V
Me seisoimme Kaisaniemen kentällä, Hellas ja minä, katsellen jalkapallo-ottelua. Pikkuveli oli saanut minut taivutetuksi lähtemään mukaan huutamaan maaleja, sillä hänen koulunsa pelasi jotakin toista koulua vastaan. Hellaan olimme tavanneet aseman kulmassa; — hän sanoi olleensa viemässä kirjettä postiin ja liittyi seuraamme.
Aurinko oli kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä oli aivan kova ja kilahtelevan jäätynyt. Pallon jäljessä juoksevien poikien huohotus ja potkupallokenkien töminä maata vasten kantautui korviimme kummallisen selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn ohuen, kirkkaan ilman halki.
Pikkuveli ei kuulunut koulunsa joukkueeseen. Hän ei ollut kyllin hyvä, kuten hän itse anteeksipyytävästi sanoi Hellaalle. Mutta hän seisoi hiukan erillään meistä ja seurasi pelin kulkua silmät innostuksesta kiiltäen ja kasvot punoittaen.
Solakat pojanruumiit kirjavine paitoineen, jotka selästä kiilsivät märkinä hiestä, vilahtelivat kihisevänä sekamelskana kentän keskellä. — Kumahtaen lensi pallo korkealle ilmaan, — sen lentoa aurinkoa kohti seurasivat kiihkeät silmät. Peli vaikutti verrattain tasaväkiseltä. Vielä ei ollut tullut yhtään maalia.
Pikkuveljestä ja Hellaasta oli muuten tullut merkillisen hyvät ystävät. — Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun tullessani kotiin tapasin Hellaan ja Pikkuveljen innokkaassa keskustelussa radiokoneen ääressä. Hellas oli aivan kuin suuri poika, joka innostuneena selitti jotakin idioottimaista keksintöä. Hän väitti, että yhdistämällä jollakin tapaa taskulampun patterin tavalliseen kidekoneeseen sillä muka voisi kuulla eurooppalaisia asemia. — Pikkuveli taas väitti häntä vastaan kaikella sillä asiantuntemuksella ja hirvittävällä ammattisanavarastolla, jonka nuori radioamatööri kykenee omaksumaan itselleen. — He olivat molemmat niin innostuneet, etteivät ensin huomanneet lainkaan minun tuloani.
Hellas paljasti silloin jälleen uuden puolen itsestään. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän saattaisi tulla toimen keskustelussa nuoren pojan kanssa. Siihen oli hän minun mielestäni liian kyynillinen ja epäilevä. Silloin sain kuitenkin huomata, että hän tuli Pikkuveljen kanssa toimeen paremmin kuin minä, ja pienen pieni mustasukkaisuuden ja katkeruuden piikki pisti sieluani.
Se oli sama päivä, jolloin olin saanut kortin Caritakselta. — — Ihmettelin, miten Hellas oli osannut tulla juuri samana päivänä. Muistin kyllä aikaisemman sopimuksemme, että näyttäisimme toisillemme saamamme kortit, mutta sillä hetkellä tuntui se minusta äärimmäisen vastenmieliseltä.
Tosin siinä kortissa ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut salata.
Se oli aivan tavallinen kortti. Noita tusinamaisemia, joita saa ostaa kaikilla asemilla, — jokin vuori, jokin tasalatvainen lehtipuu, lampaita. — Kortti, jonka matkustaja ottaa kiireessään siihen juuri vilkaisemattakaan kirjoittaakseen pari merkityksetöntä sanaa ja osoitteen, näyttääkseen, että on matkalla ja kuitenkin muistaa muidenkin ihmisten olemassaolon.
Se oli päivätty Wienissä. — Siinä oli vieraan maan postimerkki. — Joskus poikana olin keräillyt postimerkkejä. En erikoisesti kokoelman vuoksi saadakseni mahdollisimman monta erilaista, vaan pikemminkin jonkinlaisen kaukaisten maiden kaipauksen takia. Saatoin siihen aikaan tuijottaa tuntikausia niiden numeroita, kirjoituksia ja kuvia, tahraisia postileimoja ja päivämääriä. Kuvittelin silloin kirjeitä, joita ne olivat kuljettaneet perille. Kaikkia niitä ihmiskohtaloita, jotka olivat kutoutuneet painetun, värikkään paperipalasen ympärille, — rakkautta, kuolemaa, liikeasioita, — kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.
Kaikki tuo tulvahti mieleeni nähdessäni pöydällä tuon tusinakortin ja sen hätäisesti vinoon liimatun postimerkin. Minä tavailin kiireessä kirjoitettuja sanoja, ja koetin arvailla niiden merkitystä, sitä salaisuutta, minkä ne kätkivät sisällyksensä taakse.
Siihen ei ollut kirjoitettu paljon:
»Rakas Ystävä!
