IV
»Toimittaja Hart?»
»Puhelimessa.»
»Täällä Hellas, iltaa.»
Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat. Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. — En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut jotakin.
»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin. Onko teillä mitään sitä vastaan?»
Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain paradokseilla leikkimiseksi.
»Tapaamme siis Gambrinissa.»
Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme, sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme. Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen, jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden täytyy muuttua aina seuran mukaan.»
»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii tekijää», ehdotin minä.
»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»
Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri minut?
Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot, jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.
Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli peloittavan tarkka.
»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio. Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»
»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin paidasta.»
»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas, nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut, vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky — siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä, konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.
»Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee, mutta minulla ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa. — Ja laiva on myöskin vaikutelma itsessään.»
Esplanaadilla kohosivat mustina lehdettömät puut, takanamme loistivat Kämpin valot ja Oopperakellarin keltaiset ikkunaverhot. — Ihmiset kävelivät ryhmissä, silmissä kiiltoa, mutta ilta oli pimeä ja kylmä. — Meressä vilkkui valoja, Kauppatori oli autio, vain makkarakioskin viereen oli keräytynyt pieni ihmisryhmä, humalaisia ja epämiellyttävän kimakasti nauravia naisia.
Me kuljimme Katajanokan puolelle kompastellen rautatiekiskoihin. Kolkot, autiot varastosuojat himmeine lamppuineen kohosivat edessämme, ja yllämme paistoi semafoorin punainen silmä. Me astuimme laiturille, jonka vieressä pitkänä rivinä lepäsivät lastiaan purkavat laivat, ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin katsellen sopivaa.
Erään pienemmän laivan kaiteeseen nojasi kansivahti piippuaan poltellen. Keulapuolella aukaisi joku oven, näimme valoa ja kuulimme äänekkään naurunpurskahduksen. Ovi sulkeutui paukahtaen kummallisesti hiljaisuudessa.
»Sie sprechen deutsch?» — Hellas toimi puheenjohtajana. »Onko teillä mukana 'pientä valkoista'?»
»Nein, nein, aber Sprit.»
»Joko sillä ei ole, taikka se ei tahdo antaa tuntemattomille», kuiskasi
Hellas. »Mennäänkö katsomaan?»
Kansivahti varoitteli meitä kulkemaan hiljaa, ettei perämies heräisi, ja me kuljimme keulaan hänen jäljessään, yli köysikasojen ja pakkilaatikoitten.
Skanssi oli pieni ja ahdas, makuulaatikot kahdessa kerroksessa päällekkäin. Kirkas öljylamppu valaisi kolmea miestä, jotka istuivat syömässä paitahihasillaan käsivarret paljaina ja likaisina. He olivat hiukan humalassa ja ottivat meidät vastaan meluten ja nauraen ja huutaen rivouksia.
Ihmettelin Hellaan sopeutumiskykyä, sillä hän oli kohta aivankuin oikeassa ja varsinaisessa ilmapiirissään. Hän vastasi rivouksiin rivouksilla, ja minä totesin sen vanhan tosiasian, että siinä suhteessa samoinkuin muussakin sivistynyt mies vetää voiton sivistymättömästä.
He joivat spriitä — kuumaa vettä, karkeata, keltaista sokeria ja raakaa saksalaista spriitä. Yksi ainoa suuri metallikuppi kiersi ympäri.
Lautaseinällä ryömi muutamia torakoita, joiden tuntosarvet kuvastuivat varjoina seinää vasten öljylampun valossa. — Aivan lampun alla istui laivapoika lukien jotakin resuista ja likaista saksalaista salapoliisiromaania — hän ei välittänyt meistä, antoi vain vastenmielisesti minun vilkaista kirjaansa. — Eräässä makuulaatikoista makasi jo vanhempi mies, joka tuijotti lamppuun omituisen harmain ja kiillottomin silmin. Hänen paksuissa, suurissa käsissään oli sierettyneitä haavoja.
»Tuo on purjehtinut kaksi kertaa maailman ympäri», sanoi kansivahti, työntäen peukalollaan sinne päin.
