunteellisia saavuttaen yhtä suuren maineen kuin kaikkein kuuluisin.

— Minusta näyttää — sanoi Sancho — että ne ritarit, jotka sellaisiin hommiin ryhtyivät, olivat ärsytettyjä ja että heillä oli aihetta harjoittaa noita tyhmyyksiä ja katumuksia; mutta mitä syytä on teidän armollanne ruveta hulluksi? Kuka nainen on teidät hylännyt, tai mitä merkkejä olette löytänyt siitä, että neiti Dulcinea Tobosolainen on pitänyt jotain lystiä maurin tai kristityn kanssa?

— Siinä se onkin asian ponsi — vastasi Don Quijote — ja siinä minun aikeeni hienous; ei näet kannata kehua eikä kiittää, jos vaeltava ritari tulee hulluksi jostakin syystä: ytimeen osuu se, joka kääntyy mielettömäksi ilman mitään aihetta, siten saaden naisensa ajattelemaan: kun näin käy kuivassa, niin mitä tapahtuukaan tuoreessa? Sitä paitsi minulla on täysi syy niin menetellä, koska olen ollut ylen kauan poissa alinomaisen valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen luota, sillä poissa oleva, kuten jo taannoin kuulit Ambrosio-paimenen sanovan, kärsii ja pelkää kaikkea pahaa. Älä siis, hyvä Sancho, huoli tuhlata aikaa neuvomalla minua luopumaan niin erinomaisesta, niin otollisesta ja niin ennen kuulumattomasta jäljittelystä. Minä olen hullu ja pysyn hulluna, kunnes sinä palaat tuoden vastauksen kirjeeseen, jonka aion mukanasi lähettää valtiattarelleni Dulcinealle; jos vastaus on sellainen kuin uskollisuuteni edellyttää, niin mielettömyyteni ja katumuksentekoni päättyy, ellei, niin tulen hulluksi toden tiestä ja muutun niin muodoin aivan tunteettomaksi. Vastasipa hän siis miten tahansa, minä vapaudun joka tapauksessa siitä selkkauksesta ja ahdistuksesta, johon minut jätät, joko niin, että järjissäni ollen iloitsen tuomastasi hyvästä sanomasta, tai niin, että hulluna olen tunteeton sille pahalle, mitä viestisi sisältää. Mutta kuulehan, Sancho, onko sinulla hyvässä tallessa Mambrinon kypäri? Minä näet kyllä huomasin että otit sen maasta, kun se kiittämätön ihminen aikoi hakata sen kappaleiksi. Se ei kumminkaan onnistunut, ja siitä voidaan havaita, kuinka mainiosti se on karkaistu.

Siihen vastasi Sancho:

— Jumalan nimessä, herra Murheellisen hahmon ritari, en voi sietää enkä kärsivällisesti kuunnella muutamia teidän armonne puheita, joista johdun ajattelemaan että kaikki, mitä minulle sanotte ritariasioista ja kuningaskuntien ja keisarikuntien valloittamisesta, saarten lahjoittamisesta ja muiden suosionosoitusten sekä ihanuuksien jakamisesta, niin kuin vaeltavien ritarien tapa on, että se kaikki on vain puuta heinää ja jaaritusta, pelkkää höpinää tai löpinää, tai miten sitä nimittäisi. Kun näet kuulee teidän armonne sanovan että parturinvati on Mambrinon kypäri ettekä te moneen päivään selkiä siitä erehdyksestänne, niin mitä muuta täytyy ajatella kuin että se, joka sellaista sanoo ja vakuuttaa, on varmasti päästään vialla? Vati minulla on pussissani, ihan kuhmuisena, ja minä kuljetan sitä mukanani aikoen korjata sen, kunhan tulen kotiin, ja käyttää sitä partaani ajellessani, jos Jumala on minulle niin armollinen, että joskus pääsen takaisin vaimoni ja lasteni luo.

— Kuule, Sancho, saman Jumalan nimessä, jonka äsken vannoessasi mainitsit, — sanoi Don Quijote — vannon minäkin että sinulla on heikoimmat ymmärryksenlahjat kaikkien niiden aseenkantajien joukossa, jotka tässä maailmassa elävät tai ovat milloinkaan eläneet. Onko mahdollista, ettet ole koko sinä aikana, jonka olet kanssani vaeltanut, tullut oivaltamaan että kaikki vaeltavien ritarien seikat näyttävät houreilta, typeryyksiltä ja mielettömyyksiltä ja ovat kaikki nurinkäännettyjä? Niin ei suinkaan ole todella laita, vaan se johtuu siitä, että vaiheillamme vaeltaa aina joukko noitia, jotka muuttavat ja vaihtavat kaikki seikkamme muuntaen ne toisiksi, miten mielivät ja miten haluavat joko suosia tai tuhota meitä; ja niinpä sekin, mikä sinusta näyttää parturinvadilta, ilmenee minulle Mambrinon kypärinä, ja jostakin kolmannesta se varmaan näyttää taas muulta. Minun puolellani oleva noita osoitti epäilemättä erinomaista huolenpitoa antamalla sen, mikä toden tottakin on Mambrinon kypäri, näyttää kaikista parturinvadilta, sillä sen ollessa niin ylen arvokas kaikki ihmiset vainoaisivat minua riistääkseen sen minulta, mutta nähdessään että se onkin vain parturinvati, he eivät huoli sitä tavoitella, kuten selvästi osoitti se, että mies aikoi rikkoa sen ja jätti maahan, viemättä sitä mukanaan; jos näet hän olisi sen tuntenut, ei hän varmaankaan olisi sitä millään ehdolla siihen jättänyt. Pidä se hallussasi, ystäväni, sillä nyt en sitä tarvitse, pikemminkin minun täytyy riisua kaikki varukseni ja jäädä niin alastomaksi kuin syntyessäni, jos päätän noudattaa katumuksenteossa enemmän Rolandin kuin Amadiin esimerkkiä.

Näin keskustellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka kohosi yksinäisenä, melkein kuin äkkijyrkkä valtava kalliopaasi monien ympärillä olevien joukossa. Sen alla virtasi leppoisa pieni puro, ja koko lähiseutu oli nurmea, niin vihantaa ja mehevää, että sitä katseli ilokseen. Siinä oli runsaasti metsäpuita ja eräitä kasveja ja kukkasia, jotka tekivät tienoon mieluisaksi. Tämän paikan valitsi Murheellisen hahmon ritari katumuksentekoa varten ja alkoi heti sen nähdessään lausua raikuvalla äänellä, kuin olisi ollut ihan järjiltään:

— Tämä, oi korkeat taivaat, on paikka, jonka katson ja valitsen itkeäkseni onnettomuutta, johon te olette minut syösseet. Tämä on paikka, jossa silmieni neste lisää tuon puron vesiä ja lakkaamattomat huokaukseni alinomaa häilyttävät näiden vuoriston puiden lehviä, todistukseksi ja merkiksi siitä tuskasta, jota ahdistettu sydämeni potee. Oi te maaseudun jumalaiset haltijat, keitä lienettekin, joiden tyyssijana on tämä asuttavaksi kelpaamaton tienoo, kuunnelkaa, kuinka valittaa tämä poloinen rakastaja, jonka pitkäaikainen ero ja jokin luuloteltu mustasukkaisuus ovat karkoittaneet tähän jylhään seutuun voivottelemaan ja valittamaan sen kiittämättömän ja ihanan olennon säälimättömyyttä, joka on kaiken inhimillisen kauneuden päätös ja kruunu! Oi te vuoren immet ja metsän neidot, joiden tuttuna asuinsijana ovat vuoriston viidakot, niin totta kuin toivon etteivät ketterät ja kiimaiset satyyrit, jotka teitä lempivät, vaikka turhaan, milloinkaan pääse häiritsemään tyyntä rauhaanne, pyydän teitä olemaan apunani valittaessani onnettomuuttani, tai ainakin väsymättä valitustani kuuntelemaan! Oi Dulcinea Tobosolainen, minun öitteni päivä, minun tuskieni autuus, minun retkieni opastava Pohjantähti, minun hyvän onneni taivainen valo, niin totta suokoon Jumala sinulle menestystä, milloin ikinä sitä mahdat häneltä anella, kuin sinä kääntänet katseesi siihen paikkaan ja tilaan, johon ero sinusta on minut saattanut, ja otollisin lausein ilmoittanet suovasi mitä uskollisuuteni edellyttää! Oi te yksinäiset puut, joiden tulee tästä lähtien olla minun yksinäisen seurana, ilmoittakaa oksienne viehkeällä häilynnällä ettei minun läsnäoloni ole teistä vastenmielinen! Oi sinä aseenkantajani, mieluisa seuralaiseni kaikessa menestyksessäni ja vastoinkäymisessäni, paina tarkoin mieleesi mitä näet minun täällä tekevän, jotta kerrot ja lausut sen sille, joka on tämän kaiken alku ja syy!

Niin sanottuaan hän astui Rocinanten selästä, sipaisi samassa pois satulan ja suitset, löi hepoa kämmenpohjalla lautasille ja lausui.

— Vapaaksi päästää sinut hän, joka itse on vailla vapautta, oi ratsuni, teoiltasi yhtä oivallinen kuin kohtaloltasi onneton! Lähde minne mielit; sinun otsaasi on kirjoitettu ettei sinun vertaisesi ollut kiitäjänä Astolfon Hippogrifo[82] eikä maineikas Frontino, joka vaati Bradamantelta niin kalliin hinnan.

Sen nähdessään virkkoi Sancho:

— Siunattu olkoon hän, joka vapautti meidät harmon riisumisen vaivoista, sillä eipä totisesti olisi siinäkään puuttunut taputtelua eikä sen ylistykseksi lausuttavia sanoja; jos se tässä nyt olisi, en kamminkaan sallisi kenenkään riisua siltä satulaa, koska siihen ei ole minkäännäköistä syytä; eihän harmoa voineet koskea yleiset kysymykset rakastumisesta ja epätoivosta, koska niissä tiloissa ei ollut sen isäntä, joka olin minä, niin kauan kuin Jumala hyväksi näki. Ja totta puhuen, herra Murheellisen hahmon ritari, jos ajatellaan vakavasti minun lähtöäni ja teidän armonne hulluutta, on parasta jälleen satuloida Rocinante korvaamaan menetettyä harmoani, koska siten säästyy aikaa minun matkatessani perille ja taas takaisin; jos näet kuljen jalkapatikassa, en tiedä, milloin ehdin sinne enempää kuin takaisinkaan, sillä olen aivan varmasti kehno käypäläinen.

— Olkoon menneeksi, Sancho, — vastasi Don Quijote — tapahtukoon niin kuin tahdot, sillä ajatuksesi ei näytä minusta huonolta; ja minä sanon että sinä lähdet kolmen päivän kuluttua, koska tahdon sinun tänä aikana näkevän mitä hänen tähtensä teen ja sanon, jotta kerrot sen hänelle.

— Mitäpä minulla on näkemistä — sanoi Sancho — sen lisäksi, mitä olen jo nähnyt?

— Onpa sinulla oiva selko! — vastasi Don Quijote. — Minun tulee nyt vielä repiä vaatteeni, heittää pois varukseni ja iskeä päätäni näihin kallioihin sekä tehdä muita samanlaisia tekoja, joita varmaan ihmettelet.

— Jumalan tähden, — virkkoi Sancho — teidän armonne katsokoon tarkoin, kuinka pukkaa, sillä voitte osua sellaiseen kallioon ja sellaiseen kohtaan, että koko tämä katumushomma päättyy ensi iskuun; ja minä puolestani olisin sitä mieltä, että teidän armonne, jos nuo puskut mielestänne ovat välttämättömiä eikä tehtävää käy suorittaminen ilman niitä, tyytyisi, koska tämä kaikki on pelkkää kuvittelua ja matkimista ja pilaa, tyytyisi, sanon minä, puskemaan päänsä veteen tai johonkin muuhun pehmeään, esimerkiksi pumpuliin; ja jättäkää asia muuten minun huolekseni, kyllä kerron armolliselle neidille että teidän armonne puski päänsä kallion kärkeen, joka oli timanttia kovempi.

— Minä kiitän sinua hyvästä tarkoituksestasi, kelpo Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta tahdon tehdä sinulle tiettäväksi ettei se, mihin ryhdyn, ole mitään pilaa, vaan totista totta, sillä muussa tapauksessa rikkoisin ritarilakeja, jotka kieltävät meitä lausumasta mitään valhetta, määräten tämän kiellon rikkojille saman rangaistuksen kuin niille, jotka lankeavat uudelleen kerettiläisyyteen; ja toisen seikan tekeminen toisen asemesta on samaa kuin valehteleminen. Niin muodoin minun pääni iskujen tulee olla todellisia, voimallisia ja päteviä, eikä niissä saa ilmetä mitään saivartelua eikä luulottelua. On myös välttämätöntä, että jätät minulle hiukan liinannöyhtää, jotta saan itseäni hoitaa, koska kohtalo on määrännyt että meiltä tulee puuttua balsamin, jonka menetimme.