Veturi huutaa ja Wienin valot ovat välkähtäneet näkyviin. Yötaivas on tummanpunainen. — Miksi ette ole täällä? C.
Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. — Loistojunan lyhyen, jyrisevän, pehmeästi keinuvan vaunurivin, — semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin, suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä. Ja Caritaksen, — solakkana, ihmeellisen värisin silmin, — puuterihuisku kädessä tietysti ennen asemalle tuloa…
Olin nauttinut tuosta kortista koko päivän. — Se oli ollut povitaskussa. Sydämeni päällä. — Tunsin itseni koomillisella tavalla nuoreksi koulupojaksi, joka suutelee ensimmäistä, pientä, huonolta hajuvedeltä tuoksuvaa paperilappuaan. Mutta tuo naurettava sentimentaalisuus tuntui minusta sillä hetkellä hauskalta ja tavallaan liikuttavaltakin. — Ja pari kertaa luin yhä uudestaan kortin sisällyksen painomusteesta kosteitten korrehtuuriliuskojen päällä työpöytäni ääressä.
Käsiala siinä oli huolimatonta, — hiukan terävää, mutta siinä oli paljon paksuja viivoja ja intohimoa.
Ei! minusta tuntui äärettömän vastenmieliseltä näyttää sitä Hellaalle.
Mutta Hellas alkoikin keskustelun. — Pikkuveli oli siirtynyt syrjään ja seurasi ihaillen Hellaan ilmeitä ja sanoja.
Hellas puhui jälleen hitaasti ja hiukan venytellen, tavalla, joka ärsytti minua.
»Sain tänään kortin Caritakselta. Haluatteko nähdä?»
Minä hämmästyin. Mutta koko asiahan oli hyvin helppo ymmärtää. Caritas oli tietysti ottanut itselleen aikaa jonkin minuutin ja lähettänyt kokonaisen pakan kortteja vapautuakseen siitä velvollisuudesta. Hellas oli saanut, minä olin saanut ja moni muu mies oli varmasti myös saanut.
Nyt oli minulla tilaisuus purkaa sopimuksemme, jos vain halusin. Hellas oli nähtävästi arvannut asian oikean laidan, että minulla myöskin oli kortti, sillä en uskonut, että hän olisi tullut vain tunnontarkasti näyttämään sopimuksemme. — Minä saatoin sanoa, ettei minulla ollut mitään halua nähdä hänen saamaansa korttia, — silloin vapautuisin myöskin velvollisuudesta näyttää hänelle omani. — Mutta kuitenkin…
Minua pakotti toimimaan mustasukkainen, kipeä uteliaisuus. Meitä vaivasi sama tunne, — molemmat halusimme verrata, mitä olimme saaneet, — kumpi oli voittanut.
»Minä sain myöskin tänään. Vaihdetaanko?»
Me vaihdoimme. — Hellaan kortti oli samantapainen kuin minunkin. Postimerkki yhtä huolimattomasti liimattu, — käsiala yhtä hermostuneen hätäistä kuin minunkin kortissani. Mutta siinä ei ollut mitään muuta kirjoitettuna kuin:
»Kiitos viimeisestä!»
Minä katselin tyhjää, valkoista pintaa mustasukkaisesti arvaillen, mitä nuo kaksi sanaa saattoivat merkitä, mitä kirjoittamattomia sanoja sisältyi tuohon korttiin. — Hellas katseli minua iroonisesti nauraen.
»Hellästi sanottu, eikö totta?»
Sitten kumartui hän lukemaan minun saamaani korttia. Ja julmasti nauttien näin hänen hiukan värähtävän: »Rakas Ystävä… Miksi ette ole täällä?»
Ja kuitenkin jäivät mieltäni kalvamaan nuo kaksi sanaa, »kiitos viimeisestä». Oliko se todella kiitos, — oliko se ivaa, — oliko se katkeruutta. — Mutta minä olin liian ylpeä kysyäkseni Hellaalta mitään.
»Tämähän on suorastaan kiehtova, — melkeinpä viettelevä, jos niin tahtoisi sanoa. Ehkä hänellä ei ole tarpeeksi kavaljeereja siellä.»
Minua raivostutti Hellas. — Miksi hänen täytyi mennä turmelemaan minun iloni. — Tai oikeastaan, mistä minä iloitsin? Pienestä tusinakortista, jonka melkein tuntematon nainen oli kirjoittanut keinuvassa junavaunussa muiden korttiensa joukkoon, — aivan sivumennen, unohtaen kohta kaiken.
Hellas huomasi minun mielentilani ja sanoi lyhyesti hyvästi. Ulko-ovella hän vielä hiukan naureskeli Pikkuveljen kanssa. Kun hän oli lähtenyt, tuli Pikkuveli luokseni ja sanoi:
»Kuka tuo herra oikeastaan on. Hän tuli tänne ja sanoi odottavansa sinua. Hän on suurenmoinen!»