»Mistä paikasta te eniten pidätte?» yritin minä alkaa keskustelua tuntien oman kömpelyyteni ja avuttomuuteni siinä seurassa.
Miehen kasvojen ilme ei muuttunut. Hän tuijotti yhä lamppuun harmain, värähtämättömin silmin.
»Punainen meri on kuuma kuin helvetti, ja Intia… ruskeita naisia… mutta kun ehditään Malakkaan ja Singaporeen…» — Hän haukotteli ja käänsi kylkeään unohtaen alkamansa lauseen. Ja silmät tuijottivat lamppuun kammottavan värähtämättöminä.
»Ajatelkaa, mikä ääretön kuvien ja muistojen paljous sisältyy hänen aivoihinsa. Hänen koko elämänsä on täynnä eksotiikkaa, ja hän on vain vanha, tylsistynyt ukko.»
Meille piti varsinaisesti seuraa kansivahti, joka oli myös riisuutunut paitahihasilleen. Hän oli nuori mies, ehkä hiukan yli kahdenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat karkean, rahvasmaisen kauniit, ja lihakset paisuivat voimakkaina käsivarsissa. Jutellen ja puhuen paljon yritti hän tekeytyä sivistyneen kohteliaaksi, ja tuntui muuten olevan hyvin varma itsestään ja voimistaan.
»Katsokaa, mikä selvä Jack London-tyyppi. Kasvoissa jotakin anglosaksilaista. Juuri sitä lajia, joka raivaa teitä erämaihin ja särkee kapakoissa tuolit ja ikkunat.»
Hän puheli pitkälti Hampurin Sant Paulista, sen baareista ja Pederstrassen bordelleista. — Skanssiin tuli vielä joku lämmittäjä, suuri, väkevä mies, jolla oli matala otsa ja rasvaiset kasvot. Hän pyyhki lakkaamatta käsiään trasselitukkoon ja hänen silmänsä olivat hyvin auki, niin että valkuaiset näkyivät silmäterän ylä- ja alapuolella. — Kansivahti tervehti häntä hävyttömyydellä, jota on mahdoton suomentaa. Lämmittäjä nauroi, eikä hänen naurussaan ollut mitään inhimillistä. Se oli pitkä, hohottava purskahdus, joka tuli jostakin kaukaa tunteettomana ja kylmänä.
»Sehän on hullu mies. Katsokaa hänen silmiään! — Tuo mies voisi tappaa ajattelematta mitään. Lyödä noin vain aivan sivumennen rautatangolla tai nuijalla, katsella hetkisen, ehkä vielä jollakin tapaa huvitettuna ruumiin nytkähtelyjä ja mennä pois unohtaen minuutin kuluttua koko jutun.»
Lämmittäjä ja kansivahti kumartuivat kuiskailemaan keskenään, ja heidän raa'at naurunräjähdyksensä saivat myöskin ukon heräämään tuijottavasta horroksestaan. — Hän kääntyi istumaan makuulavallaan ja ojentautui kuuntelemaan. Minä en saanut oikein selvää keskustelusta ja käännyin kysymään Hellaalta.
»Niillä tuntuu olevan nainen täällä. Hän oli ensin perämiehellä ja sitten parilla lämmittäjällä ja kansivahti tuntuu olleen myöskin hänen kanssaan. Ja nyt ne aikovat pian heittää hänet pois täältä maksamatta mitään. Sille he nauravat. Se on heistä niin äärettömän koomillista. — Inhoittavaa, eikö totta?»
Ulos vievästä käytävästä johti pieni ovi muista eristettyyn hyttiin.
Minä kuulin naisen huutavan pimeässä kimeällä ja käheällä äänellä.
»Tämä on elämää», sanoi Hellas. »Elämää! tavallista arkipäiväistä elämää. Ja kun joutuu elämään tässä mukana ja näkemään tätä, ettekö usko, että ihminen vähitellen muuttuu hiukan epäileväksi ja niinkuin sanotaan kyynilliseksi. — Tämä on lihaa, ja vaikka kuinka tarkkaan hakisitte, niin ette ainakaan tällä hetkellä löytäisi täältä muuta kuin lihaa. Väitetään kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on kuolematon sielu!»