— Pahempi seikka oli aasin kadottaminen, — vastasi Sancho — sillä sen mukana menetettiin liinannöyhtä ja kaikki tyynni. Ja minä pyydän teidän armoanne olemaan milloinkaan enää muistelematta sitä kirottua juomaa, sillä pelkkä sen nimen kuuleminen saa kääntymään ylösalaisin ei ainoastaan vatsani vaan sielunikin. Pyydän teitä sitä paitsi otaksumaan että ne kolme päivää, joiden kuluessa minun piti nähdä tekemiänne hullutuksia, ovat jo kuluneet, sillä minä katson ne nähdyiksi ja lainvoiman saaneiksi ja kerron niistä armolliselle neidille ihmeellisiä asioita. Kirjoittakaa nyt kirje ja lähettäkää minut heti matkaan, sillä minulla on palava halu tulla takaisin pelastamaan teidän armonne tästä kiirastulesta, johon teidät jätän.

— Kiirastuleksiko sitä nimität, Sancho? — sanoi Don Quijote. — Oikeammin tekisit, jos nimittäisit sitä helvetiksi tai joksikin muuksi vielä pahemmaksi, jos sellaista on olemassa.

— Olen kuullut sanottavan — vastasi Sancho — että niillä, jotka ovat helvetissä, nulla est retentio.[83]

— En ymmärrä mitä tuo retentio merkitsee — sanoi Don Quijote.

— Retentio — vastasi Sancho — on sitä paljon, että se joka kerran on helvetissä ei tule sieltä ulos, eikä voisikaan tulla. Teidän armonne laita tulee olemaan toisin, elleivät jalkani pahoin petä, kun minulla vain on kannukset Rocinanten virvoittamiseksi; ja annahan, kun olen toden teolla Tobosossa ja armollisen neidin Dulcinean edessä, niin kerron hänelle sellaisia seikkoja niistä tyhmyyksistä ja hullutuksista (mikä kaikki on yhtä ja samaa), joita teidän armonne on tehnyt ja tekee yhä vielä, että hänestä tulee pehmoisempi kuin lapanen, vaikka hän saapuessani olisi korkkitammea kovempi; hänen suloisen ja hunajaisen vastauksensa kanssa palaan sitten ilmojen halki kuin noita ikään ja pelastan teidän armonne tästä kiirastulesta, joka näyttää helvetiltä, mutta ei se ole, koska on poispääsyn toivo, jota, kuten jo sanoin, ei ole helvetissä oljentelevilla, enkä minä usko teidän armonnekaan muuta väittävän.

— Se on totta, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — mutta kuinka saamme tässä kirjeen kirjoitetuksi?

-— Entä aasiosoituksen? — lisäsi Sancho.

— Kaikki tulee mukaan, — sanoi Don Quijote — ja koska tässä ei ole paperia, olisi kaiketi hyvä, jos kirjoittaisimme sen puiden lehdille tai pienille vahatauluille, niin kuin muinaisajan ihmiset, vaikka taitaa nyt olla yhtä vaikea löytää sellaisia välineitä kuin paperiakin. Mutta johtui tässä mieleeni, mihin se voitaisiin hyvin ja erittäin hyvin kirjoittaa, nimittäin Cardenion omistamaan muistiinpanokirjaan. Sinä pidät sitten huolen siitä, että se jäljennetään paperille, hyvällä käsialalla, ensimmäisessä kohtaamassasi paikassa, missä on koulumestari, ja ellet sellaista tapaa, niin jäljentäähän sen kuka suntio tahansa; mutta älä anna sitä kenenkään julkisen kirjurin jäljennettäväksi, sillä ne kirjoittavat sen kuin protokollan, niin ettei siitä ota selvää itse pirukaan.

— Mutta kuinkas sitten käy allekirjoituksen? — kysyi Sancho.

— Amadiin kirjeet eivät olleet milloinkaan allekirjoitettuja vastasi
Don Quijote.

— Hyvä on; — vastasi Sancho — mutta osoitus on välttämättä allekirjoitettava, ja jos se jäljennetään, niin sanovat että nimikirjoitus on väärennetty, ja minä jään vaille aaseja.

– Osoitus on sinulla muistiinpanokirjassa allekirjoitettuna, Ja sen nähdessään sisarentyttäreni ei vastustele sen lunastamista. Mitä taas rakkauskirjeeseen tulee, käsket kirjoittaa alle: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ei näet paljoakaan haittaa, vaikka sen kirjoittaa joku toinen, sillä Dulcinea, mikäli muistan, ei osaa lukea eikä ole eläessään nähnyt minun käsialaani eikä kirjoittamaani kirjettä, koska rakkautemme on molemmin puolin ollut aina platonista menemättä pitemmälle kuin kunnialliseen toistemme katselemiseen. Ja sekin on tapahtunut niin harvoin että uskallan hyvällä omallatunnolla vannoa etten niinä kahtenatoista vuotena, joina olen häntä rakastanut hartaammin kuin näiden omien silmieni valoa, jotka kerran maahan maatuvat, ole nähnyt häntä montakaan kertaa; ja onpa vielä mahdollista, ettei hän näinä harvoina kertoina ole tullut huomanneeksi, milloin olen häntä katsellut: niin tarkoin suojaten ja silmällä pitäen ovat häntä kasvattaneet hänen isänsä Lorenzo Corchuelo[84] ja hänen äitinsä Aldonza Nogales.[85]

— Ahaa! — virkkoi Sancho. — Onko siis Lorenzo Corchuelon tytär se valtiatar Dulcinea Tobosolainen, muuten Aldonza Lorenzon nimellä mainittu?

On, vastasi Don Quijote — ja hän ansaitsisi päästä koko maailman valtiattareksi.

Minä tunnen tytön hyvin — sanoi Sancho — ja voin vakuuttaa että hän heittää sauvaa yhtä hyvin kuin kylän väkevin nuori mies. Voi taivaan taatto, kuinka reilu tyttö se on, ei moittimista mitään, roteva kuin mies, ja hän varmaan pelastaa pahastakin paikasta nyt ja edeskinpäin minkä vaeltavan ritarin tahansa, joka pitää häntä naisenansa. Voi koiran poika, kuinka hän on väkevä, ja millainen hänellä on ääni! Tiedän kertoa että hän eräänä päivänä nousi kylän kellotapuliin huutamaan kotiin renkejä isänsä kesantopellolta, ja nämä, vaikka olivatkin hyvän puolen peninkulman päässä, kuulivat huudon yhtä selvästi kuin jos olisivat olleet tapulin juurella. Ja parasta hänessä on, ettei hän ole ensinkään turhan ujo, hän näet on aika mamsseli: pitää peliänsä kaikkien kanssa ja osaa ottaa kaikesta huvin ja kujeen aihetta. Nytpä sanon, herra Murheellisen hahmon ritari, että teidän armonne sopii ja tuleekin hullutella hänen tähtensä ja vielä lisäksi aivan täydellä syyllä painua epätoivoon ja hirttää itsenne, sillä kukaan, joka saa sen kuulla, ei voi olla sanomatta että teitte aivan erinomaisesti oikein, vaikka piru teidät perisi. Ja mielisinpä jo päästä matkaan vain saadakseni nähdä hänet, sillä en ole nähnyt häntä moniin aikoihin, ja hän on varmaan kovin muuttunut, sillä vaimoväen näköpää kärsii pahoin alinomaisesta vainiolla, päivänpaahteessa ja purevassa ilmassa oleskelemisesta. Ja nyt tunnustan teille vilpittömästi, herra Don Quijote, että aina tähän saakka olen vaeltanut suuressa tietämättömyydessä, kun olen lujasti ja järkähtämättömästi uskonut että neiti Dulcinean täytyi olla joku prinsessa, johon teidän armonne oli rakastunut, tai joku sellainen henkilö, joka hyvin ansaitsisi teidän armonne hänelle lähettämät lahjat, sekä biskajalaisen että kaleerivankien matkassa toimitetut ja nähtävästi vielä monet muut, koska teidän armonne varmaan on suoriutunut voittajana monesta taistelusta sinä aikana, jolloin en vielä ollut aseenkantajananne. Mutta asiaa oikein harkiten: mitä välittää neiti Aldonza Lorenzo, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolainen, siitä, että teidän armonne voittamat ja nyt ja tuonnempana hänen luoksensa lähettämät henkilöt tulevat hänen tykönsä ja lankeavat polvilleen hänen eteensä? Saattaisihan käydä niin, että hän olisi heidän saapuessaan pellavia häkilöimässä tai riihtä puimassa ja he nolostuisivat hänet nähdessään ja lahja häntä naurattaisi ja suututtaisi.

— Olenhan jo sanonut sinulle, Sancho, monet kerrat — virkkoi Don Quijote — että olet suuri suupaltti ja, vaikka tylsä ymmärrykseltäsi, yrität monesti olla sukkela; mutta osoittaakseni sinulle, kuinka typerä olet sinä ja kuinka hyvä-älyinen olen minä, mielin kertoa kuultavaksesi pienen tarinan. Sinun tulee tietää että eräs kaunis, nuori, riippumaton ja varakas ja ennen kaikkea suruton leskirouva rakastui nuoreen maallikkoveljeen, turpeaan ja jäntterään veikkoon, jonka esimies sai sen tietää ja sanoi eräänä kauniina päivänä kelpo leskelle, veljellisesti häntä nuhdellen: »Minua kovin ihmetyttää, armollinen rouva, eikä suinkaan vähästä syystä, että niin ylhäinen, niin kaunis ja niin varakas nainen kuin teidän armonne on rakastunut moiseen sivistymättömään, kehnoon ja typerään mieheen, vaikka täällä meidän talossamme on niin paljon maistereita, niin paljon kandidaatteja ja teologeja, joista teidän armonne voi valita kuin päärynäläjästä sanoen: 'Tästä minä pidän, tuosta en huoli.'» Mutta leski vastasi varsin hilpeästi ja luontevasti: »Arvoisa herra, teidän armonne erehtyy pahoin ja ajattelee kovin vanhanaikaisesti, jos luulee minun valinneen huonosti, vaikka hän, josta puhutaan, olisi hyvinkin yksinkertainen, sillä siinä, mihin minä häntä tarvitsen, hän on yhtä hyvä ja parempikin filosofi kuin Aristoteles.» Samoin, Sancho, on Dulcinea Tobosolainen, sikäli kuin minä häntä rakastan, maailman ylhäisimmän prinsessan veroinen. Niin on laita, eivätkä kaikki runoilijat, jotka ylistävät naisiansa antamalla heille nimet mielensä mukaan, itse asiassa suinkaan näitä rakastettuja omista. Luuletko sinä että jokainen Amarillis, Fyllis, Silvia, Diana, Filida ja muut sellaiset, joita kirjat, kansanlaulut, parturien tuvat ja komediateatterit vilisevät, todella ovat olleet ilmieläviä naisia ja kuuluneet niille, jotka heitä ylistävät ja ovat ylistäneet? Niin ei suinkaan ole laita, vaan useimmat kuvittelevat heitä saadakseen aihetta säkeisiinsä ja jotta heitä pidettäisiin rakastuneina ja henkilöinä, jotka kelpaavat rakastajiksi. Niinpä riittääkin minulle, kun ajattelen ja uskon että oivallinen Aldonza Lorenzo on kaunis ja kunniallinen; syntyperä sitä vastoin merkitsee vähän, sillä sitä varmaankaan ei tulla tutkimaan, jotta voitaisiin antaa hänelle jokin sotilaallinen ritarimerkki, ja minä puolestani pidän häntä maailman ylhäisimpänä prinsessana. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ellet jo sitä tiedä, että kaksi seikkaa kiihtää rakkauteen enemmän kuin mikään muu, nimittäin suuri kauneus ja hyvä maine, ja ne molemmat nähdään Dulcineassa mitä suurimmassa määrässä, sillä kauneudeltaan ei kenkään ole hänen veroisensa, ja maineen moitteettomuudessa pääsevät vain harvat hänen rinnalleen. Ja loppujen lopuksi: minä ajattelen että kaikki, mitä sanon, on niin, ettei siinä ole yhtään liikaa eikä liian vähän, ja minä kuvaan hänet mieleeni sellaisena kuin haluan hänen olevan sekä kauneudeltaan että ylevyydeltään, eikä häntä saavuta eikä hänelle vedä vertoja yksikään menneiden aikojen kuuluisa nainen, ei kreikkalainen, ei barbaari eikä roomalainen. Sanokoon siis jokainen mitä tahtoo; jos näet minua tästä moittivat tietämättömät, eivät ankarat tutkijat minua kumminkaan tuomitse.

— Minä myönnän että teidän armonne on kaikin puolin oikeassa — vastasi Sancho — ja että itse olen aasi. En sentään oikein ymmärrä mikä tuon aasin nyt suuhuni toi, sillä eihän pidä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa. Mutta kirje tänne näin, ja Jumalan haltuun, sillä nyt minä tästä muutan.

Don Quijote otti esiin muistiinpanokirjan, väistyi syrjään ja alkoi aivan rauhallisesti kirjoittaa kirjettä. Saatuaan sen valmiiksi hän kutsui luokseen Sanchon ja sanoi tahtovansa lukea sen hänelle, jotta hän oppisi sen ulkoa, siltä varalta, että sattuisi sen matkalla kadottamaan, sillä hänen huonon onnensa saattoi pelätä vievän minne tahansa. Siihen vastasi Sancho:

— Teidän armonne kirjoittakoon sen pariin kolmeen kertaan tähän kirjaan ja antakoon kirjan minulle, niin minä kyllä pidän sen tallella; mieletöntä näet on ajatella että sen painaisin muistiini, joka minulla on niin huono, että usein unohtuu oma nimenikin. Siitä huolimatta teidän armonne suvaitkoon sen minulle lukea; kuuntelen sitä mielelläni, sillä sen täytyy luistaa kuin voideltu.