Sanoin vain aivan lyhyesti, että Hellas oli kirjailija, ja lähdin omaan huoneeseeni. Pikkuveli tuntui vaistoavan, että olin pahalla tuulella eikä seurannut jäljessä.
Siellä huoneessani minä, — häpeä sanoa, — melkein itkin. Olin väsynyt päivän työstä, hermostunut ja mustasukkainen. Kaipasin Caritasta, hänen läheisyyttään, ja kuitenkin samalla tunsin syvästi, ettei meillä ollut mitään yhteistä kosketuskohtaa. Minun rakkauteni tulisi joka tapauksessa olemaan turha ja tyydyttämätön.
Ja nyt paistoi yllämme syksyn kylmä, kultainen aurinko, — ohut ilma tunkeutui pistävänä keuhkoihin, — minä tunsin olevani vielä nuori ja kiihkeä. Seurasin jännittyneenä pelin kulkua.
Pojat molemmista kouluista olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään, jotka seisoivat kentän reunalla ja puhkesivat huutamaan jokaiselle onnistuneelle hyökkäykselle ja potkulle. Minä tunsin kiihtyväni, — olin mukana kentällä potkimassa, juoksemassa ja läähättämässä. Hellaskin oli kadottanut tavallisen rauhallisen kyynillisen ilmeensä, vaikka hän yrittikin puhua välinpitämättömästi:
»Ajatelkaahan, mitä tarpeetonta voimienhaaskausta koko juttu on. Pojat treenaavat itsensä kuntoon hyödytöntä kilpailua varten, käyttävät siihen vapaa-aikansa ja osan työajastaan, — ajattelevat vain kilpailua ja unohtavat tarpeellisemmat harrastukset.»
»Tehän puhutte kuin vanha, kuivettunut pedagoogi.»
Meidän keskustelumme keskeytti valtava huuto ja melu. Koko toinen puoli kenttää oli täynnä huitovia käsivarsia ja heiluvia hattuja. Mutta meidän puolemme oli aivan hiljaa, ja Pikkuveli oli kapea kiukusta.
»Ne tekivät ensimmäisen maalin. Se on paha merkki. Mitä ihmettä meidän pojat oikein löntystelevät.»
Hellas yritti lohduttaa:
»Ei se mitään tee. Me otamme sen kyllä takaisin. Pojat tulevat vain hiukan varovaisemmiksi.»
Kun peli jälleen alkoi, käännyin minä Hellaan puoleen:
»Tehän käyttäydytte aivan päinvastoin kuin mitä puhutte. Juuri selititte koko kilpailun tarpeettomuutta ja turmiollista vaikutusta ja nyt olette innostamassa uuteen otteluun.»
»Mutta kuten sanottu, teoria ja käytäntö ovat aina eri asia. Luuletteko, että minulla olisi sydäntä katsella pikkuveljenne murheellista naamaa lausumatta edes jotakin osaaottavaa. — Ja toiselta puolen, juuri urheilu on tyypillistä meidän ajallemme. Meidän nuorisomme käyttää mieluummin vapaa-aikansa ruumiinsa kehittämiseen kuin henkisiin harrastuksiin. Ja ehkä se on juuri hyvä merkki, sillä totisesti, meillä on ollut jo kylliksi henkistä saivartelua ja tyhjäsanaisia teorioja. — Ja sama asia on tyypillistä koko maailmalle. Amerikkalaisissa yliopistoissahan valtaa nykyjään urheilu suurimman osan opiskeluajasta. Ja saksalaiset lehdet ovat täynnä ruumiinkulttuuria, rotuhygieniaa ja alastomia nuorukaiskuvia. — Me vanhemmat, me olemme skeptillisiä ja puhumme maailman perikadosta, mutta nämä nuorimmat, he toimivat todella. He hylkäävät sen, mikä on tarpeetonta elämän terveydelle, — he luovat uuden renessanssin.»
»Ja renessanssihan taas oli aikanaan materialismin suuri voitto kaikesta henkisestä maailmankatsomuksesta.»
»Niin. — Tosin voi tietysti sanoa halveksivasti, että jokamiehen magazine-lukemisto tyydyttää täydellisesti nykyisen nuorison henkiset tarpeet, — mutta lopultakin, mitä pahaa siinä on. Nuorukainen, jolla on terve, väkevä, elämänhaluinen ruumis ja joka ei viitsi pysähtyä katselemaan Böcklinin taulua, on minun mielestäni maailmalle tuhat kertaa hyödyllisempi kuin selkäydintautia sairastava esteetikko, joka kykenee luettelemaan kaikki Frangonardin tuotteet.»
»Te saarnaatte siis taiteen kuolemaa ja häviötä.»