Torakat ryömivät seinällä ja öljylampun valo lankesi rivojen postikorttien kiiltävälle pinnalle. Laivapojan kasvot olivat harmaat ja juovaiset.
»Ja tämä on kaikki se, mitä he kaipaavat. Merellä on heillä ainoastaan työ ja hanurinsoitto lomahetkinä. Kokin hernesoppa päivälliseksi ja pornograafinen postikortti yöksi. — He näkevät meren aina samanlaisena, yksitoikkoisena, kuolettavan yksinäisenä — kyllästyvät toistensa kasvoihin, pelaavat ja tappelevat joskus. Ja heidän kaipauksensa on kaupunki — kapakka, baari ja maalatut naiset punaisten lyhtyjen alla. He juovat itsensä tajuttomiksi ja hankkivat ruumiiseensa tauteja. Se on heille korkein nautinto, — se on elämän hurma. Ja he pelkäävät merta ja vihaavat merta ja palaavat merelle takaisin — yksinäiselle, vihreänharmaalle merelle — ikävöivät taas maihin. Satamasta satamaan… iankaikkisesti. Eikä heillä ole mitään muuta.»
Me olimme hetken hiljaa. Lämmittäjä hieroi yhä käsiään trasselitukkoon.
»Se on vihaa, joka on kaiken pohjalla», jatkoi Hellas. »Koettakaa kuvitella, kuinka sanomattomasti nuo miehet voivatkaan vihata. Näitä naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja. — Ja he ovat kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta — kaikesta kauneimmasta, mitä he osaavat ajatella. — Se on leppymätöntä ja armotonta taistelua. He kostavat, milloin voivat ja nauttivat kostostaan. — Se on sukupuolten välinen sota — pohjaltaan ikuinen taistelu miehen ja naisen välillä. He vihaavat omaa itseään noissa naisissa.»
»Sukuvietti!»
»Kaikkein kirotuinta, mitä Luonto on koskaan tehnyt, on ihmisen sukuvietti. Rakas äiti Luontohan on niin äärettömän tuhlaileva toisissa antimissaan, ja niin äärettömän pelokas. Missään tapauksessa ei elämä saa hävitä, se on säilytettävä millä hinnalla tahansa, ja jumal'auta sitä hintaa, minkä me jokainen olemme siitä maksaneet! — Joka ainoa hetki uinuu se alitajunnassamme pulpahtaakseen esiin jostakin mitättömästä mielleyhtymästä, tehdäkseen meidät eläimiksi. — Ja miten me voimmekaan vihata omaa itseämme sen tähden.
Se kutsuu meitä nautintoon, joka on sanomaton ja iankaikkinen, nautintoon, jonka puolesta voi kuollakin — ja pettää meidät siinäkin, valehtelee, kirottu! Sillä pohjaltaanhan se ei ole mitään. Jäljelle jää ainoastaan pettymys, väsymys ja raukea inho.»
Hellaan kädet vapisivat. Hän puhui kiihkeästi kuin hullu.
Miehet olivat melkein unohtaneet meidät. He puhelivat yhdessä ryhmässä, öljylampun valon langetessa himmeänä heidän kasvoilleen. Tuntuivat riitelevän siitä, kuka menisi ajamaan naisen ulos laivasta, ennen kuin perämies heräisi.
Tunsin itseni niin väsyneeksi — niin sanomattoman katkeraksi. Hellas oli oikeassa. Tunsinhan minäkin tuon kaiken, mistä hän oli puhunut. Olinhan minäkin vihannut itseäni, kironnut oman syntymäpäiväni, kiemurrellut itseinhosta. Minua puistatti, ja kylmänväristys kulki lävitseni.
Tuo kaikki oli sotaa — leppymätöntä, armotonta sotaa, jossa ei ole sovitusta eikä anteeksiantoa. Elämää, todellista, arkipäiväistä elämää — — se tuntui minusta äärimmäisen uskomattomalta. Ikään kuin olisin nukkuessani joutunut painajaisunien vainottavaksi.