— Kuuntele, näin se kuuluu — sanoi Don Quijote:

Don Quijoten kirje Dulcinea Tobosolaiselle.

»Suurivaltainen ja korkea Hallitsijatar:

Erossaolon odan lävistämä ja sydämen huimien taistojen haavoittama toivottaa sinulle, suloisin Dulcinea Tobosolainen, terveyttä, jota hänellä itsellään ei ole. Jos sinun kauneutesi halveksuu minua, ellei sinun oivallisuutesi ole minulle suopea, jos sinun ylenkatseesi on minulle murheeksi, niin minä, kuinka ikinä mahtanenkin olla tuskan tuttu, en voine kestää tätä kärsimystä, joka on niin hyvin ankara kuin ylen pitkällinenkin. Kelpo aseenkantajani Sancho tulee antamaan sinulle, oi kaunis kiittämätön, minun armas viholliseni! täydellisen tiedon siitä, kuinka nyt on minun laitani sinun tähtesi: jos mielit käydä minua auttamaan, olen sinun omasi, ellet, niin tee mitä hyväksi näet, sillä päiväni päättämällä tyydytän sinun julmuutesi ja oman kaipuuni.

Sinun hamaan kuolemaan saakka,

Murheellisen hahmon ritari.»

— Isäni autuuden nimessä, — sanoi Sancho kirjeen kuultuaan — sehän on ylevintä, mitä olen koskaan kuullut. Tule ja puserra, kuinka teidän armonne sanoo hänelle kaiken, mitä mieli tekee, ja kuinka hyvin se sopii allekirjoitukseen Murheellisen hahmon ritari. Sanonpa totisesti että teidän armonne on itse piru ja ettei ole sellaista, mitä te ette osaa.

— Kaikki on tarpeen — vastasi Don Quijote — siinä toimessa, jota minä harjoitan.

— No niin, — virkkoi Sancho — jospa teidän armonne nyt pistää tuohon toiselle puolelle osoituksen, jolla saan ne kolme aasia, ja allekirjoittaa sen hyvin selvästi, jotta nähdessään heti sen tuntevat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Kirjoitettuaan hän luki sen, ja se kuului näin:

»Luovuttakoon teidän armonne, sisarentyttäreni, tätä aasivekseliä vastaan Sancho Panzalle, aseenkantajalleni, kolme niistä viidestä aasistani, jotka lähtiessäni jäivät kotiin ja ovat teidän armonne hoidossa. Mainitut kolme aasia käsken toimittamaan ja maksamaan hänelle korvaukseksi kolmesta muusta täällä käteisesti vastaan ottamastani; ja tämä osoitus sekä hänen kuittauksensa tasoittavat tilimme. Annettu Sierra Morenan sydänmailla elokuussa tänä vuonna.»

Hyvä on; — sanoi Sancho — suvaitkaa allekirjoittaa se, teidän armonne.

Sitä ei tarvitse allekirjoittaa, — sanoi Don Quijote — piirrän siihen vain kiemurani, joka on yhtä hyvä kuin nimikirjoitus ja pätee kolmesta aasista, jopa kolmestasadastakin, jos sikseen tulee.

— Minä luotan teidän armoonne — vastasi Sancho. Sallikaa minun nyt mennä satuloimaan Rocinantea ja varautukaa antamaan minulle siunauksenne, sillä aion lähteä heti, näkemättä niitä hullutuksia, joita teidän armonne aikoo tehdä; mutta minä kerron teidän tehneen niitä niin paljon, ettei enemmästä apua.

— Vaadin ainakin, Sancho, koska se on varsin välttämätöntä, vaadin, sanon minä, että sinun tulee nähdä minut alastomana ja tekemässä tusinan tai pari tusinaa hulluja temppuja, sillä minä suoritan ne vähemmässä kuin puolessa tunnissa; kun olet ne nähnyt omin silmin, voit huoletta vannoa tapahtuneiksi muutkin, jotka tahdot lisäksi mainita; ja minä vakuutan sinulle ettet sinä voi kertoa niin monesta kuin minä aion tehdä.

— Jumala varjelkoon, herrani, älkää vaatiko minua näkemään teidän armoanne alastonna, sillä siitä minun tulisi kovin teitä surku enkä voisi olla itkemättä, ja pääni on jo nyt, eilen illalla harmon tähden porua päästettyäni, siinä kunnossa, ettei minusta ole jälleen itkemään; jos teidän armonne kuitenkin välttämättä tahtoo minun näkevän hulluja temppuja, niin tehkää ne pukeissa ja tehkää sellaisia, joihin ei kulu paljon aikaa ja jotka parhaiten käyvät päinsä. Sitäkin mieluummin, kun minun tähteni ei mitään sellaista tarvita ja, kuten sanottu, pääsisin pikemmin palaamaan ja tuomaan niitä uutisia, joita teidän armonne kaipaa ja ansaitsee. Ellei, niin pitäköön varansa neiti Dulcinea; jos näet hän ei vastaa niin kuin tulee, vannon ja lupaan, jääköön sanomatta minkä nimessä, ottavani hänestä irti hyvän vastauksen potkuilla ja korvatillikoilla. Sillä miksi pitäisikään sietää että niin kuuluisa ritari kuin teidän armonne kääntyy hulluksi noin vain jonkun… tähden? Älköön neiti pakottako minua sanomaan mitä tiedän, sillä minä puhun jumal’avita suuni puhtaaksi ja nostan lemmon metelin, kävi miten kävi. Kyllä tämä poika sen konstin osaa! Huonosti se minut tuntee! Jos tuntisi, niin tietäisi myös mitä hänen rauhaansa tulee!

— Totta totisesti, Sancho, — virkkoi Don Quijote — sinähän et näytä olevan paremmin järjissäsi kuin minä.

— En minä niin hullu ole, — vastasi Sancho — minulla on vain pahempi sisu. Mutta se sikseen; mitä teidän armonne aikoo syödä minun poissa ollessani? Aiotteko Cardenion lailla hyökätä paimenten kimppuun ja ryöstää heiltä?

— Älä rasita mieltäsi sillä huolella — vastasi Don Quijote. — Vaikka muutakin olisi, nauttisin vain niitä yrttejä ja hedelmiä, joita tämä niitty ja nämä puut minulle tarjoavat, sillä tehtäväni koko hienous on siinä, että paastoan ja antaudun muuhun vastaavaan lihankidutukseen.

— No niin, jääkää hyvästi. Mutta arvaatteko mikä minua peloittaa, teidän armonne? Etten osaakaan enää takaisin tänne, mihin teidät jätän, kun paikka on niin syrjäinen.

— Ota tarkka vaari; minä puolestani varon poistumasta näiltä tienoilta, — sanoi Don Quijote — vaivaudunpa vielä nousemaan näille kaikkein korkeimmille huipuille nähdäkseni, satutko silmiini palatessasi. Sitäkin paremmin menettelet ja parhaan vakuuden saat siitä, ettet eksy muualle minua tapaamatta, jos taitat jonkin määrän värihernettä, jota täällä kasvaa runsaasti, ja sirottelet sitä vähän väliä, kunnes tulet tasaiselle maalle; ne ovat sitten tienviittoina ja merkkeinä, kuin Theseuksen labyrintin lanka, jotta palatessasi minut löydät.

— Sen teen — vastasi Sancho Panza.

Hän taittoi muutamia oksia, pyysi isännältään siunausta ja sanoi hänelle jäähyväiset, kummankin vuodattaessa runsaita kyyneliä. Sitten hän nousi Rocinanten selkään, Don Quijoten kovin kehottaessa häntä ratsua hyvin hoitamaan ja varomaan kuin omaa itseään, ja lähti ajamaan tasankoa kohti, tavan takaa sirotellen väriherneen oksia, niin kuin isäntä oli neuvonut. Niin hän meni, vaikka Don Quijote yhä häntä kiusasi katselemaan ainakin paria hänen suorittamaansa hullutusta. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt kulkea sataa askelta, kun palasi ja virkkoi:

— Minä myönnän, herra, että teidän armonne on aivan oikeassa: jotta voin omaatuntoani rasittamatta vannoa nähneeni teidän tekevän hulluja temppuja, on hyvä, jos näen ainakin yhden sellaisen, vaikka olen nähnyt jo aika suuren nähdessäni teidän armonne jäävän tänne.

— Enkö sitä sinulle sanonut? — virkkoi Don Quijote. — Maltahan hiukan,
Sancho, minä teen ne siunaamahetkessä.

Niin hän tuota pikaa riisui housunsa, joten alaruumiin peitoksi jäivät vain paidanhelmat, ja heitti sitten siekailematta pariin kertaan hypäkkää, kämmenillään paukuttaen jalkapohjia, sekä kaksi häränpyllyä, pää maassa ja jalat ilmoilla, paljastaen sellaisia seikkoja, että Sancho, päästäkseen näkemästä niitä uudestaan, käänsi Rocinanten ja katsoi voivansa täydellä vakaumuksella vannoa että hänen isäntänsä oli hullu. Sallikaamme siis hänen mennä menojaan, kunnes tulee takaisin, mikä tapahtui sangen pian.

Kuudeskolmatta luku,

missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita Don Quijote teki Sierra Morenassa.

Käydessään jälleen kertomaan mitä Murheellisen hahmon ritari teki havaittuaan jääneensä yksin, historia tietää sanoa että Don Quijote, lakattuaan kuperkeikkoja heittämästä ja kievahtelemasta, vyötäisistä alaspäin alastomana ja vyötäisistä ylöspäin vaatetettuna, ja nähdessään Sanchon menevän menojaan viitsimättä jäädä katselemaan enempiä hullun temppuja, nousi korkean kallion huipulle ja alkoi siellä jälleen ajatella mitä oli jo monet kerrat miettinyt, milloinkaan päätökseen pääsemättä, nimittäin mikä olisi hänelle otollisempaa ja soveliaampaa: Rolandin huimien vaiko Amadiin alakuloisten hullutusten jäljitteleminen; ja tällöin hän puheli itsekseen lausuen: »Jos Roland olikin niin oiva ja urhoollinen ritari kuin kaikki väittävät, niin mitä ihmettä siinä oikeastaan on? Olihan hän noiduttu, eikä häntä voinut kukaan surmata muuten kuin tulkkaamalla parsinneulan hänen jalkapohjaansa, ja hänellähän oli siltä varalta aina seitsemällä rauta-anturalla varustetut jalkineet. Ne juonet tosin eivät auttaneet, kun tuli Bernardo del Carpio, joka ne tunsi ja joka kuristi hänet käsivarsillaan hengettömäksi Roncesvalissa. Mutta jos nyt jätämme sikseen sen, mikä koskee hänen urhoollisuuttansa, ja tarkastelemme hänen järjenmenetystänsä, niin on varsin varma, että hän meni sekaisin lähteeltä löytämiensä merkkien ja niiden uutisten vuoksi, joita hänelle toi paimen kertomalla Angelican maanneen päivällislevollaan pari kertaa ja useamminkin Medoron, kähäräpäisen maurilaispojan, Agramanten paasin kanssa; jos hän oivalsi tuon todenperäiseksi ja käsitti naisensa menetelleen laittomasti, niin eipä ollut paljonkaan, vaikka hän tuli siitä hulluksi; mutta minä, kuinka minä voin jäljitellä hänen hullun töitään, ellei jäljiteltävänäni ole samanlaista aihetta? Eihän minun valtiattareni Dulcinea Tobosolainen ole, sen uskallan vannoa, ikipäivinään nähnyt yhtäkään mauria oikeassa hahmossaan, omassa asussaan; hän on vielä tänä päivänä samanlainen kuin äiti, joka hänet synnytti,[86] ja ilmeistä vääryyttähän minä hänelle tekisin, jos hänestä muuta ajatellen kääntyisin hulluksi samalla tavalla kuin tuo raivoisa Roland. Toisaalta huomaan että Gallian Amadis, järkeään menettämättä ja hullutuksia tekemättä, saavutti yhtä suuren rakastuneen maineen kuin kuka tahansa, sillä havaittuaan saavansa osakseen ylenkatsetta valtiattareltaan Orianalta, joka oli kieltänyt häntä ilmaantumasta näkyviinsä, kunnes hän sallisi, hän oman historiansa kertomuksen mukaan vain vetäytyi Köyhälle kalliolle, mukanaan eräs erakko, ja siellä itki ja rukoili Jumalaa kyllältään, kunnes taivas tuli hänen avukseen hänen murheensa ja hätänsä ollessa suurimmillaan. Ja jos tämä kerran on totta, niin kuin onkin, miksi minä vaivautuisin riisuutumaan apposen alasti ja runtelemaan näitä puita, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, ja mitä syytä on minulla sokaista näiden purojen kirkasta vettä, joka tarjoutuu juotavakseni, milloin vain haluan? Eläköön Amadiin muisto, ja jäljitelköön häntä niin hyvin kuin suinkin voi Don Quijote, josta sanottakoon mitä on sanottu toisesta: että hän, ellei tehnytkään suuria tekoja, paloi halusta niiden suorittamiseen; ja ellei minua olekaan hylännyt eikä ylenkatsonut Dulcinea Tobosolainen, minulle riittää, kuten jo sanoin, että olen poissa hänen luotansa. Käydäänpä siis käsiksi työhön: palautukaa mieleeni, te Amadiin seikat, ja neuvokaa minua, kuinka minun tulee alkaa teitä jäljitellä. Jopa tiedänkin että hänen tärkeimpänä toimenaan oli rukoileminen ja Jumalan avuksi huutaminen; mutta mikä neuvoksi, kun minulla ei ole rukousnauhaa?»