»Sanokaamme niinkin, jos vain haluatte. — Taide on elänyt aikansa, se on meille tarpeeton. Meidän harrastuksemme täytyy löytyä kauppatieteitten, mekaniikan ja kemian aloilta. Katsokaa! — nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Jos elämme vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua, hämmästymme muistellessamme omaa itseämme tänä päivänä.»
»Tjaa, mahdollisesti. Mutta onneksi muistan, että teidän mielipiteenne heilahtelevat hetkestä toiseen, joten en ota vielä esitelmäänne aivan vakavalta kannalta.»
»Niin, meille on vielä mahdotonta olla vakavia mihinkään kysymyksiin nähden. Me kuulumme liian vanhaan sukupolveen. Ainoastaan nuoruus voi olla vakava, vakava kuolemaan asti, — ja me nauramme sen vakavuudelle, sillä kieltämättä, hyvin usein se tekee koomillisen vaikutuksen.»
Ensimmäinen puoliaika oli lopussa ja Pikkuveli tuli meidän luoksemme.
Hänen kasvonsa olivat surulliset ja pettyneet.
»Siihen se jäi. Me emme ole vielä saaneet mitään.»
»No niin, nuori ystäväni», sanoi Hellas. »Odottakaamme pelin loppuun asti, niin saamme nähdä. Vielä ei saa joutua epätoivoon. Sehän oli vasta ensimmäinen maali.»
Pelaajat lepäsivät kentän reunassa huohottaen ja hikisinä. Heidän ympärillään pyöri lauma poikia, jotka antoivat hyviä neuvoja ja arvostelivat pelin kulkua. He yrittivät kaikki olla teennäisen iloisia rohkaistakseen pelaajia, mutta kaikesta näkyi todellinen mieliala. Se oli melkein traagillista.
»Katsokaapa, kuinka kauniit vartalot heillä on. Auringon ruskeaksi paahtamat, veden karaisemat ja väkevät. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että kaunis nuorukaisruumis on kauniimpi kuin ainoankaan naisen.»
»Ei ikinä», sanoi Pikkuveli ja nolostui hiukan ikäänkuin olisi sanonut jotakin sopimatonta.
»Niin, hän uskoo vielä siihen, että jokaisessa naisessa piilee ihmeellinen salaisuus. Hänellä on vielä edessään kaikki miehen kärsimykset. Tämä on juuri yksi niitä asioita, joita ei koskaan voi opettaa, jotka täytyy itse kokea voidakseen niihin uskoa. Sentähden minä voinkin sanoa sen, se ei pahenna häntä, sillä hän ei kuitenkaan usko siihen.»
Ja todellakin. Pikkuveli vain hymyili ja ravisteli päätään. Hän oli niin onnellisen nuori siinä syksyauringon kultaisessa valossa. Muistin omaa nuoruuttani. Ja teki aivan fyysillisesti kipeää.
»Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. — Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. — Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, — se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. — Sentähden se on niin perin suloinen.»
Peli alkoi uudelleen. — Minä tunsin jälleen pitäväni Hellaasta. Se oli merkillinen tunneyhdistelmä. Minä tunsin, kuinka äärettömästi Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi. Ja Pikkuveli taas oli minun omani, minun kasvattamani, — hän oli ikäänkuin minun hyvä omatuntoni, minun parempi puoleni. Siksi minusta tuntui kuin Hellas olisi tavallaan kadehtinut minua, ja tuo tunne antoi minulle jonkinlaisen yliotteen häneen nähden. Me kaikkihan pidämme aina ihmisistä, joihin saamme yliotteen. Se on niin inhimillistä.
Häviöllä oleva joukkue teki huiman hyökkäyksen. — Se oli nähtävästi päättänyt hinnalla millä hyvänsä saada pelin jälleen tasoille. — Toisen maalin edessä syntyi kiihkeä, huutava rykelmä, se selvisi ja pallo lensi maaliin.
Riemu oli jotakin valtavaa. Koko ilma vapisi sitä huutoa ja jalkojen töminää. Jotkut pikkupojat kierivät kovettuneessa ruohossa; toiset hyppivät ja nauroivat. — Pikkuveli yläluokkalaisena säilytti arvonsa, mutta hänen silmänsä loistivat.
»Se oli meidän luokkalainen, joka ampui maaliin. Ja se oli komea maali.»
Peli jatkui, ja kylmä, syksyinen aurinko kiilsi meidän yläpuolellamme. Pikkuveljen asento oli saanut jotakin voitonvarmaa ja luottavaa piirteisiinsä. — Meidän koulu, ja meidän luokka… Hänelle nuo sanat merkitsivät kokonaista maailmaa.
Peli vaikutti jälleen melkein tasaväkiseltä. — Kumpikin puolue teki hyökkäyksiä, mutta pallo pysytteli kentän keskivaiheilla eikä tahtonut siirtyä kumpaankaan maaliin päin.