»Eikö lähdetä jo kotiin nukkumaan — tuntuvat täälläkin jo väsyvän.»
Vanha mies makasi laatikossaan, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä edelleen lamppuun harmaina ja rävähtämättöminä. Laivapoika oikoi käsivarsiaan ja haukotteli. Lämmittäjä pyyhki yhä käsiään trasselitukkoon.
Ulkona alkoi taivas vaaleta ja talojen ääriviivat piirtyivät sitä vasten. Venäläisen kirkon suuri kupooli kohosi edessämme mustana silhuettina. Kaupunki oli aivan hiljainen ja pimeä, lukuunottamatta katulyhtyjen himmeitä rivejä ja kauppatorilla pirssissä torkkuvia autoja.
Me kävelimme yhdessä Länsirantaan päin.
»Tuo kirottu seksuaalielämä», sanoi Hellas. »Me olemme turmeltuneempia ja sairaalloisempia sielultamme kuin kukaan saattaisi todella kuvitella. Jokainen meistä on epänormaali. Ja jos joku uskaltaisi ruveta puhumaan siitä, leimattaisiin hänet siveettömäksi kiihkoilijaksi. Ja juuri parhaimmat yksilöt, ne joissa on mielikuvitusta ja herkkyyttä, ne ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan. — Tämä suurkaupunki kätkee kiviseiniensä taakse äärettömän paljon saastaa. Jo lapsesta asti… mehän olemme hermosairas ja häviöön tuomittu sukukunta maan päällä… jo lapsesta asti — kaikki kiihoittava ja pistävä ympärillämme herättää meidät liian aikaisin. Meillä ei enää ole mitään niin sanottua nuoruutta siinä merkityksessä, mitä nuoruudella ennen tarkoitettiin. — Herra jumala, miksi häpeillä sanoja ja olla olevinaan viaton. — Kiihoittavat kuvat ja turmeltunut mielikuvitus, pakkomielteet määrätyllä alalla — se kaikki on meille jokaiselle liiankin tuttua. Mutta mitä se tekee — siitähän ei puhuta — eikä saadakaan puhua. Miksi me nyt juuri näyttelisimme toisillemme. Tehän tunnette kaiken tuon yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
Hellas oli kiihoittunut ja tarttui käsivarteeni pudistaen minua. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät luonnottoman auki. — Minä huomasin, että hänen kravattineulassaan oli pieni, musta kivi, joka kimalsi lyhtyjen valossa. Tuo aistimus on jäänyt selvimmin mieleeni koko siitä yöstä.
»Meidän elämämme on hermosairasta — meidän maailmamme on kirottu helvetti. Emmekä me edes tahdo päästä pois siitä, sillä ei kukaan, kukaan tee mitään. — Me jatkamme olemassaoloamme juoden ja tanssien ja kertoen ruokottomia juttuja toisillemme. Ja jos joku kärsii kaikesta tuosta, nauretaan hänelle, jos hän uskaltaa sen tunnustaa. — Niin, ehkä on parasta, että me nauramme yhdessä, nauramme oikein kovaa, niin että katu kajahtelee. Toivottavasti täällä ei ole poliisia lähettyvillä. — No, jumalan nimessä, naurakaa, mies!»
Ja me nauroimme kulkiessamme Länsirantaa Tähtitorninmäen alapuolella — nauroimme räikeästi ja äänekkäästi niin, että kallio vastasi kaikuen. Koko juttu oli jotakin järjetöntä ja koomillista pohjallaan koko ihmiskunnan tragiikka.
Sitten me kävelimme hiljaa katolisen kirkon luo. Taivas oli jo vaalea, ja minä muistin Caritaksen, kuinka olin kerran, kauan sitten — äärettömän kauan sitten, tavannut hänet juuri tuossa samassa kulmassa. Ja hänellä oli ollut valkea hattu ja hänen kasvonsa olivat olleet valkeat yössä.
»Apropos, oletteko nähnyt Caritasta viime aikoina. Tahtoisin hyvin mielelläni tavata hänet joskus.»