Samassa hänen mieleensä johtui miten menetellä: hän repäisi paitansa riippuvista helmuksista ison suikaleen ja sitaisi siihen yksitoista solmua, yhden toisia suuremman, ja tämä oli hänen rukousnauhanansa koko sen ajan, jonka hän siellä vietti ja jonka kuluessa hän luki avemarianrukouksia ainakin miljoonan. Kovin häntä kumminkin huolestutti se seikka, ettei niiltä mailta löytynyt mitään erakkoa, jolle olisi voinut ripittäytyä ja jolta saada lohdutusta. Niinpä hän kuluttikin aikaansa kävelemällä pienellä niityllä ja kirjoittamalla ja piirtämällä puiden kuoreen ja hienoon hiekkaan paljon säkeitä, jotka kaikki kuvastelivat hänen murhettansa, toiset samalla laulaen Dulcinean ylistystä. Mutta myöhemmin, kun hänet löydettiin, ei ollut eheinä ja luettavina säilynyt muita kuin seuraavat:

Oi kaunis nurmennukka,
sä ylväs puu ja vehmas maa,
oi pensas, yrtti, kukka,
nyt ilkkumatta kuunnelkaa,
kun teille laulan, rukka.
En häiritse mä teitä lain,
vaikk' onkin tuska armoton;
siis yksin tässä armastain
ma, Don Quijote, itken vain,
kun kaukana on Toboson
Dulcinea.

Hän kulkee täällä juuri,
mies uskollinen lemmessään,
on surkeutens' suuri,
kun eross' on hän immestään,
ja eess' on julma muuri.
Vuoks lemmentuskain katkerain
nyt on hän kovin rauhaton;
siks saavin vettä vuodattain
hän, Don Quijote, itkee vain,
kun kaukana on Toboson
Dulcinea.

Nyt rotkot vuoren harmaan
hän, hurja, tutkii seikkaillen,
valittain kovuutt' armaan
hän ryntää kätköön korpien
ja sinne sortuu varmaan.
Hän kivun tunsi vavahtain,
kun häntä takaraivohon
löi lemmennuoli voimakkain;
siks Don Quijote itkee vain,
kun kaukana on Toboson
Dulcinea.

Dulcinean nimeen liitetty lisäsana nauratti aika tavalla löytäjiä, sillä he otaksuivat Don Quijoten varmaan luulleen ettei hänen lauluansa ymmärrettäisi, ellei hän Dulcineaa mainitessaan merkitsisi häntä myös Toboson naiseksi; ja niin oli tosiaankin laita, kuten hän itse myöhemmin tunnusti. Hän kirjoitti paljon muitakin, mutta vain nämä kolme, kuten sanottu, voitiin saada selville ja täydellisesti lukea. Näissä puuhissa hän aikaansa vietti, huokaillen ja huudellen viidakkojen fauneille ja metsänhaltijoille, jokien nymfeille ja aralle ja värjyvälle Kaiulle, jotta tämä hänelle vastaisi ja nuo toiset häntä lohduttaisivat ja kuuntelisivat, sekä etsien joitakin yrttejä ravitakseen itseään, kunnes Sancho palaisi. Jos aseenkantaja olisi viipynyt kolme viikkoa kolmen päivän asemesta, Murheellisen hahmon ritari olisi varmaan ehtinyt niin ränstyä, ettei hänen oma synnyttäjänsäkään olisi häntä enää tuntenut.

Mutta nyt on paras jättää hänet huokaustensa ja runoihinsa huomaan ja käydä kertomaan mitä sattui Sancho Panzalle hänen lähettiläänä matkustaessaan. Päästyään valtamaantielle hän lähti etsimään Toboson tietä ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon luo, jossa oli joutunut onnettomasti poukotettavaksi, ja hän oli tuskin ehtinyt sen nähdä, kun hänestä jo tuntui kuin hän jälleen heiskuisi ilmoilla, eikä Sanchon tehnyt mieli mennä sisään, vaikka hän saapui hetkenä, jona olisi voinut ja jona hänen olisi pitänytkin se tehdä, koska oli aterian aika ja hän olisi mielellään nauttinut jotakin lämmintä ruokaa syötyään monena päivänä vain kylmää.

Tämä tarve ajoi hänet majatalon portille saakka hänen yhä epäröidessään, mennäkö sisään vai ei; ja hänen siinä miettiessään tuli majatalosta kaksi henkilöä, jotka heti hänet tunsivat. Toinen heistä sanoi toiselle:

— Katsokaa, herra lisensiaatti, eikö tuo tuolla hevosen selässä de Sancho Panza, sama mies, jonka seikkailevan ritarimme emännöitsijä sanoi lähteneen matkaan isäntänsä aseenkantajana?

— On kuin onkin, — sanoi lisensiaatti ja tuo on Don Quijotemme hevonen.

He tunsivat hänet niin hyvin, koska olivat hänen oman paikkakuntansa kirkkoherra ja parturi, samat miehet, jotka olivat tutkineet ja tuominneet ritariromaaneja. Lopullisesti tunnettuaan Sancho Panzan ja Rocinanten he lähtivät hänen luokseen haluten kuulla Don Quijotesta, ja kirkkoherra huusi Sancholle mainiten hänen nimensä ja sanoen:

— Sancho Panza, ystäväni, missä on isäntänne?

Sancho Panza tunsi heidät heti, päätti olla sanomatta heille, mihin paikkaan ja millaiseen tilaan hänen isäntänsä oli jäänyt, ja vastasi siis että hänen isäntänsä askarteli eräällä taholla ja eräässä tehtävässä, joka oli erittäin tärkeä, mutta jota hän ei voinut ilmoittaa, niin totta kuin hänellä oli silmät päässä.

— Ei, se ei käy päinsä, Sancho Panza; — virkkoi parturi — ellette sano meille, missä hän on, joudumme ajattelemaan, niin kuin jo ajattelemmekin, että olette tappanut ja ryöstänyt hänet, koska tulette hänen hevosellaan ratsastaen. Teidän on totisesti toimitettava meille isäntä, muuten varokaa itseänne.

— Ei ole syytä uhkailla minua, sillä minä en ole sellainen mies, joka ketään ryöstää tai tappaa; tappakoon jokaisen hänen oma kohtalonsa tai Jumala, joka on hänet luonut. Isäntäni on parannusta tekemässä keskellä tätä vuoristoa, ihan omasta halustaan.

Sitten hän kertoi kiireesti ja keskeytymättä, millaiseen tilaan isäntä oli jäänyt, millaisia seikkailuja heille oli sattunut ja että hän itse oli viemässä kirjettä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, Lorenzo Corchuelon tyttärelle, johon Don Quijote oli silmittömästi rakastunut. Molemmat kuuntelijat olivat ihmeissään Sanchon kertomuksesta; vaikka he näet jo tiesivät Don Quijoten hulluksi ja tunsivat hänen hulluutensa laadun, he silti ihmettelivät sitä joka kerta siitä kuullessaan. He pyysivät Sancho Panzaa näyttämään kirjettä, jota hän oli viemässä neiti Dulcinea Tobosolaiselle. Sancho sanoi että se oli kirjoitettu muistikirjaan ja että hänen herransa oli käskenyt jäljentää sen kirjoituspaperille ensimmäisessä paikassa, johon hän saapuisi. Siihen sanoi kirkkoherra että Sanchon sopi näyttää se hänelle ja että hän jäljentäisi sen erittäin hyvällä käsialalla. Sancho Panza pisti kätensä poveensa etsien pientä muistiinpanokirjaa, mutta ei sitä löytänyt eikä voinutkaan löytää, vaikka olisi etsinyt tähän saakka, sillä se oli jäänyt Don Quijotelle, joka ei ollutkaan sitä hänelle antanut ja jolta Sancho ei ollut muistanut sitä pyytää.

Huomatessaan ettei kirjaa löytynyt Sancho valahti kasvoiltaan ihan vaaleaksi, kopeloi jälleen ruumiinsa joka puolta, havaitsi taaskin ettei kirjaa mistään löytynyt, alkoi sitten muitta mutkitta kaksin käsin raastaa partaansa repien siitä puolet ja antoi itselleen heti, viipymättä ja hellittämättä, puoli tusinaa nyrkiniskuja kasvoihin ja nenään, niin että siitä purskahtava veri tahri hänet pahanpäiväisesti. Tuon nähdessään kirkkoherra ja parturi kysyivät mitä hänelle oli sattunut, kun hän niin kovin itseänsä runteli.

— Mitäs minulle tässä muuta sattuisi — vastasi Sancho — kuin että olen käden käänteessä, silmän räpäyksessä, menettänyt kolme aasia, jotka olivat kaikki pulskia kuin hovilinna.

— Kuinka niin? — virkkoi parturi.

— Olen kadottanut muistikirjan, — vastasi Sancho — sen, jossa oli Dulcinealle kirjoitettu kirje ja herrani allekirjoittama osoitus, jossa hän määräsi sisarentyttärensä antamaan minulle kolme aasia niistä viidestä, jotka hänellä oli kotonaan.

Sancho kertoi heille harmon katoamisesta. Kirkkoherra lohdutti häntä ja lupasi pitää huolen siitä, että hänen isäntänsä, kunhan hän ensin löytyisi, uudistaisi sitoumuksen ja kirjoittaisi uuden osoituksen paperille, niin kuin tapa ja pitämys oli, sillä muistiinpanokirjoihin kirjoitettuja ei milloinkaan hyväksytty eikä täytetty.

Tuosta Sancho tyyntyi ja sanoi ettei Dulcinealle vietävän kirjeen kadottaminen niin ollen häntä kovinkaan huolestuttanut, koska hän osasi sen melkein ulkoa, joten se voitiin jäljentää hänen muististaan missä ja milloin tahansa.

— Lausukaahan se, Sancho, — sanoi parturi — kyllä me sen sitten panemme paperille.

Sancho painui hetkeksi ajatuksiinsa, kynsi päätänsä johdattaakseen kirjettä mieleensä, vaihtoi jalkaa tavan takaa, katseli toisinaan maahan, toisinaan taivaalle ja pureksittuaan sormenpään melkein rikki ja jännittäen äärimmilleen toisten odottavien kärsivällisyyttä sanoi vihdoin, pitkän tovin kuluttua:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, hitto sen vieköön mitä minä kirjeestä vielä muistan; alussa tosin oli: »Korkea ja suurivartinen hallitsijatar».

— Ei suinkaan suurivartinen, — virkkoi parturi vaan suurivaltainen hallitsijatar.

— Aivan oikein — sanoi Sancho. — Sitten, jos en väärin muista, seurasi. jos en tuota väärin muista: »oraat ja unen puute, ja lävistetty suutelee teidän armonne käsiä, kiittämätön ja aivan tuntematon kaunotar», ja jotain siinä oli terveydestä ja sairaudesta, jota hän neidille toivotteli, ja niin se sitten luisti latuansa, kunnes lopussa oli: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari.»

Molempia kuuntelijoita huvitti kovin Sanchon hyvä muisti, he kiittivät sitä kilvan ja pyysivät häntä lukemaan kirjeen vielä kahteen kertaan, jotta se jäisi heidänkin muistiinsa ajan tullen kirjoitettavaksi. Sancho esitti sen vielä kolmeen kertaan ja sanoi joka kerta kolme tuhatta uutta hullutusta. Sen jälkeen hän kertoi myös isäntänsä asioista, mutta ei maininnut sanaakaan poukottamisesta, joka oli tullut hänen itsensä osaksi majatalossa, mihin hän ei millään muotoa tahtonut mennä. Hän kertoi myös, kuinka hänen herransa, kun Sancho toisi kuin toisikin hyvät sanomat neiti Dulcinea Tobosolaiselta, lähtisi matkaan kokeakseen päästä keisariksi tai ainakin muuksi hallitsijaksi; niin he näet olivat keskenään sopineet, ja helppohan siihen oli päästäkin hänen persoonallisella urhoollisuudellaan ja hänen käsivartensa voimalla; ja kerran niin pitkälle ehdittyään hän naittaisi Sanchon, joka silloin olisi leski, aivan epäilemättä, ja antaisi hänelle vaimoksi keisarinnan hovinaisen, mannermaalla sijaitsevan suuren ja vauraan alusmaan perijättären, ilman mitään saaren tapaista, sillä sellaisesta Sancho ei enää välittänyt. Sancho lausui tuon niin vakavasti, tavan takaa nenäänsä niistäen, ja sellaisella sydämen yksinkertaisuudella, että kuuntelijat jälleen joutuivat ihmeisiinsä harkitessaan, kuinka huima oli ollut Don Quijoten hulluus, kun se oli kyennyt kerrassaan lakaisemaan pois tuon miesraukankin järjen. He eivät huolineet nähdä vaivaa selvittämällä hänelle hänen erehdystänsä, koska arvelivat olevan parasta sallia hänen pysyä niissä luuloissaan, jotka eivät mitenkään hänen omaatuntoansa rasittaneet, ja koska heidän olisi hupaista kuunnella hänen mielettömyyksiään. Niin he kehoittivat häntä rukoilemaan Jumalalta herralleen menestystä, sillä saattoihan hyvinkin sattua ja käydä päinsä, että hän aikojen kuluessa pääsisi keisariksi, kuten Sancho sanoi, tai ainakin arkkipiispaksi tai muuksi samanvertaiseksi arvohenkilöksi. Siihen vastasi Sancho:

— Hyvät herrat, jos onni pyörittelisi asioita siihen viisiin, että herraani haluttaisikin päästä arkkipiispaksi eikä keisariksi, niin tekeepä nyt mieleni tietää mitä vaeltavat arkkipiispat tavallisesti antavat aseenkantajilleen.