»Kiitos viimeisestä! — Kiitos viimeisestä!» — nuo sanat kiersivät aivoissani. — Näin kentän, pelaajien kirjavat puvut ja hikiset selät, — kovettuneen hiekan, — auringon. Kaikki tuo piirtyi silmiini eikä kuitenkaan tunkeutunut tajuntaan. Nuo kaksi sanaa, joiden merkitystä en tiennyt. — Olin hullun mustasukkainen, — olin sairas!
Kilpailu oli jo melkein lopussa. — Odotin ainoastaan erotuomarin pillin vihellystä kääntyäkseni kotiin päin. Ja juuri viimeisinä minuutteina kompastui ja kaatui joku tukimiehistä meidän puolellamme, — pallo livahti lävitse ja toiset ajoivat sen maaliin puoliväkisin. — Pikkuveljen koulu oli hävinnyt yhdellä maalilla.
Ja kuinka ne toiset huusivat. Minä heräsin mietteistäni; yhteinen suuri murhe vei minut mukanaan. Luulen, että Pikkuveli olisi itkenyt kiukusta, ellei hän olisi ollut yläluokkalainen. Poikia hiipi pois kentän reunasta pää painuksissa. — Ja kaikki oli ainoastaan pieni jalkapallo-ottelu kahden koulun välillä.
Hellas oli mennyt Pikkuveljen luo ja laskenut kätensä hänen hartioilleen:
»Koetetaan nyt näyttää iloista naamaa ja mennä rohkaisemaan pelaajia. He tarvitsevat kyllä kaiken rohkaisun, mitä voivat saada. Ja meidän täytyy kieltää itseltämme surun nautinto auttaaksemme heitä. Eikö niin?»
Pikkuveli yritti hymyillä. Se oli hyvin pieni ja surkea hymy, mutta hänen silmistään saatoin minä lukea, mikä suurenmoinen mies Hellas oli. — He menivät yhdessä pelaajien luo, jotka olivat heittäytyneet maahan hikisinä ja äänekkäästi huohottaen ohueen, kylmään ilmaan. Minä jäin seisomaan yksin. Minulla ei ollut kylliksi sopeutumiskykyä siihen tunnelmaan.
Joukkue alkoi hitaasti vetää vaatteita ylleen. He olivat tehneet parhaansa ja hävinneet. Tosin melkein sattumalta, mutta hävinneet kuitenkin. Nyt he olivat velttoja ja väsyneitä. Maalivahdin nuorissa pojankasvoissa oli uhmaa ja väsynyttä katkeruutta. Hän tiesi, että häneen tulisivat kohdistumaan suurimmat moitteet. Joukon täytyy aina saada syntipukkinsa, — joskin useimmiten riippuu ainoastaan sattumasta, kuka sellaiseksi joutuu.
Hellas oli heidän keskellään. Hän hymyili ja nauroi eikä tuntunut olevan tietääkseenkään koko tappiosta. Puhuen ainoastaan pelistä hän osoitti muutamia virheitä ja toiselta puolelta sai aina jollakin imartelevalla sanalla jonkun pojan kasvot kirkastumaan. Lopuksi hän aivankuin sattumalta sinkautti suuren valttinsa:
»Nyt se meni hiukan hullusti, pojat. Mutta saadaanpa nähdä ensi vuonna!»
Tuo oli se ainoa ajatus, joka tässä tilanteessa saattoi lohduttaa. Ja ihmeellisellä psykologisella vaistollaan osasi Hellas sovittaa sen täsmälleen oikeaan silmänräpäykseen, — suggeroida poikaryhmän sellaiseen uskoon, että koko tappio tuntui muuttuvan jonkinlaiseksi voitonenteeksi. — Sillä hetkellä minä sain pienen aavistuksen siitä, kuinka joukkoja voidaan ohjata.
Tämä oli ainoastaan pieni ryhmä, jonka muodostivat eriluonteiset yksilöt, mutta kaikilla heillä oli tällä hetkellä samat ajatukset ja sama innostus. Pari pientä sanaa, lausuttuina huolettomasti oikealla hetkellä, olivat kyenneet muuttamaan perustunnelman toiseksi. — Ja järjetön pikkuseikka, tunnin kestävä potkupallo-ottelu, oli koko elämän sisällys ja päämäärä.
Hellas ja Pikkuveli palasivat luokseni. Lähdimme yhdessä kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Pikkuveljen askelet olivat reippaat ja rohkeat. Hellas oli ikäänkuin nuortunut.
»Eikö olekin ihana se aika, jolloin saa kaikki murheet hälvenemään ainoastaan viittaamalla tulevaisuuteen. — Heille kaikille sana tulevaisuus on mysteerio, joka kätkee itseensä kaiken maailman onnen. Me molemmat taas jo pelkäämme sitä vaistomaisesti. Olemme joutuneet liian lähelle elämää. Ja silti on meidänkin pakko aina odottaa jotakin, vaikka tiedämmekin, että se mitä odotamme, tulee olemaan pettymys.»