Hellas aivan hytkähti hämmästyksestä. —
»Ettekö te todellakaan ole tavannut Caritasta. Ettekä tiedä… Hänhän on jo pari viikkoa sitten lähtenyt ulkomaille. Hänhän on ikuinen muuttolintu, ja jos hän jaksaa viipyä samassa paikassa kolme kuukautta kauemmin, on se ihme. Hänellä on veressään meidän aikamme levottomuus. — Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään hänen lähdöstään. Minä luulin… Taikka oikeastaan, Caritashan on puhunut teistä niin paljon. Hän sanoi muistaakseni rakastuneensakin teihin. Ja te ette ole edes tavannut häntä. Se kuulostaa merkilliseltä! — Ja itse teossa minä melkein luulin teidän… Tai miksi puhua siitä!»
Hellas oli aivan muuttunut taas. Hän oli ikään kuin jostakin syystä hämillään, ja puhui kiireisesti ja huolimattomasti yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä. — Yhdessä silmänräpäyksessä minä käsitin kirkkaana välähdyksenä, miksi Hellas oli soittanut minulle, miksi hän etsi juuri minun seuraani. — Ja koko kulunut yö oli ollut täynnä lausumattomia kysymyksiä, hermostunutta pelkoa, ikävää ja jotakin sanoin selittämätöntä. Minä olin tuntenut sen vaistomaisesti, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Minä olin myöskin hermostuneena odottanut hetkien kulumista, jotta pääsisin jonkinlaiseen ratkaisuun. — Kaikki se, mikä oli tapahtunut — mitä olimme nähneet — Gambrinin pöydät, laiva, torakat, harmaat kasvot, tuijottavat silmät, kirkon silhuettileikkaus vaalenevaa taivasta vasten — kaikki tuo oli ollut ainoastaan jotakin ihan epäoleellista. Me emme olleet eläneet siinä mukana. Kuvat olivat piirtyneet silmiimme jälkeä jättämättä — me emme olleet reageeranneet niihin.
Koko meidän elämämme, kaikki tapaukset ja muistot, kaikki olivat supistuneet yhteen ainoaan sanaan, Caritas! — Eikä se ollut enää ainoastaan sanat — se oli suuri symbooli, suuri vertauskuva kaikesta siitä, mihin elämä pyrkii — sokeana, kuumana, järjettömänä. Se oli jumala, se oli iankaikkisuus, se oli ensimmäinen hienosti punertava pilvi ylhäällä taivaanrannassa. Ja kaikki tuo oli järjetöntä.
Tuo hetki syksyaamuna, jolloin kävelimme alas lehtokujaa! — Se oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin voi katsoa suoraan toisen ihmisen sieluun ja nähdä hänen salaisimmat ajatuksensa — tuntea ne omassa itsessään — ominaan. — Hetki, jolloin kaikki sanat ovat kuolleet, jolloin ei tarvita mitään selityksiä — toisen silmät, kasvot, käden värähdykset, koko olemus puhuvat. — Ja ne hetket ovat liian paljon ihmiselle — me emme uskalla tehdä sitä — me emme uskalla tuntea toista ihmistä sellaisena kuin hän on, se on meille liian kammottavaa.
Sanotaan, että ihmisen, joka on nähnyt Jumalan kasvot, täytyy kuolla. — Ja me kaikki pelkäämme kuolemaa, takertuen kiinni elämään järjettömästi, eläimellisesti. — Sen tähden minä en katsonut Hellaan sieluun — minä pelkäsin!
Kaikki tuollainen erittely on yhtä järjetöntä kuin sellaiset hetketkin. — Teoreettisesti katsoen ei sellaisia hetkiä voi olla olemassa. Yhtä hyvin voisi rakentaa ikiliikkujan tai todistaa paralelliaksiooman.
Caritas! — Caritas! — Caritas!
Hellas ja minä, me molemmat, olimme aivan hiljaa. Mutta kuitenkin tuo nimi kaikui ympärillämme, koko ilma värisi sitä, niin että korvakalvoni olivat haljeta ja päässäni humisi. — Sen hetken kaipaus oli suuri kuin maailmankaikkeus.