— He antavat heille yleensä — vastasi kirkkoherra — jonkin palkkapitäjän, tekevät heistä kirkkoherran tai nimittävät heidät suntion virkaan, mistä he saavat hyvät vakituiset palkkaedut, lukuun ottamatta lisätuloja, jotka tavallisesti arvioidaan samaan määrään.

— Siihen vaaditaan — virkkoi Sancho — ettei aseenkantaja ole nainut ja että hän ainakin kykenee auttamaan jumalanpalveluksessa, ja siinä tapauksessa voi vaivaista minua, joka olen naimisissa enkä tunne aapisen ensimmäistä kirjainta! Kuinka minun käykään, jos isäntäni saa päähänsä ruveta arkkipiispaksi eikä keisariksi niin kuin on vaeltavien ritarien tapa ja pitämys?

— Älä ole huolissasi, hyvä Sancho, — virkkoi parturi — kyllä me kehoitamme isäntäänne, neuvomme häntä, jopa vannotammekin omantunnon nimessä että hän rupeaa keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä se luontuu helpommin, koska hän on pikemmin urhoollinen kuin oppinut.

— Siltä on asia minustakin näyttänyt, — vastasi Sancho — vaikka kyllä minun toisekseen täytyy sanoa että hän pystyy mihin tahansa. Ajattelin puolestani rukoilla hyvää Jumalaa suuntaamaan hänen kulkunsa sinne, missä hän parhaiten voi valvoa omia etujaan ja minulle eniten lahjoittaa.

— Te puhutte kuin älykäs mies — virkkoi kirkkoherra — ja tulette varmaan toimimaan niin kuin hyvän kristityn sopii. Mutta nyt on tärkeintä pitää neuvoa, kuinka saamme isäntänne luopumaan tuosta joutavasta katumuksenteosta, jossa hänen sanotte parhaillaan olevan; ja parasta lienee, että menemme tähän majataloon miettiäksemme, kuinka meidän tulee siinä menetellä, ja saadaksemme jotakin syötävää.

Sancho kehoitti heitä menemään ja sanoi jäävänsä ulos odottamaan, luvaten myöhemmin heille kertoa, mistä syystä hän ei sinne lähtenyt ja miksi hänen ei sopinutkaan lähteä, mutta pyysi heitä tuomaan ruokaa, jotain lämmintä, sekä kauroja Rocinantea varten. He menivät jättäen Sanchon siihen, ja vähän ajan kuluttua parturi toi hänelle ruokaa. Kun kirkkoherra ja parturi olivat sitten keskenään tarkoin harkinneet, miten heidän oli meneteltävä saavuttaakseen mitä halusivat, kirkkoherran mieleen johtui ajatus, joka varsin hyvin sopi Don Quijoten makuun ja heidän omaan tarkoitukseensa; hän näet sanoi parturille tulleensa ajatelleeksi että hän itse pukeutuisi vaeltavaksi neidiksi, että parturi kokisi parhaansa mukaan suoriutua hänen aseenkantajakseen ja että he niin lähtisivät Don Quijoten luo, missä hän esiintyisi huolenalaisena ja apua tarvitsevana neitinä ja pyytäisi ritarilta suosionosoitusta, jota tämä urheana vaeltavana ritarina ei voisi evätä. Suosionosoitus, jota hän aikoi pyytää, oli se, että Don Quijote lähtisi hänen kanssaan, minne hän veisi, korjaamaan erään pahan ritarin hänelle tekemää vääryyttä, ja samalla hän anoisi ettei hänen tarvitsisi kohottaa huntuansa ja ettei ritari kyselisi hänen oloistaan ja elämästään ennen kuin oli hankkinut hyvitystä tuolta kehnolta ritarilta. Kirkkoherra sanoi varmasti uskovansa että Don Quijote suostuisi kaikkeen, mitä hän häneltä siten anelisi, ja että he niin saisivat hänet lähtemään pois ja kuljetetuksi kotiin, missä ottaisivat selkoa, oliko hänen merkillinen hulluutensa mitenkään parannettavissa.

Seitsemäskolmatta luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat aikomuksensa ynnä muita seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä mainiossa historiassa.

Parturi ei suinkaan pitänyt kirkkoherran keksintöä huonona vaan päin vastoin katsoi sen niin hyväksi, että he kävivät panemaan sitä täytäntöön. He pyysivät majatalon emännältä lainaksi hameen ja ison hunnun jättäen niiden pantiksi kirkkoherran uuden kauhtanan. Parturi teki itselleen pitkän parran harmaan- ja punaisenkirjavasta häränhännästä, jossa majatalon isäntä tavallisesti piti kampaansa riippumassa. Emäntä kysyi heiltä, mihin he tuota kaikkea tarvitsivat. Kirkkoherra kertoi hänelle lyhyesti Don Quijoten hulluudesta ja että tällaisen valepuvun avulla voisi saada hänet pois vuoristosta, missä hän parhaillaan oleskeli. Majatalon isäntä ja emäntä arvasivat kohta että tuo hullu oli se heidän vieraansa, joka oli valmistanut balsamia, ja poukotetun aseenkantajan isäntä, sekä kertoivat kirkkoherralle tarkoin mitä olivat joutuneet kokemaan hänen tähtensä, suinkaan salaamatta sitä, minkä Sancho oli visusti jättänyt mainitsematta. Emäntä siis puki kirkkoherran niin, ettei paremmasta apua: verhosi hänet verkahameeseen, joka oli aivan täynnä mustasta sametista tehtyjä kämmenenlevyisiä viilloskaistoja, ja vihreästä sametista tehtyyn, valkoisilla silkkireunuksilla somistettuun alusliiviin, joiden täytyi polveutua, sekä liivin että hameen, kuningas Wamban[87] ajoilta. Kirkkoherra ei suostunut hunnutettavaksi vaan otti päähänsä pienen pehmustetun liinamyssyn, jota käytti yöpäähineenään, kiersi otsalleen mustan taftinauhan ja teki toisesta kaistasta jonkinlaisen harson, joka varsin hyvin peitti hänen partansa ja kasvonsa; päällimmäiseksi hän sitten sijoitti hattunsa, joka oli niin suuri, että kelpasi vaikka päivänvarjoksi, veti ylleen viittansa ja nousi naisten tavalla poikkipuolin muulinsa selkään. Parturi nousi hänkin ratsulleen, leuassaan vyötäisiin saakka ulottuva parta, punaiseen ja valkoiseen vivahteleva, koska se, kuten sanottu, oli tehty punaläikkäisen härän hännästä.

He sanoivat jäähyväiset kaikille, myös kelpo Maritornesille, joka lupasi lukea kerralleen rukousnauhansa, vaikka olikin vaivainen syntinen, jotta Jumala soisi heille menestystä yhtä vaikeassa kuin kristillisessäkin yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet. Mutta tuskin ehdittyään lähteä majatalosta kirkkoherra johtui ajattelemaan että oli menetellyt väärin niin pukeutuessaan, koska pappismiehen oli sopimatonta paneutua sellaiseen asuun, vaikka siitä paljonkin riippuisi. Hän sanoi tämän parturille ja kehoitti häntä vaihtamaan kanssaan vaatteita, koska hänen mielestään meneteltiin oikeammin, jos parturi esiintyi apua tarvitsevana neitinä ja hän itse neidin aseenkantajana, siten vähemmän vaarantaen arvoansa; ellei parturi siihen suostunut, hän sanoi kieltäytyvänsä etenemästä enää askeltakaan, vaikka piru perisi Don Quijoten. Samassa saapui luo Sancho, joka ei voinut olla nauramatta nähdessään heidät molemmat siinä asussa. Parturi kuitenkin suostui kaikkeen, mitä kirkkoherra vaati, ja kirkkoherra selitti valepukua vaihtaessaan, kuinka hänen tuli käyttäytyä ja mitä hänen piti sanoa Don Quijotelle saadakseen hänet pakostakin lähtemään hänen kerallaan ja luopumaan siitä mielipaikasta, jonka oli valinnut joutavaa katumuksentekoansa varten. Parturi vastasi vakuuttaen neuvomattakin hyvin hoitavansa asian. Hän ei halunnut vaihtaa vaatetustaan vielä nyt, vaan vasta kun he saapuisivat lähelle Don Quijoten olopaikkaa. Hän siis kääri pukunsa kokoon, kirkkoherra sovitti parran leukaansa, ja he jatkoivat matkaansa Sancho Panzan opastaessa. Sancho kertoi heille mitä hän ja hänen isäntänsä olivat joutuneet kokemaan kohdatessaan vuoristossa erään mielipuolen, mainitsematta kuitenkaan mitään heidän löytämästään matkalaukusta enempää kuin sen sisällöstäkään; vaikka näet tämä vekkuli oli yksinkertainen, hän osasi sentään olla ahnekin.

Seuraavana päivänä he saapuivat niille maille, minne Sancho oli sirotellut merkiksi oksia varmasti löytääkseen paikan, johon oli herransa jättänyt. Hän tunsi merkit omikseen ja sanoi että siitä sinne mentiin ja että he mielellään voivat pukeutua, jos se jotenkin saattoi edistää hänen isäntänsä vapauttamista. He näet olivat aikaisemmin Sancholle sanoneet että tästä esiintymisestä ja valepuvusta kerrassaan riippui, saatiinko hänen isäntänsä luopumaan valitsemastaan vaivaisesta elämäntavasta, ja teroittivat nyt tarkoin hänen mieleensä ettei hänen pitänyt isännälleen ilmaista keitä he olivat eikä osoittaa heitä tuntevansa; jos Don Quijote häneltä kysyisi, kuten epäilemättä tulisikin tapahtumaan, oliko hän jättänyt kirjeen Dulcinealle, hänen piti vastata myöntävästi ja sanoa neidin, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa, vastanneen vain suullisesti, sanoneen käskevänsä ritaria epäsuosion uhalla viipymättä saapumaan luokseen, koska asia oli hänelle erittäin tähdellinen. Näin menetellen ja sanomalla Don Quijotelle mitä aikoivat sanoa he uskoivat varmasti hänet palauttavansa parempaan elämäntapaan ja saavansa hänet heti lähtemään matkaan, jotta hänestä tulisi keisari tai muu hallitsija; ei näet ollut mitään pelkoa siitä, että hän rupeaisi arkkipiispaksi. Sancho kuunteli tuota kaikkea, kätki sen tarkoin muistiinsa ja kiitti heitä kovin siitä, että he aikoivat neuvoa hänen herraansa rupeamaan keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä hänestä oli nyt selvä, että keisarit, mitä aseenkantajille osoitettavaan suosioon tuli, kykenivät tekemään paljon enemmän kuin vaeltavat arkkipiispat. Hän sanoi heille vielä että oli parasta, jos hän lähti edeltä etsimään isäntäänsä ja kertomaan hänelle hänen valtiattarensa vastauksen, sillä jo se riittäisi saamaan hänet sieltä pois toisten tarvitsematta nähdä suurta vaivaa. Sancho Panzan ehdotus tuntui heistä hyvältä, ja niin he päättivät jäädä odottamaan, kunnes hän palaisi tuoden tietoa, oliko löytänyt isäntänsä….

Sancho painui vuoriston rotkoihin jättäen heidät erääseen mistä, missä hiljalleen virtaili pieni puro, kallioiden ja muutamien siinä kasvavien puiden luodessa siihen mieluisaa ja viileätä varjoa. He saapuivat sinne eräänä kuumana päivänä elokuussa, jolloin helle yleensäkin on erittäin ankara, kello kolmen aikaan iltapuolella, joten kaikki tuo sai paikan sitäkin viihtyisämmäksi ja houkutteli heitä siinä odottamaan Sanchon paluuta, kuten he sitten tekivätkin. Heidän siinä levätessään kaikessa rauhassa puiden siimeksessä kuului heidän korviinsa ääni, joka minkään soittimen säestämättäkin kaikui sointuisalta ja miellyttävältä. He olivat siitä varsin ihmeissään, koska heidän mielestään oli mahdotonta, että sellaisissa seuduissa saattoi olla niin hyviä laulajia. Vaikka näet sanotaan että metsissä ja vainioilla on erinomaisen hyvä-äänisiä paimenia, sellainen väite on pikemmin runoilijain ylistyspuhetta kuin totta. Tämä heidän käsityksensä vielä vahvistui heidän huomatessaan etteivät säkeet, joita he kuulivat laulettavan, olleet maalaisten karjapaimenten, vaan hienosti sivistyneiden henkilöiden sepittämiä. Se kävi ilmi seuraavista heidän jo kuulemistaan:

Mikä tuo minun onneni turmion?
Ylenkatse se on.
Mikä tuskan tielle näin minut vie?
Ero vannaan se lie.
Mikä on mulle suurin onnettomuus?
Mustasukkaisuus.
Mun osani on siis toivottomuus,
niin raskas on kärsimys vero;
minut surmaa kaipaus, ero,
ylenkatse ja mustasukkaisuus.

Kenen syytä on sydämen kidutus?
Syy: rakkaus.
Kuka vastustaa minun onneain?
Kova sallimus vain.
Kuka kärsimyksen katkeran tuo?
Sen taivas suo.
Siks pelkään että on tuhoni nuo,
en vältä outoa surmaa,
kosk' onnettomuutta ja turmaa
myös rakkaus, sallimus, taivas suo.

Kuka on minut tuhosta pelastava?
Vain kuolema.
Ken on lemmenonneni antaja uus?
On uskottomuus.
Ja mun haavani, ken ne parantais, oi?
Sen hulluus voi.
Ken intohimoonsa lääkettä joi,
ei ole siis järkevä aivan,
koska kuolo vain poistaa vaivan
kera uskottomuuden ja hulluuden voi.

Aika ja hetki, paikan autius, laulajan ääni ja taituruus herättivät ihmetystä ja iloa molemmissa kuuntelijoissa, jotka pysyttelivät aivan hiljaa, odottaen, kuuluisiko vielä jotakin; mutta äänettömyyden sitten jatkuttua jonkin aikaa he päättivät lähteä etsimään taiteilijaa, joka lauloi niin kauniilla äänellä. Heidän käydessään toteuttamaan aiettaan heidät pysähdytti sama ääni, joka jälleen kaikui heidän kuuluvilleen laulaen seuraavan sonetin:

Oi pyhä ystävyys, sä jättäin maan niin kevein suvin nousit päivää kohti, sait taivaan mailtaolon autuaan, ties kirkas ylös korkeuksiin johti.

Soit meidän katsees nähdä toisinaan, sun tyynet kasvos hunnun alta hohti, ja hyveeseen, mi pahaa toikin vaan, sun tähtes pyrkiä niin moni tohti.

Oi palaa, ystävyys, taas taivaan tieltä, ett' asuusi ei petos piillä saa tuhoomaan vilpitöntä ihmismieltä. Jos muotoas et siltä jälleen ota, niin kohtaa sekasorto maailmaa, ei välttää voida kurjaa turmiota.

Laulu päättyi syvään huokaukseen, ja molemmat kuuntelivat jälleen tarkkaavasti, jatkuisiko laulu vielä; mutta kuullessaan sävelten vaihtuneen nyyhkytyksiksi ja tuskaisiksi valituksiksi he päättivät käydä ottamaan selkoa tuosta murheellisesta, joka niin erinomaisen kauniisti lauloi ja niin ylen säälittävästi huokaili. He eivät ehtineetkään kauas, kun erään kallionulkoneman kierrettyään näkivät miehen, joka oli vartaloltaan ja ulkonäöltään sellainen kuin Sancho Panza oli kuvaillut kertoessaan heille Cardenion tarinaa. Mies ei kuitenkaan heidät nähtyänsä kavahtanut jaloilleen vaan jäi tyynesti istumaan, pää rintaa vasten painuneena, kuin ainakin mietteisiinsä vaipunut ihminen, kohottamatta enää katsettaan, kun oli heidän arvaamatta saapuessaan heihin kerran katsahtanut. Kirkkoherra, joka osasi sovittaa sanansa taitavasti ja tiesi jo hänen onnettomuutensa, koska oli kuulemastaan kertomuksesta hänet tuntenut, astui hänen luokseen sekä pyysi ja kehoitti häntä lyhyen, mutta erittäin älykkäin kääntein luopumaan tästä surkeasta elämäntavasta, jottei hän siinä tuhoutuisi, mikä oli pahin kaikista onnettomuuksista. Cardenio oli tällöin täysin järjissään, vapaana niistä raivonpuuskista, jotka varsin usein saivat hänet suunniltaan, ja nähdessään heidät molemmat asussa, jota näissä erämaissa liikkuvat henkilöt eivät milloinkaan käyttäneet, hän ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, varsinkaan kun oli vielä kuullut heidän puhuvan hänen oloistaan kuin tunnetuista seikoista (sen hän näet ymmärsi kirkkoherran puheista). Hän siis vastasi tähän tapaan:

— Hyvät herrat, olittepa keitä tahansa, minä kyllä huomaan että taivas, joka pitää huolenaan hyvien, vieläpä monesti kehnojenkin auttamisen, ansaitsemattani lähettää luokseni näihin syrjäisiin ja kaukana ihmisten ilmoilta sijaitseviin paikkoihin henkilöitä, jotka havainnollisin ja monipuolisin perusteluin osoittavat minulle elämäntapani järjettömyyden ja kokevat saada minua kääntymään tästä paremmalle tolalle; mutta tietämättä mitä minä tiedän, nimittäin että tästä surkeudesta vapautuessani välttämättä joudun toiseen vielä suurempaan, he kenties pakostakin pitävät minua tylsämietteisenä tai, mikä pahempi, kerrassaan tylsämielisenäkin miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin kävisi, sillä arvaan onnettomuuksieni kuvautuvan mieleeni niin voimallisesti ja koituvan itselleni niin tuhoisiksi, että mitenkään kykenemättä sitä ehkäisemään ikään kuin kivetyn menettäen kaiken selvän aistin ja tajun; mutta sellaisesta tapahtumasta tulen tietoiseksi vasta toisten kertoessa ja osoittaessa merkkejä siitä, mitä olen tehnyt ollessani tuon hirmuisen puuskan vallassa, enkä minä osaa silloin muuta kuin suotta surkutella itseäni ja turhaan kirota kohtaloani sekä mielettömyyteni puolustukseksi kertoa sen synnystä kaikille, jotka viitsivät minua kuunnella. Kuullessaan syyn järkevät ihmiset näet eivät ihmettele vaikutuksia, ja vaikka eivät voikaan minua parantaa, he sentään vapauttavat minut syyllisyydestä, koska hurjuuteni herättämä närkästys vaihtuu kovan kohtaloni säälimiseksi. Ja jos on niin laita, että tekin, hyvät herrat, saavutte samoissa aikeissa kuin ovat saapuneet toiset, niin pyydän teitä, ennen kuin jatkatte älykkäitä kehoituksianne, kuuntelemaan kertomusta lukemattomista kärsimyksistäni, sillä sen kuultuanne ehkä luovutte vaivannäöstä, joka teille koituu yrittäessänne tuoda lohdutusta onnettomuuteen, johon ei mikään lohdutus tehoa.

Molemmat kuuntelijat, jotka eivät muuta halunneetkaan kuin saada häneltä itseltään tietää hänen surkeutensa syyn, kehoittivat häntä siitä kertomaan, vakuuttaen etteivät tekisi hänen auttamisekseen ja lohduttamisekseen muuta kuin sen, mitä hän itse halusi. Niin murheellinen nuori herra aloitti säälittävän tarinansa, melkein samoin sanoin ja kääntein kuin oli sen kertonut Don Quijotelle ja vuohipaimenille muutamia päiviä varhemmin, jolloin, kuten aikaisemmin mainittiin, kertomuksen jatkamisen oli tehnyt mahdottomaksi mestari Elisabat ja Don Quijoten tuikitarkka huolehtiminen ritariuden loukkaamattomuudesta. Mutta nyt hulluuden puuska jäi onneksi tulematta, joten hän sai tilaisuuden kertoa kerrottavansa loppuun saakka. Ehdittyään kohtaan, missä hän kertoi kirjeestä, jonka Don Fernando oli löytänyt Gallian Amadis-kirjasta, Cardenio sanoi sen hyvin muistavansa ja kertoi sen sisällön seuraavasti:

Luscinda Cardeniolle.

»Joka päivä havaitsen teissä hyviä ominaisuuksia, joiden vuoksi joudun teille kiitollisuuden velkaan ja jotka pakottavat minua pitämään teitä yhä suuremmassa arvossa. Jos siis tahdotte vapauttaa minut tästä velasta tekemättä väkivaltaa kunnialleni, voitte niin menetellä varsin hyvin. Isäni, joka tuntee teidät ja pitää minusta, täyttää varmaan, minua ollenkaan pakottamatta, mitä teidän tulee syystäkin toivoa, jos minua todella arvostatte niin kuin sanotte ja niin kuin puolestani uskon.»

Tämä kirje sai minut pyytämään Luscindaa vaimokseni, kuten jo olen teille kertonut, tämän kirjeen takia Don Fernando alkoi pitää Luscindaa yhtenä aikansa älykkäimmistä ja ymmärtäväisimmistä naisista, ja tämä kirje hänessä herätti halun tuhota minut, ennen kuin toiveeni ehtisi toteutua. Minä mainitsin Don Fernandolle minkä ehdon Luscindan isä oli asettanut, nimittäin että isäni kosisi Luscindaa minun puolestani, mitä minä en uskaltanut isälleni ilmoittaa, koska pelkäsin hänen kieltäytyvän siihen suostumasta, ei sen vuoksi, ettei hän hyvin tuntenut Luscindan säätyä, kunnollisuutta, siveyttä ja kauneutta ja tietänyt hänen kiitettävien ominaisuuksiensa riittävän aateloimaan mitä muuta espanjalaista sukua tahansa, vaan siksi, että hän, kuten tiesin, halusi minun siirtävän naimisiinmenon tuonnemmaksi, kunnes nähtäisiin mitä aikeita herttua Ricardolla oli minuun nähden. Sanoin siis Don Fernandolle etten uskaltanut ilmoittaa asiaa isälleni, mainiten syyksi nuo vaikeudet sekä monet muut, jotka minua säikyttivät, vaikka en tietänyt mitä ne oikeastaan olivat; minusta vain tuntui ettei toiveeni tulisi milloinkaan täyttymään. Don Fernando vastasi minulle tuohon kaikkeen sanoen ottavansa tehtäväkseen puhua isäni kanssa ja taivuttaa hänet puhuttelemaan Luscindan isää. Voi sinua, sinä kunnianhimoinen Marius, sinä julma Catilina, sinä katala Sulla, sinä kavala Ganelon, sinä petollinen Vellido,[88] sinä kostonhimoinen Julian,[89] sinä ahne Juudas! Sinä petollinen, julma, kostonhimoinen ja kavala ihminen, minkä huonon palveluksen olikaan tehnyt sinulle se poloinen, joka niin vilpittömästi sinulle ilmaisi sydämensä salaisuudet ja auvot? Miten sinua loukkasinkaan? Sanoinko sinulle mitään, neuvoinko sinua mihinkään tarkoittamatta aina kunniasi ja menestyksesi vakaannuttamista? Mutta miksi valitankaan, minä onneton? Koska kerran tähdet määräävät onnettomuuksien kulkua, joten kovat kohtalot tulevat ylhäältä, rajusti ja väkivaltaisesti syöksyen ihmisten maailmaan, ei mikään mainen mahti kykene niitä pidättämään eikä mikään inhimillinen keino niitä ehkäisemään. Kukapa olisi voinut aavistaa, että Don Fernando, niin ylhäinen, älykäs aatelismies, joka oli minulle kiitollisuuden velassa tekemistäni palveluksista, mies, jolla oli kyllin valtaa voidakseen saavuttaa lemmenpyyteensä kohteen, olipa se mikä tahansa, tulisi ottamaan omalletunnolleen (kuten sanotaan) sen, että ryösti minulta ainoan karitsani, joka ei edes ollut vielä omani? Mutta jääkööt sikseen nämä hyödyttömät ja merkityksettömät mietteet, ja solmikaamme surullisen tarinan katkennut lanka. Sanon siis että läsnäoloni näytti Don Fernandosta vastukselliselta hänen suunnitellessaan petollisen ja pahan ajatuksensa toteuttamista ja että hän sen vuoksi päätti lähettää minut vanhemman veljensä luo, sanoen syyksi, että minun piti pyytää häneltä rahoja, jotta voitiin maksaa kuusi hevosta, jotka Don Fernando oli ostanut samana päivänä kuin tarjoutui puhumaan asiastani isälleni, tahallaan ja vain siinä tarkoituksessa, että minä poistuisin lähtien hänen toivomuksensa mukaan hakemaan mainittuja rahoja. Voinko minä ehkäistä tätä petosta? Voiko se edes johtua mieleeni? Eipä suinkaan; tarjouduin varsin kernaasti kohta lähtemään, tyytyväisenä edulliseen kauppaan. Samana iltana keskustelin Luscindan kanssa, kerroin hänelle minkä sopimuksen olimme tehneet, Don Fernando ja minä, ja kehoitin häntä lujasti luottamaan siihen, että rehelliset ja oikeutetut toiveemme toteutuisivat. Aavistamatta Don Fernandon petosta paremmin kuin minäkään Luscinda kehoitti minua koettamaan palata pian, koska uskoi toiveidemme täyttymisen siirtyvän vain siksi, kunnes isäni puhuisi asiasta hänen isälleen. En tiedä miten olikaan, mutta hänen niin sanottuaan tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä ja hänen kurkkuansa kuristi, niin ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan kaikesta, mitä näytti vielä aikovan minulle sanoa. Minua tämä uudenlainen, koskaan ennen sattumaton seikka ihmetytti, sillä aikaisemmin, milloin hyvä onni ja oma vaivautumiseni oli tehnyt seurustelumme mahdolliseksi, olimme aina keskustelleet aivan iloisesti ja hilpeästi, sekoittamatta puheisiimme kyyneliä, huokauksia, mustasukkaisuutta, epäluuloja tai pelkoa. Minä vain aina kiitin onneani, kun taivas oli suonut hänet armaakseni: ylistin hänen kauneuttansa, ihailin hänen kuntoansa ja hyvää ymmärrystänsä. Hän maksoi minulle takaisin runsain mitoin, kiittäen niitä ominaisuuksiani, jotka hän, rakastunut tyttö, katsoi kiitosta ansaitseviksi. Niin me kerroimme toisillemme lukemattomia vähäpätöisiä asioita ja naapureillemme tai tuttavillemme sattuneita seikkoja, ja uskaliaisuuteni äärimmäinen raja oli siinä, että tartuin melkein väkisin hänen kauniiseen valkoiseen käteensä ja vein sen huulilleni, sikäli kuin meitä erottava matala ja ahdas rautaristikko salli. Mutta murheellisen lähtöpäiväni edellisenä yönä Luscinda itki, huokaili ja valitti ja meni menojaan, ja minä jäin ankaran hämmennyksen ja säikähdyksen valtaan pelästyen havaittuani hänessä niin outoja ja niin murheellisia tuskan ja kärsimyksen merkkejä. Tahtomatta kuitenkaan tuhota toiveitani otaksuin tuon kaiken johtuvan hänen sydämessään minua varten elävästä kiihkeästä rakkaudesta sekä tuskasta, jota erossa oleminen yleensäkin rakastaviin virittää. Lähdin sitten matkaan alakuloisena ja mietteliäänä, mieli täynnä aavistuksia ja pelon tunteita, kuitenkaan tietämättä mitä pelkäsin tai aavistelin: selviä oireita, jotka osoittivat, kuinka surullinen ratkaisu ja onnettomuus minua odotti. Saavuin paikkaan, johon minut oli lähetetty, ja annoin kirjeen Don Fernandon veljelle, joka otti minut hyvin vastaan, mutta ei toimittanut yhtä hyvin paluumatkalle vaan mielipahakseni käski minun odottaa viikon päivät ja paikassa, jossa hänen isänsä, herttua, ei minua näkisi, koska näet veli oli kirjeessään pyytänyt häntä lähettämään jonkin määrän rahaa isän tietämättä. Kaikki tuo oli petollisen Don Fernandon keksintöä, sillä hänen veljeltään oli varmaan riittävästi rahoja voidakseen lähettää minut heti niitä viemään. Hänen esittämänsä käsky ja velvoitus tuntuivat minusta niin vastenmielisiltä, että olin vähällä kieltäytyä niitä täyttämästä, koska minusta näytti mahdottomalta voida elää niin monta päivää etäällä Luscindasta, varsinkin kun hän oli lähtiessäni jäänyt kuvailemani murheellisen mielialan valtaan; mutta siitä huolimatta tottelin, hyvänä palvelijana, vaikka käsitin niin tapahtuvan oman onneni vahingoksi. Mutta neljäntenä päivänä saapumiseni jälkeen tuli minua etsimään eräs mies tuoden minulle kirjeen, jonka osoitteesta tunsin Luscindan kirjoittamaksi; käsiala näet oli hänen. Avasin sen peläten ja vapisten, sillä otaksuin jonkin tärkeän asian olleen syynä kirjoittamiseen minun poissa ollessani, koska hän oli vain harvoin kirjoittanut ollessamme samoilla mailla. Ennen kuin luin kysyin mieheltä kuka oli kirjeen hänelle antanut ja kuinka kauan hän oli viipynyt matkalla. Hän kertoi sattumalta kulkeneensa puolenpäivän aikaan erästä kaupungin katua, kun muudan erittäin kaunis neiti oli huutanut hänelle ikkunasta ja kyynelsilmin ja kiireesti hänelle sanonut: — Veljeni, jos olette kristitty, kuten näyttää, pyydän teitä Jumalan tähden nyt aivan heti viemään tämän kirjeen siihen paikkaan ja sille henkilölle, joka on osoitteessa mainittu, mikä kaikki on hyvin tunnettua. Niin menetellen teette Herralle erittäin otollisen teon; ja jottei teillä sitä suorittaessanne ole mitään hankaluutta, ottakaa mitä on tässä käärössä. — »Tuon sanottuaan hän heitti minulle ikkunasta pienen liinan, johon oli sidottu sata reaalia, tämä kultasormus ja teille antamani kirje. Vastaustani odottamatta hän sitten poistui ikkunasta, sitä ennen kuitenkin nähtyään että otin kirjeen ja nyytin ja eleilläni ilmoitin tekeväni mitä hän oli käskenyt. — Havaitessani saavani runsaan korvauksen vaivasta, joka kirjeen perille saattamisesta koitui, ja nähtyäni osoitteesta että te olitte vastaanottaja — tunnen näet teidät varsin hyvin, armollinen herra sekä kauniin neidin kyynelten velvoittamana päätin olla turvautumatta kehenkään muuhun henkilöön ja lähteä itse tuomaan teille kirjettä; ja niin olen niinä kuutenatoista tuntina, jotka ovat kuluneet siitä, kun sen sain, kulkenut matkan, joka on kahdeksantoista peninkulman pituinen, kuten tiedätte.»

Kiitollisen ja oudon kirjeentuojan minulle näin puhuessa minä kuuntelin häntä tarkoin, mutta jalkani vapisivat, niin että tuskin kykenin pysymään pystyssä. Vihdoin avasin kirjeen ja näin sen sisältävän seuraavaa:

»Teille antamansa lupauksen puhua isällenne, jotta tämä puhuttelisi minun isääni, Don Fernando on täyttänyt enemmän omaksi edukseen kuin teidän hyväksenne. Tietäkää, herra, että hän on pyytänyt minua puolisokseen ja että isäni, pitäen Don Fernandoa teitä etevämpänä, on tämän houkutuksen vuoksi suostunut hänen kosintaansa niin alttiisti, että avioliiton solmiminen on määrätty tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua, niin salaa ja kaikessa hiljaisuudessa, että ainoastaan taivas ja muutamat oman talon asukkaat tulevat todistajiksi. Voitte kuvitella, millaisessa asemassa nyt olen; harkitkaa itse, onko soveliasta, että saavutte; tämän asian myöhemmät vaiheet tulevat teille osoittamaan, rakastanko teitä vai en. Suokoon Jumala tämän ehtivän käsiinne, ennen kuin minun on pakko luovuttaa käteni henkilölle, joka niin huonosti pitää mitä lupaa.»

Tämä oli kirjeen pääsisällyksenä, joka sai minut heti lähtemään matkaan, muuta vastausta ja muita rahoja odottamatta; oivalsin näet nyt varsin hyvin ettei Don Fernando ollut lähettänyt minua veljensä luo hevosten oston vuoksi, vaan hankkiakseen omakseen hänet, jota himoitsi. Don Fernandoa kohtaan tuntemani katkeruus sekä pelko, että menettäisin niin monen vuoden palveluksilla ja kaipauksilla voittamani aarteen, minut kerrassaan siivittivät, niin että saavuin seuraavana päivänä kotipaikalleni todella melkein kuin lentäen, juuri siihen aikaan, jolloin sopi mennä puhuttelemaan Luscindaa. Saavuin salaa, jätin muulini sen kunnon miehen luo, joka oli tuonut minulle kirjeen, ja sattui niin onnellisesti, että kohtasin Luscindan sen ristikon luona, joka oli ollut rakkautemme todistajana. Luscinda tunsi minut heti, ja minä tunsin hänet, ei kumminkaan toinen enempää kuin toinenkaan sillä tavalla kuin olisi tuntea pitänyt. Mutta onko maailmassa ketään, joka voi kehua perin pohjin tutkineensa ja tajunneensa naisen sekavan ajatuksenjuoksun ja epävakaisen mielen? Varmastikaan ei ketään. Sanon siis että Luscinda minut nähdessään virkkoi: — Cardenio, minä olen morsiamen puvussa; salissa minua jo odottavat petturi Don Fernando ja ahne isäni sekä muut todistajat, mutta ennemmin he saavat olla kuolemani kuin avioliittoni todistajina. Älä menetä malttiasi, ystäväni, vaan koeta olla läsnä tässä uhrauksessa; elleivät sanani kykene sitä ehkäisemään, voi ainakin ilmeisemmän väkivallan torjua vaatteisiini piilottamani tikari lopettamalla elämäni, siten sinulle osoittaen, kuinka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan. Minä vastasin hänelle hämmentyneenä ja kiireesti, koska pelkäsin etten ehtisi hänelle mitään sanoa: — Osoittakoot, rakkaani, tekosi todeksi mitä sanot, jos sinulla on tikari, omaa tahtoasi tukemaan, on minulla tässä miekka puolustaakseni sinua tai surmatakseni itseni, ellei onni meitä suosi. — En usko hänen voineen kuulla kaikkea, mitä olin sanonut sillä hänet ilmeisesti kutsuttiin tuota pikaa pois, koska sulhanen odotti. Niin alkoi murheeni yö, iloni päivä laski, silmäni jäivät vaille valoa ja henkeni vaille ymmärrystä. En kyennyt menemään taloon sisälle enkä päässyt liikahtamaankaan; mutta ajateltuani, kuinka tärkeä oli läsnäoloni siihen nähden, mitä asiain tässä vaiheessa saattoi tapahtua, keräsin voimani niin hyvin kuin suinkin kykenin ja astuin sisään. Koska tunsin aivan tarkoin kaikki sisään- ja uloskäytävät ja kun talossa sitä paitsi vallitsi kaikessa salaisuudessa ankara hyörinä, ei kukaan minua huomannut, joten sain tilaisuuden kenenkään näkemättä sijoittua itse vihkisaliin, ikkunakomeroon verhojen taakse, joiden reunusten ja pitsien välitse voin nähdä, kenenkään minua näkemättä, kaiken, mitä salissa tapahtui. Kukapa voisikaan kuvailla, kuinka sydämeni värjyi siinä seisoessani, millaisia ajatuksia mieleeni tulvi, mitä kaikkea harkitsin ja suunnittelin? Mielessäni näet liikkui niin paljon ja monenlaista, ettei sitä voi ilmaista eikä olisi hyväkään ilmaista. Riittää, kun sanon teille että saliin astui sulhanen tavallisissa pukimissaan, ilman mitään juhlavarusteita. Hänellä oli todistajanaan eräs Luscindan serkku, eikä koko salissa ollut muita vieraita, talon palvelusväkeä lukuun ottamatta. Vähän ajan kuluttua tuli pukuhuoneestaan Luscinda äitinsä ja kahden palvelijaneitonsa saattamana, puettuna ja koristettuna niin hyvin kuin hänen ylhäinen kauneutensa edellytti ja niin kuin sopikin hänen, joka oli kaiken sulon ja kaiken hienon loisteliaisuuden moitteettomin edustaja. Mielen jännitys ja hämmennys esti minua yksityiskohtaisesti havaitsemasta ja panemasta merkille mitä hänellä oli yllään; huomasin vain värin, heleänpunaisen ja valkoisen, sekä hänen hiuslaitteeseensa ja koko pukuunsa kiinnitettyjen timanttien ja jalokivien välkkeen, mitä kaikkea huomattavammat olivat kuitenkin hänen ihmeen kauniit vaaleat hiuksensa, jotka saivat hänen kauneutensa näyttämään sitäkin loistavammalta sen kilpaillessa hohtavien jalokivien ja neljän salissa palavan soihdun loimun kanssa. Oi muisti, minun rauhani verivihollinen! Mitä hyödyttää nyt tuon palvomani vihollisen verrattoman kauneuden mieleen palauttaminen? Eikö ole parempi, oi säälimätön muisti, että tuot ja kuvaat mieleeni mitä hän silloin teki, niin että minä, sellaisen ilmeisen solvauksen yllyttämänä pyrin ainakin päättämään päiväni, ellen tahtoisikaan kostaa? Älkää väsykö, hyvät herrat, kuuntelemaan näitä laajoja kuvauksiani; kärsimykseni ei ole laadultaan sellaista, että sitä sopii tai voikaan kertoa suppeasti ja ohimennen, sillä jokainen sen yksityiskohta näyttää minusta ansaitsevan seikkaperäisen esityksen.

Siihen vastasi kirkkoherra etteivät he, kuuntelijat, suinkaan väsyneet häntä kuulemaan, vaan päin vastoin olivat varsin mielissään hänen kertomistaan yksityisseikoista, koska ne olivat kyllin arvokkaita mainittaviksi ja ansaitsivat samaa huomiota kuin kertomuksen ydin.

— Sanon siis — jatkoi Cardenio — että kaikkien ollessa koolla salissa tuli sisään seurakunnan kirkkoherra, tarttui molempien käsiin tehdäkseen mitä sellainen toimitus vaati ja kysyi: »Tahdotteko te, neiti Luscinda, ottaa tämän Don Fernandon aviomieheksenne, niin kuin pyhä äitimme Kirkko määrää?» Ojensin pääni ja kaulani esiin verhojen lomasta ja kuulostin korvat herkkinä ja mieli kuohuksissa Luscindan vastausta, josta odotin itselleni kuolemantuomiota tai vakuutusta, että saisin elää. Kunpa olisin silloin uskaltanut astua esiin ja huutaa kaikkien kuultavaksi: »Oi Luscinda, Luscinda, ajattele mitä teet, harkitse mitä olet minulle velkaa, muista että olet minun ja ettet voi kuulua kenellekään toiselle! Huomaa että sinun myöntösanasi samassa hetkessä riistää minulta hengen! Oi sinä petollinen Don Fernando, minun autuuteni riistäjä, minun elämäni kuolema! Mitä tahdotkaan? Mitä tavoitteletkaan? Ota huomioon ettet voi hyvänä kristittynä saavuttaa pyyteillesi päämäärää, sillä Luscinda on minun vaimoni ja minä olen hänen miehensä.» Millainen houkka olenkaan minä! Nyt, kun olen poissa Luscindan luota ja kaukana vaaran paikasta, sanon että olisi pitänyt tehdä mitä en tehnyt! Nyt, kun olen sallinut ryöstää itseltäni armaan aarteeni, kiroan ryöstäjää, jolle olisin voinut kostaa, jos minulla olisi ollut rohkeutta siihen, niin kuin on valittamiseen! Sanalla sanoen, koska olin silloin pelkuri ja houkka, ei sovi moittia, vaikka nyt kuolen häveten, katuen ja mielettömänä.

Kirkkoherra odotti Luscindan vastausta, jota ei pitkään aikaan kuulunut, mutta otaksuessani Luscindan vetävän esiin tikarin menetelläkseen mielensä mukaan tai avaavan suunsa ja lausuvan jonkin totuutta ilmaisevan tai erehdystä hälventävän sanan, kuulenkin hänen virkkavan raukealla ja heikolla äänellä: »Tahdon». Samoin vastasi Don Fernando, ja hänen annettuaan Luscindalle sormuksen he olivat sidotut toisiinsa purkamattomin sitein. Sulhanen astui puolisonsa luo aikoen sulkea hänet syliinsä, mutta Luscinda painoi kädellään sydäntänsä ja vaipui pyörtyneenä äitinsä käsivarsien varaan. Minun on nyt vielä kerrottava, miten kävi itseni, kun olin tuon myöntösanan kuultuani huomannut toiveeni täysin rauenneiksi, Luscindan sanat ja lupaukset petollisiksi ja käsittänyt olevan mahdotonta enää milloinkaan voittaa takaisin aarretta, jonka olin tuona tuokiona menettänyt: olin neuvoton, taivas tuntui minut kerrassaan hylänneen, maa jalkojeni alla muuttuneen vihollisekseni, ilma ei suonut henkeä huokauksiini, vesi ei kosteutta silmiini; tuli vain tuimentui, niin että olin pelkkää raivon ja mustasukkaisuuden lieskaa. Kaikki säikähtivät Luscindan pyörtyessä, ja hänen äitinsä, avatessaan hänen hameenmiehustaansa, jotta hän voisi vapaammin hengitellä, löysi sieltä kokoon taitetun paperin, jonka Don Fernando heti otti alkaen sitä lukea soihdun valossa. Luettuaan sen hän istuutui tuoliin ja nojasi leukansa kämmeneensä näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin ja käymättä auttamaan niitä, jotka kokivat virvoittaa hänen pyörtynyttä puolisoansa. Nähdessäni talonväen olevan sellaisen hämmingin vallassa uskalsin poistua piilopaikastani, huolimatta siitä, huomattiinko minut vai ei. Siinä tapauksessa, että minut nähtäisiin, olin päättänyt tehdä jonkin mielettömän teon, sellaisen, että kaikki tulisivat Don Fernandoa ja myös pyörtynyttä pettäjääni kohtaavasta rangaistuksesta ymmärtämään oikeutetun närkästyksen, jonka sydämeeni loi toisen kavaluus ja toisen epävakaisuus; mutta kohtaloni, joka ilmeisesti säästää minua suurempiin onnettomuuksiin, jos niitä voi olla olemassa, sovitti niin, että minulla oli tuona hetkenä liian paljon hyvää ymmärrystä, jota minulta sittemmin on puuttunut. Huolimatta kostaa pahimmille vihollisille! (mikä olisi ollut helppoa, koska kukaan ei minua ajatellut) päätin siis kostaa itselleni saattamalla itseni siihen rangaistukseen, jonka he ansaitsivat, vieläpä kenties ankarammin kuin olisin menetellyt, jos olisin heidät siihen surmannut, sillä äkillinen kuolema lopettaa kärsimyksen lyhyeen, pitkällinen ja tuskallinen tappaa alinomaa, silti lopettamatta elämää. Poistuin siis talosta ja lähdin sen miehen asuntoon, jonka luo olin jättänyt muulini, pyysin häntä valjastamaan sen, nousin satulaan hyvästi sanomatta ja ratsastin ulos kaupungista kuin uusi Loot, uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseni. Kun sitten olin ehtinyt ulos aukealle, kun yön pimeys levisi ympärilleni ja sen hiljaisuus yllytti valituksiin, minun tarvitsematta varoa tai pelätä että minut kuultaisiin tai tunnettaisiin, korotin ääneni ja vuodatin kieleltäni niin paljon Luscindaan ja Don Fernandoon kohdistuvia kirouksia kuin olisin niillä ottanut korvauksen solvauksesta, joka oli heidän taholtaan tullut osakseni. Nimitin Luscindaa julmaksi, kiittämättömäksi, petolliseksi ja tunnottomaksi, mutta ennen kaikkea ahneeksi, koska vihamieheni rikkaus oli niin sokaissut hänen rakkautensa, että hän oli voinut riistää sydämensä minulta ja antaa sen toiselle, jota onni oli kohdellut anteliaammin ja suopeammin. Kesken tätä kirousten ja solvausten ryöppyä minä kuitenkin puolustelin Luscindaa vakuuttaen itselleni ettei ollut ihmekään, jos tyttö, joka oli kaiken ikänsä visusti elänyt vanhempiensa suojissa ja jota oli aina kasvatettu ja totutettu heitä tottelemaan, oli tahtonut suostua heidän toivomukseensa, kun he antoivat hänelle puolisoksi niin ylhäisen, niin rikkaan ja hienon aatelismiehen, koska siinä tapauksessa, ettei hän olisi huolinut miestä omakseen, olisi voitu otaksua hänen joko olevan järjiltään tai kiintyneen johonkin toiseen, mikä seikka olisi koitunut hänen hyvän nimensä ja maineensa suureksi vahingoksi. Sitten sanoin jälleen että hänen vanhempansa, jos hän olisi ilmoittanut minut puolisokseen, olisivat oivaltaneet ettei hän minut valitessaan ollut suinkaan niin erehtynyt, etteivät he olisi voineet täysin pätevästi hänen menettelyänsä puolustaa, sillä eiväthän he olisi voineet, jos pitivät toiveensa järjellisissä rajoissa, ennen Don Fernandon kosintaa pyytää ketään minua parempaa tyttärensä puolisoksi; Luscinda olisi siis voinut välttää pakollisen ja lopullisen ratkaisun, avioliittoon suostumisen, jos olisi sanonut jo liittyneensä minuun, ja minä olisin yhtynyt ja suostunut kaikkeen, mitä hän olisi siinä kohden nähnyt hyväksi keksiä. Lopultakin siis päättelin että liian hauras rakkaus, puutteellinen arvostelukyky, suuri kunnian- ja kuuluisuudenhimo olivat saaneet hänet unohtamaan ne sanat, joilla hän oli pettänyt, tuuditellut ja odotuttanut minua vakaissa toiveissani ja vilpittömissä aikeissani.

Niin valittaen ja sellaisen levottomuuden ajamana minä kuljin eteenpäin jäljellä olevat yön hetket ja saavuin aamun koittaessa erääseen sisäänkulkupaikkaan tässä vuoristossa, missä sitten harhailin vielä kolme päivää, poluttomilla ja tiettömillä tienoilla, kunnes päädyin joillekin laidunmaille, en tiedä millä puolella tätä vuoristoa, ja tiedustelin muutamilta siellä olevilta karjankaitsijoilta, millä suunnalla sijaitsi vuoriston jylhin seutu. He mainitsivat minulle tämän paikan. Lähdin heti mainittuun suuntaan aikoen päättää täällä päiväni, ja minun saapuessani näille autiomaille kaatui muulini kuolleena maahan väsymyksen ja nälän uuvuttamana tai, kuten pikemmin otaksun, vapautuakseen minusta, aivan hyödyttömästä taakastaan. Olin nyt omien jalkojeni varassa, lopen uupuneena, nälän riuduttamana, vailla auttajaa ja viitsimättä etsiä ketään avukseni. Niin makasin maassa, en tiedä kuinka kauan, nousin sitten, nälän tuskaa enää tuntematta, ja näin ympärilläni muutamia vuohipaimenia, epäilemättä samoja, jotka olivat minua hädässäni auttaneet, sillä he kertoivat minulle, millaisessa tilassa olin ollut heidän saapuessaan ja että olin puhunut niin paljon typerää ja mieletöntä, että siitä selvästi huomasi minun menettäneen järkeni. Sittemmin olen tosiaankin havainnut ettei järkeni ole aina terve, vaan on toisinaan niin raukea ja heikko, että teen tuhansia hullutuksia, riistän vaatteet yltäni, huutelen täällä erämaassa kiroten kovaa onneani ja suotta toistellen armaan viholliseni rakasta nimeä, silloin muuta ajattelematta ja aikomatta kuin yrittää huutaa itseni kuoliaaksi; ja jälleen tajuihini tullessani huomaan olevani niin väsynyt ja runneltu, että tuskin kykenen liikahtamaan.

Asun enimmät ajat erään korkkipuun ontelossa, joka riittää suojaamaan kurjaa ruumistani. Tässä vuoristossa liikkuvat karjankaitsijat ja vuohipaimenet säälivät minua ja pitävät huolta ravinnostani sijoittamalla ruokaa teille ja kallioille, mistä arvelevat minun voivan sattumoisin kulkea ohi ja sen löytää; ja silloin, vaikka en olisi järjissäni, luonnollinen ravinnon tarve saa minut tuntemaan ruoan ja herättää minussa halun sitä hakemaan ja nautinnokseni syömään. Järkeni ollessa selvä he sitten kertovat minulle että hyökkään kylästä paimenmajoille ruokaa tuovien paimenten kimppuun ja vien väkisin heidän eväitään, vaikka he antaisivat niitä minulle vapaaehtoisestikin. Sillä tavalla vietän onnetonta ja kurjaa elämääni, kunnes taivas suvaitsee johdattaa sen lopulliseen päätökseen tai pimentää muistini, niin ettei mieleeni enää johdu Luscindan kauneus ja petollisuus eikä Don Fernandon rikos. Jos taivas tekee niin, jättäen minut elämään, tahdon kääntää ajatukseni paremmille urille; ellei, en voi muuta kuin rukoilla sitä lopullisesti armahtamaan sieluani, sillä tunnen että minulta puuttuu sekä rohkeutta että voimia pelastaakseni ruumiini tästä surkeudesta, johon sen olen vapaaehtoisesti syössyt.

Siinä, hyvät herrat, on onnettomuuteni katkera tarina. Sanokaa, onko se mielestänne sellainen, että sitä olisi voinut kertoa vähemmin tunneläikkein kuin olette minussa havainnut, ja välttäkää turhaa vaivaa lakkaamalla minua neuvomasta ja kehoittamasta siihen, minkä järkenne otaksuu olevan soveliasta asian korjaamiseksi, sillä se hyödyttää minua yhtä vähän kuin jonkun kuuluisan lääkärin määräämä rohto sellaista henkilöä, joka ei siitä huoli. En tahdo pelastua, jos jään ilman Luscindaa, ja koska hän on tahtonut mennä toiselle, vaikka hän on tai hänen tulisi olla minun omani, saanen liittyä onnettomuuteen, vaikka olisin voinut olla onnen suosikki. Hän tahtoi epävakaisuudellaan varmentaa perikatoni, minä mielin täyttää hänen tahtonsa etsimällä omaa tuhoani, ja olkoon jälkeentulevaisille varoittava esimerkki, että yksin minulta puuttui mitä kaikilla onnettomilla on yltäkylläisestä lohdutuksen mahdottomuus näet on yleensä heille lohdutukseksi, mutta minulle se tuottaa yhä suurempia tuskia ja kärsimyksiä, koska uskon etteivät ne tule loppumaan vielä kuollessanikaan.

Tähän Cardenio päätti pitkän kertomuksensa, yhtä murheellisen kuin rakkautta hehkuvan tarinansa. Kirkkoherran parhaillaan aikoessa lausua joitakin lohduttavia sanoja hänet esti siitä hänen korviinsa kantautuva ääni, jonka he kuulivat valittavin soinnuin lausuvan mitä mainitaan tämän kertomuksen neljännessä osassa; viisas ja huolellinen historioitsija Cide Hamete Benengeli näet lopetti tähän teoksensa kolmannen osan.