Se oli totta. — Mutta minäkin olin vielä nuori. Minä kuvittelin rakastavani ja odotin jotakin, jota en uskaltanut itselleni eritellä. Ja syvimmällä sielussani tunsin, että se, mitä odotin, tulisi joka tapauksessa olemaan suuri, kipeä pettymys kaikkien entisten lisäksi.
»Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa »meidän koulu». Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, — ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. Mutta jos otamme esimerkiksi ainoastaan urheilun, — ensin on kysymyksessä meidän koulumme, — sitten meidän maamme, — sitten ehkä koko Eurooppa Amerikkaa vastassa. Ja se on jo hyvin paljon. — Tulevaisuus, — huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämään sitä sanaa, — tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. — Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi.»
»Sen mukaan ainakin me kaksi olemme mielisairaita.»
»Minä varmasti. Teistä en tiedä. — Ellen tietäisi, että varmasti loukkautuisitte siitä, sanoisin teille kohteliaisuutena, että te, jumalan kiitos, ette ole niin sanottu persoonallisuus.»
»Mutta te itse kaikesta päättäen olette sitä.»
»Me joudumme auttamattomaan umpikujaan juuri siksi, että meidän arvojen mittapuumme ovat täysin vastakkaiset. Tai ainakin tällä hetkellä ovat olevinaan sitä.»
»Maisteri Hellas, — teidän mielipiteenne ovat aivankuin heiluri. Äsken te puhuitte innostuneena uudesta renessanssista. Nyt te vaaditte palaamista keskiaikaan.»
»Me emme pääse sen pitemmälle. — Mutta jos tunnustan todellisen kantani, on se ainoastaan, että minulla ei ole mitään varmaa kantaa, ei missään kysymyksessä. — Ja kuitenkin minä huudan: eläköön keskiaika, — eläköön polttoroviot ja inkvisitsioni, — eläköön Venäjän vallankumous, — eläköön auktoriteettiusko… Murheellista vain, että meillä ei ole mitään auktoriteetteja, joita meidät voitaisiin pakottaa uskomaan.»
Silloin vasta huomasin, että Hellas ei ollut aivan normaali. Hänen kalpean ruskahtavat kasvonsa hehkuivat hiljaista kuumetta, hänen kätensä vapisivat ja hänen silmissään oli melkein järjetön kiilto.
»Jumalan tähden, hyvä ystävä! — Teidän täytyy heti mennä vuoteeseen. Tehän olette sairas. Kuinka minä en sitä ennen huomannut. — Kuulkaa, me otamme tästä auton ja ajamme teidän asuntoonne. Pikkuveli voi käydä hakemassa lääkärin.»
Minä tulin aivan huolestuneeksi. — Selvästikin Hellas oli ainoastaan äärimmäisillä tahdonponnistuksilla kyennyt kulkemaan meidän kanssamme ja keskustelemaan.
»Älkää hullutelko. Se menee heti ohi. Olen vain valvonut liikaa, ja ehkä hiukan vilustunut jollakin yöllisellä retkellä. — Minulla ei ole aikaa sairastaa. Meillä ei ole aikaa sairastaa. — Mutta olette hyvin ystävällinen, jos autatte minut autoon. Saanko nojata hiukan pikkuveljeenne. Päässäni humisee niin kummallisesti.»
Pikkuveli oli ylpeä hänelle osoitetusta kunniasta. Kävellessämme siinä syysauringon kylmässä valossa tunsin kipeästi, kuinka minä olin paljon vieraampi ja kaukaisempi Pikkuveljelle kuin melkein tuntematon mies, jonka hän oli kohdannut vain pari kertaa. Muille en olisi sitä koskaan tunnustanut, mutta sielussani vaihtui mustasukkaisuus sairaaksi pessimismiksi. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, minun masentamisekseni aiottua. — Ja minä tahdoin auttaa Hellasta, olla hänen ystävänsä niin paljon kuin mahdollista, tuntea hänen sairautensa itsessäni, jotta voisin sentimentaalisesti nauttia oman elämäni kipeydestä.
Hellas käveli raskaasti ja huohotti kuin olisi hänen henkeään ahdistanut. Hänen kätensä nytkähtelivät hiukan, — tuollaista hermostunutta nytkähtelyä, jonka jokainen saa valvottuaan pitempiä aikoja ja tehtyään työtä liiaksi, jolloin on liian väsynyt voidakseen nukkua.
»Totta puhuen se on ainoastaan neurasteniaa, joka on yltynyt, kun olen saanut hiukan kuumetta. — Muistatteko sen kohdan Kaivopuistossa, josta kerran kesällä lähdimme uimaan yhdessä. Minä uin siellä viime yönä, ja vesi oli ehkä hiukan liian kylmää, vaikka en huomannutkaan sitä. Olin aivan kohmetuksissa, kun pääsin kotiin takaisin.»
»Mutta sehän on selvää hulluutta, mies. — Rannathan menevät jo öisin jääriitteeseen. Ja miksi te ette jäänyt vuoteeseen, jos kerran tunsitte olevanne sairas!»
Hellas hymyili. Se oli outo, surumielinen hymy, — siinä on paljon kaunista ja kaihomielisen onnellista.
»Rakas ystävä, — ettekö muista? Ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.»
Minä saatoin kuvitella Hellaan Kaivopuiston rannassa pimeänä, kylmänä syksy-yönä. Näin hänen uivan ulos mustalle ulapalle, kylmän veden vähitellen kohmettaessa hänen jäseniään. Näin hänen odottavan viimeistä hetkeä, jota kuitenkaan ei vielä tullut. — Ja kaikki tuo, — miksi? Mikä oli hänen syynsä, hänen levottomuutensa.
Säpsähdin huomatessani, että ajattelin koko asiaa vain tavallisen, pikkumaisen uteliaisuuden kannalta. Hellas itsessään, hänen elämänsä ja tulevaisuutensa ei huvittanut minua, — halusin ainoastaan tietää sen syyn, mikä pakotti hänet etsimään — — rauhaa kuolemassa. Halveksin itseäni, ja uteliaisuus poltti minua yhä kiihkeämmin.
Pimeä, syksyinen yö. Katulyhtyjen kalpean hauras valo. Mustat puut. Hellas. Ajatukset hänen loppuun väsyneessä sielussaan. Hänen katkeruutensa. Caritas. Pimeä ulappa. Kaukana pimeään häipyvän Suomenlinnan valot.
Saimme auton, ja katujen vilinä sai minut jälleen tavalliseen mielentilaani, suurkaupungin hermostuneeksi asukkaaksi, joka ei kykene ajattelemaan ajatuksiaan loppuun asti, jonka lauseet ovat lyhyitä ja kesken katkeavia. Vain tajunnan rajamaille jäi vilahtelemaan kuva syksyisestä yöstä ja yksinäisestä miehestä, joka aikoi upottaa salaisuutensa jäätyvään mereen.
Autoimme Hellaan hänen huoneeseensa. Se oli siivoamattoman ja kolkon näköinen. Lattialla tomua ja savukkeiden tuhkaa. Pöydällä hajallaan kirjoja ja käsikirjoitusliuskoja, mutta niihin ei nähtävästi ollut kosketeltu pitkiin aikoihin. Eräässä nurkassa oli tyhjä viskipullo ja sen päällä oli revittynä kahdeksi palaseksi Euroopan kartta, joka ennen oli ollut seinällä.
Pöydällä oli jokin valokuva kehyksessä, mutta se oli painettu pöytää vasten kuvapuoli alaspäin, ja sen vieressä, pienessä kiinalaisessa kahvikupissa oli kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — keltainen neilikka.
Minä katselin tuota kaikkea näennäisen hajamielisesti, mutta uteliaisuus kiihdyttäen mieltäni niin, että käteni alkoivat hiukan vapista. Miten paljon olisin antanutkaan, jos huomaamatta olisin voinut kääntää valokuvan ja katsoa ketä se esitti. Mutta olin kyllin ylpeä jättääkseni sen tekemättä. Ja vaistomaisesti tiesin kuitenkin, kuka se oli.
Pikkuveli auttoi Hellasta sohvalle makaamaan, sillä Hellas kieltäytyi jyrkästi menemästä vuoteeseen. Hän otti ainoastaan viltin ylleen ja paneutui sohvalle loikomaan, sytytti savukkeen ja alkoi tuijottaa minua ikäänkuin odottaen minun poistumistani. Mutta minä en halunnut poistua ennenkuin… Niin, mitä minä oikeastaan odotin.
Käskin Pikkuveljen lähteä soittamaan lääkäriä, mutta Hellas kielsi sen ehdottomasti. Ja kuitenkin hänen silmissään kiilsi kuume, ja minä näin, miten vaikea hänen oli hengittää.
Minä olin itsepäinen puolestani. — Lopuksi Pikkuveli lähti. Hellas makasi hiljaa ja synkkänä jonkin minuutin, yritti sitten hymyillä ja sanoa keveällä äänellä.
»Kuulkaahan, herra Hart! Kun te nyt kerta kaikkiaan kenenkään pyytämättä olette ottanut huolehtiaksenne minun asioistani, niin voisitte saman tien vipata minulle pari sataa. Olen nimittäin pienessä rahapulassa.»
Ja sitten jatkoi hän yhä kiihkeämmällä äänellä ja melkein houraillen, kuten ylpeä mies, joka tahtoo nöyryyttää itsensä perin pohjin kerran aloitettuaan:
»Itse asiassa, minulla ei ole ollut maksaa siivoojallekaan. Sentähden täällä on tämän näköistä. — On ollut aivan mahdotonta työskennellä viime aikoina, — olen ollut liian hermostunut ja sitäpaitsi on muutakin, jonka ehkä arvaatte osittain. — Koetin tehdä vekseliä, mutta en saanut pätevää toista nimeä. Ehkä tiedätte, että olen aivan yksin. Minullahan ei ole ystäviä. — Enkä, jumal'auta haluakaan ystäviä sorkkimaan asioitani ja säälittelemään! — Tosiasiassa en ole pariin päivään syönytkään kunnolla. Se on minun idioottimainen ylpeyteni, joka kieltää lainaamasta pikkusummia…»
Silloin vasta aloin hiukan käsittää, miten katkeraa Hellaan elämä todellisuudessa oli. Ja minä, joka olin pitänyt häntä yleisenä suosikkina, puolijumalana, jota miehet kadehtivat ja vihasivat ja naiset rakastivat, joka ivallisesti hymyillen saattoi sinkauttaa hävyttömyyksiä kenelle tahansa, jonka kritiikki oli säälimätöntä.
Niin paljon älyä minulla oli, etten millään tavoin yrittänyt osoittaa myötätuntoa, vaan pysyin täysin kylmänä. — Otin kaksi tuhatta esille, ojensin ne hänelle ja sanoin:
»Lainaan tämän teille kolmeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. Edellyttäen, että olemme ystäviä, ei korko tule tässä tapauksessa kysymykseen.»
Hellas otti setelit ja työnsi ne välinpitämättömästi liivintaskuunsa:
»Kiitos. Toivottavasti voin piankin toimittaa ne takaisin.»
Olimme molemmat hiljaa. — Jäin seisomaan ikkunan luo ja tuijotin ulos pihalle. Puutarhan muuria kiersivät krassit, joiden lehdet vaihtuivat purppuraan ja kuparinruskeaan. — Mutta minä en voinut katsella niitä. — Valokuva, — valokuva! — ja kuihtunut, kuivettunut neilikka pienessä, kiinalaisessa kupissa.
»Herran nimessä! Voitte minun puolestani katsoa sitä. Tiedättehän kuitenkin, kuka se on.»
Jos olisin ollut kyllin ylpeä, en olisi koskenut kuvaan, mutta uteliaisuuteni oli liian polttava.
Siinä oli Caritas, — vain hänen kasvonsa, hiukan taaksepäin kallistuen, huulet puoliavoinna, — silmät, nuo kummallisenväriset silmät, tuijottaen katsojan ohi. — Se oli ihmeen onnistunut ja elävä valokuva. Leima osoitti, että se oli otettu Berliinissä pari vuotta aikaisemmin.
»Saatte sen lahjaksi minulta. — Niin! ottakaa se ja viekää pois. Se on sietämätön, niinkuin hän itsekin. Ettei muka sitä, minkä itse on saanut lahjaksi, saa antaa pois. — Hullu! minä olen ostanut sen kuvan ja totisesti myös maksanut siitä sellaisen hinnan, ettei mistään valokuvasta ole sitä maksettu. Voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa sen. Minä olen kyllästynyt siihen.»
Ohuen lasin alla kiilsivät Caritaksen silmät, — puoliavoimet huulet hymyilivät.
Tietysti minä otin sen. Olen tehnyt paljon muutakin, jonka vuoksi saan halveksia itseäni. — Yritinpä myöskin vakuuttaa itselleni, että kuva ainoastaan hermostutti Hellasta, mikä oli vahingollista hänelle kun hän muutenkin oli sairas.
Pikkuveli tuli takaisin ja ilmoitti, että lääkäri oli luvannut saapua parin tunnin kuluessa. Hellaan ilmeestä näin, että meidän oli poistuttava. Nyt oli mahdotonta jäädä. Ja kuinka mieletön ihminen onkaan! — Minä en enää tuntenut pienintäkään mielenkiintoa Hellaaseen. Tunsinpa tuon puoleksi suojelevan, puoleksi hieman halveksivan tunteen, joka syntyy, kun on jollekin lainannut rahaa kovassa pulassa.
»Tahdotteko ojentaa minulle tuon kirjan vielä.»
Se oli eräs antologia uusinta amerikkalaista runoutta. — Aukaisin sen merkityltä kohdalta, ja silmiini osui Oppenheimin runo »Hebrealainen». Luin pari viimeistä alleviivattua säettä:
»Väkevää rotua! Väkevää rotua! — minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.»
En tiedä, mikä minun oli, mutta ehdittyäni pihalle purskahdin melkein hysteeriseen nauruun.
Taskussani hymyili ohuen lasin alla Caritaksen kuva, — puoliavoimin huulin, — kummallisin, ohikatsovin silmin.