XVI
Sinisen seesteen lakeuksilla
Siivillä kultaa hohtavilla
Lens' enkel pyhä, kantaen
Sylissään sielun syntisen;
Suloisin sanoin, toivein yksin
Epäilyt haihdutti hän sen,
Rikoksen jäljet, kärsimyksen
Pois kyynelillä huuhtoen;
Etäältä kuulivat he taivaan
Jo soittoa, kun äkist' aivan,
Pidättäin heidän lentonsa,
Ryöpsähti rietas hornasta…
Oli valtava, kuin pyörre huima,
Salaman loiste välkkyvän,
Ja ääni, mielettömän tuima,
Huus' ylpeästi: "mun on hän!"
Keruubin painui rintaa vastaan,
Rukoillen kauhun tyyntäen,
Tamaran sielu syntinen.
Tuoss' arpa hänen tulevastaan:
Taas seisoi henki siinä, mut
Ken oiskaan hänet tuntenut?!
On katse julma, täynnä ihan
Hän myrkkyä on tuhoisaa
Rajoitta raivoovan vihan
Ja haudan viimaa kamalaa
Vain jäykät kasvot puhaltaa.
"Katoa kolkko henki manan!"
Näin vastas' airut taivahan:
"Oot kylliks' ollut voittajana,
Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan,
Vanhurskas päätös Jumalan.
Koetusaik' on ohi nyt;
Maantomun kanss' on jättänyt
Hän paheen kahleet. Kotihimme
Jo ammoin häntä odotimme.
Niit' oli tämä olento,
Joitten on elo tuokio
Vain ääretöntä kärsimystä,
Ain' uhkuvata viehätystä;
On heille kirkastuksestaan
Sydämen säikeet Luoja suonut,
Ei mailmaa varten heitä luonut,
Ei mailmaa heitä vartenkaan!
Hän kallihilla hinnall' aivan
Sovitti kaikki epäilyt…
Hän kärsi, lempi — ovi taivaan
On rakkaudelle auki nyt!"
Ja viettelijään ankarasti
Katsahti enkel viimekseen
Ja, viuhtoin siivin riemuisasti,
Hän häipyi taivaan kirkkauteen.
Mut voitettuna Daimon' tälleen
Hulluudet kiros' unelmain,
Vihaisna jäi hän elämälleen,
Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen
Lemmettä, toivehitta ain!…
* * *
Liepeillä laakson Koishaurin,
Kupeella jylhän kallion
Nyt vieläi nähtävinä muurin
Muinaisen raunioita on.
Niist' yhä kulkee tarinoita,
Kauheita kuulla lapsien…
Tekoja taika-ajan noita
Todistaa, puihin lymyten,
Kuin aave, muistomerkki kolkko.
Alhaalla kylä kirjavoi;
Maa kukoistaa ja vihannoi,
Huminaan häipyy äänten solkko,
Ja karavaanit, helisten,
Kulkevat kulkuansa kaukaa.
Läp' usmain syöksyin, kuohuen,
Kimaltain, vuorivirta laukkaa.
Parissa kevään, auringon,
Suloisen elon, ikinuoren,
Iloiten leikkii luonto vuoren,
Kuin lapsukainen huoleton.
Vain linna synkk' on yksinänsä,
Aikansa kerran elänyt,
Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä,
Omaisten vanhus raukka nyt.
Kuun nousua siell' oottaa illoin
Asukkaat näkymättömät:
Vapauden juhla niill' on silloin, —
Huristen vain ne kiitävät.
Eräkäs uusi, harmaa lukki,
Kutovi seitit, seinät tukkii;
Iloiten leikkii katolla
Perheineen ruohonpäinen lisko
Ja pimeästä ra'osta
Kyy arka kiemuroitaan viskoo
Luo vanhan portaan paateron:
Se ajoin kierryksissä on
Ja ajoin pitkäksensä oikoo
Ja läikehtien siinä loikoo,
Kuin kalpa urhon tarpeeton,
Kentälle jäänyt taistelon.
— Mi jylhyys! Elost' entisestä
Ei jälkiä: on tarkkaan pestä
Käs' uuras ajan ehtinyt;
Gudalin kuulumainehesta
Ja tyttärestä suloisesta
Ei mikään muistut' enää nyt!
Vain kirkko harjanteella siellä,
Tuo pyhän voiman suojaama,
Mi peittää heidän tomunsa,
Lomitse pilvein näkyy vielä;
Sen portin eessä seisovat
Kiviset mustat vartiat
Luminietoksien kattamina;
Povellaan heillä pantsarina
Jäät hohtaa sulamattomat.
On yltä jyrkänteiden posket
Synkästi riippuin peittäneet,
Kuin äkkijäätynehet kosket,
Uniset jättivyörykkeet.
Puhuri siellä käyttää kaulaa,
Tomussa seinäin harmajain
Välistä pitkään laulun laulaa,
Välistä huutaa ulvahtain.
Ja ihmekirkosta kun siitä
Saa kaukomaille viestit ain',
Idästä pilvet joukottain
Pyhissä käymään sinne kiitää;
Muu kenkään ei nyt itkekään
Kivillä kalman majan tään;
Kasbék vain, synkkä, povessansa
Kuin saitur kätkee saalistansa.
Siell' ikinurina ei maan
Ikirauhaa häiri konsanaan.