Silloin minä jo tiesin ja ymmärsin, että jonkun täytyi tuhoutua ja hävitä. Meidän rakkautemme oli jotakin epäinhimillistä, jotakin mahdotonta. — Me suggeroimme toisemme samaan tunteeseen. — Se, mikä minussa oli ollut vain hiukan uteliasta ikävää, muuttui tulipaloksi hänestä. Minun elämälläni ei ollut enää muuta päämäärää kuin Caritas.
Silloin minä tunsin elämän todellisen tuskan. — Sillä mitä minä kaipasin? — Hänen läheisyyttään, hänen hiustensa kosketusta poskellani, hänen kätensä hyväilyä, hänen silmiensä kummallista väriä, — nautintoa hänen kanssaan, — ja kaikki tuo! mitä se saattoi tyydyttää. Hän olisi kuitenkin yhtä vieras minulle kuin ennenkin.
»Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. Unikin on liian täynnä elämää.»
Me palasimme jälleen sanoihin, — palasimme arkipäivään ja hiukan ivallisesti hymyilevään seurustelutyyliin. — Todellakin, jospa me voisimme tietää, kuinka paljon tuskaa on kaikkien nauravien kasvojen alla! Sama, banaali juttu itkevästä ilveilijästä.
Hellas hymyili, ja hänen silmissään oli se levottomuus, jolle ei ole parannuslääkettä.
»Olisi todellakin ihanaa päästä matkustamaan ennen kuin talvi tulee, — matkustamaan niinkuin hänkin, — vieraita asemahalleja, vieraita kasvoja, pilettivihko, matkakreditiivi. Romantiikkaa, eikö totta?»
»Minne päin Caritas on matkustanut?»
»Tjaa, sitä on vaikea sanoa. — Muistatteko tuon itävaltalaisen eli juutalaisen viulunsoittajan, joka keväällä hurmasi kaikki meidän naisemme soikeilla silmillään ja minun mielestäni rasvaisella tukallaan. — Joku väitti, että Caritas olisi matkustanut hänen kanssaan Wieniin, mutta minä en mene takaamaan, onko siinä jutussa mitään perää. Caritaksen puolelta saattaa kylläkin odottaa melkein mitä tahansa, — siitä kai olemme yhtä mieltä, — ja ehkä se on niin. Mutta se suhde ei varmastikaan kauaa kestä. — Kevättalvella Caritas joka tapauksessa on Pariisissa, — siitä voisin lyödä hyvinkin suuren vedon.»
»Hän ei kai ole kirjoittanut mitään?»
»Kirjoittelu ei kuulu hänen tapoihinsa, — hän harrastaa enemmän itse elämää, — se on, kello viiden teetä Delmonicossa tai muussa sopivassa paikassa. — Mutta voimmehan odottaa kortteja, näköaloja, joita hän ei ole nähnyt, sillä muistaakseni hän ei harrasta näköaloja. — Tehdäänkö muuten sopimus?»
Hellaan kasvoissa oli jotakin rukoilevaa. Hän näytti niin kovin väsyneeltä ja jollakin tapaa vanhentuneelta.
»Jos te saatte häneltä kortin, niin luvatkaa näyttää se minulle. — Jos minä saan, näytän minä sen teille. Sillä tavalla teemme mahdollisuutemme kumpikin kaksinkertaiseksi. Eikö totta?»
Tietysti minä suostuin. Ja samalla minut täytti riemu, sillä Hellas tuntui olettavan, että minä saisin ennemmin kortin kuin hän. Minä en säälinyt häntä, sillä hän ei kaivannut sääliä, ja rakkaus on aina ollut julmempi kuin mikään muu.
Me katselimme taivasta, joka loisti punaista ja kultaa. Aamu oli kylmä, niin että molemmat värisimme.
Minä otin auton, kiroillen sitä, että taas oli aika kulunut niin myöhäiseen. Väsymys vei pois kaikki ajatukset, — vain sanat kiersivät sekavina aivoissani.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. — — Mutta kevättalvella hän varmasti on Pariisissa.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa…