I.
Niemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa, jonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistui nähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edes vasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteen oli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten oli muodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujen välistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.
"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielä mitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?"
Emäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujautteli päätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.
"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynen Mansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas, kun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapa niin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee… tunteeko punanen sierain leivän tuoksun…? Kos, kos… kos, kos… — No, anna nyt jo, äläkä kiusaa!"
Emäntä taputteli vielä vasikkaa, hyväili Perjakkaakin ja puheli:
"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossa karjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitää kunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi ei pääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohta pellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niin kuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan, tyttöseni! Pankaa nyt levolle!"
Emäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven, siirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansa juottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.
"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu", sanoi hän rukin takana istuvalle tytölleen Annalle. "Tekase siinä nyt vielä muutamia punasia käämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkään apuna kuormaa työntämässä."
"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?" sanoi Anna vähän vastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.
"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaani kenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua, että olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!"
Anna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakasti lenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuin harva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide. Siinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.
— On se kummaa, — ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, — kuinka tuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnut Katrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi. Tämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Mutta olispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.
Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli heikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi. Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.
"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta, kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä pitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa tulevaksi.
Tuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat lainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin savuavan.
Ei näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa tulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista noutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.
Mirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan otsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli leveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian vieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien viiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku risahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään vuoteellaan.
— Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta isäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä puhutella mökin asioissa, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Olisikohan…
Mutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi menneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa muuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta sitten oli kuollut Jaakon isä — äidin oli jo aikaisemmin tuoni temmannut — ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se häntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat yhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian puheeksi.
Hän hengähti: "Kaikkeapa tässä nyt!" — Mutta eipä hän voinutkaan haihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi samoille paikoille. — Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että siellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi vierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan yöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis lakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista tai ohraa! — Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi iltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan. Marraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.
— Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, — jatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. — Ei ollut päiväkausiin muita kuin kissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa, joskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen ja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko oli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä ja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo auttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei ole kirjettäkään tullut isoon aikaan.
Hän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut olostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun oli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.
Anna-Kaisa nousi kangaspuiltansa, kohensi tulta, koetti olivatko perunat jo kypsyneet ja katsoi ulos akkunasta.
Sieltä lumipyryn seasta näkyivät jo tulevan. Olipa siinä vetämistä. Aivan nenälleen tuuskahtamaisillaan kiskoi Jaakko, jutko yli olan, vapaa käsi heiluen edessä tai kelkan kinokseen töksähtäessä tarttuen taakse köyteen kiinni. Kun käänsivät pihaan ja menivät ladon eteen, niin jo ilmestyi kuorman takaa Annakin tiukasti ponnistellen.
Pian he saapuivat tupaankin. Jaakolla oli kainalossa pärepölkky, jonka laski takkavalkean ääreen sulamaan. Kovin olivat lumessa sekä isä että tytär. Jaakko sulaili jääpuikkoja irti parrastaan, asetti kintaansa uunin syrjälle ja istui kappaleen aikaa äänettömänä takkakivellä.
"Kyllä se kiskotti", sanoi viimein. "Senhän arvaa, kun on tuollainen Jumalan ilma. Näyt olevan aivan uupunut", kiirehti Anna-Kaisa vastaamaan.
"Kylläpä alkaa uuvuttaa…", sanoi Jaakko ja painausi kyynäspäittensä varaan.
Anna-Kaisa katsoi pitkään kumarassa istuvaa miestänsä. Hän näki kohta, että Jaakolla oli jotakin ikävää mielessänsä.
"Pistetäänpä tässä pannu poroon", puheli Anna-Kaisa lempeästi niin kuin olisi tahtonut jokaisella sanalla hellästi koskettaa työn uuvuttamaa puolisoaan. "Tuossa se kiehuu samoilla tulilla ja virkistää sinua. Hyvinkö niitä on vielä heiniä Höytyän ladossa vai joko alkavat loppua?"
"Onhan niitä vielä, mikäpä ne kesken lopettaisi", sanoi Jaakko. "Ja kyllä kai tässä olisi meille itsekullekin se vähä mikä tästä on opittu saamaan."
Hän haki tahkokiven nurkkahyllyltä ja ryhtyi hiomaan veistänsä.
— Eivät asiat ole niin kuin ovat olleet, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Nyt on jotakin tapahtunut.
"Maannutko se on Jannekin koko ajan?"
"Maannut on, nukkunut."
"Mikä hänenkin elämästään tullee. Kyenneekö itseään elättämään koko elämänsä ikänä."
"Herra tietää, mutta hänen aikeitansa meidän on mahdoton arvata."
"Muka tarvitsee näitä torpan tiluksia", puheli Jaakko kappaleen ajan kuluttua kuin itsekseen. "Eikö hänellä nyt ole maata kuokkia ja kyntää muuallakin, ettei juuri toisen torppaan tarvitsisi käydä käsiksi."
"Herranen aika, mitä sinä puhut?" sanoi Anna-Kaisa hätääntyneenä ja keskeytti perunain kuppiin ammentamisen. "Meidänkö torppaan?"
"Meidänpä, meidän."
"Tämäkö uusi isäntä?"
"Tämä juuri."
"Sen takiako hän sinut oli kutsuttanut luoksensa?"
"Sen. Kuuluu vuokra-aika loppuneen."
"Mihinkä me poloset nyt joudumme?" sanoi Anna-Kaisa purskahtaen itkuun.
"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin voimme toimeen tulla."
"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka tähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin."
Jaakko katsoi Anna-Kaisaa, ja hetkeksi lauhtui ilme hänen otsallansa.
"Nytkö ovat sitten turhaan menneet kaikki aherruksemme?"
"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada jonkunlaisen korvauksen työllemme — muutenhan olisivat lait ja oikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan mahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että tästä on muutettava pois."
"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet lapsemme ja…" - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin tulvivat uudet kyyneleet.
"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän minulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta mieli tekee päästä valmiille apajalle."
Sinä iltana oli Niemelän torpan asukkaiden mieli lamauksissa.
Jaakko oli nuoruudessaan palvellut myöskin Pietolassa, joka ei ollut hänen torpastansa kaukana. Tiukassa kohdassa oli hän aina turvautunut Pietolan isälliseen neuvoon ja lähti nytkin illan hämärtäessä hänen mielipidettään kuulemaan.
"Onpa kummaa käsittää Kuljun menettelyä", sanoi Pietola Jaakon asian kuultuansa. "Mistä syystä hän sinua siitä pois häätää? Parantunuthan maa on sinulla ollessa."
"Niin minustakin, sillä olenhan siellä penkonut kuin sonni kannikossa."
"Niinpä vain. Ja maa työntää heinää ja viljaa, että rutisee."
"Mutta sellaisessa asemassahan me torppari-rukat olemme: kun olemme raataneet nuoruudenvoimamme loppuun, niin tuleepa toinen ja sanoo: 'Nyt sitä saa muuttaa.' Siitä jo suuttuu suunnan mieskin!"
Pietola istui äänettömänä.
"Jos minä nyt saan tästä Kuljulta korkeintaan 2000 markkaa ja maksan sillä 1500 markkaa velkaa, joka minulla nyt on tämän mökin takia, niin mihin minä panen tämän 500 markkaa, joka jää?"
"Maahan uudestaan", sanoi Pietola.
"Maahan!" hengähti Jaakko. — Hän oikein hämmästeli katkeraa ääntänsä, mutta tunsi samassa kuin varmistuvansa asiassa. — "Sitten kun olen kyllin taasen tapellut jonkun suon reunassa hallan kanssa, ojittanut, kuokkinut ja puskenut siellä ja minun poikani jatkaa työtäni niin kuin minä nyt olen tehnyt, niin saattaapa jonakin päivänä tulla tieto, että vuokra-aika on loppuun kulunut eikä uusita! Ajatelkaapa asiaa minun kohdaltani!"
"Eihän tuo niin epätoivoisesti aina käyne. Ehkä eivät kaikki menettelisi Kuljun tavalla."
"En minä usko, että te esimerkiksi menettelisitte, mutta taidammeko yksikään katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, miten silloin menetellään."
"Laita asiat paremmalle perustukselle! Osta palstatilaksi, eikä kukaan voi sinulta omaasi koskaan hätyyttää!"
"En tuota tiedä! Kyllästyttää koko elämä. Kuljullahan on täysi oikeus menetellä niin kuin haluaa, mutta minusta tuntuu niin kuin tapahtuisi verinen vääryys."
"Ei se ole kumma, jos olet katkeroittunut, — olisin minäkin. Mutta sillä ei nyt asia korjaudu. Mitäs mietit siitä palstatilasta?"
Jaakko imi äänettömänä piippuaan, ja katse piirteli synkkänä pitkin lattian saumaa, päättyen aina kellarin luukun puuhun upotettuun messinkirenkaaseen. Hän ei jaksanut päästä eroon tuskallisesta ja apeasta mielialasta.
"En tiedä…", sanoi ja istui jälleen yhtä äänettömänä.
"Vai oletko jotakin muuta suunnitellut?"
"Enpä paljoa."
"Jos vuokrallakin asettuu asumaan, niin pikku rahat ovat pian tirkenneet siihen."
"Ainakin näin maalla, missä päiväpalkka on niukka."
"Vuokrat ovat tietysti myöskin, mutta oma katto kun olisi pään päällä, niin silloin…"
"Jaksaneeko tuota enää saada. Eikö liene parempi lähteä parempia ansioita etsimään."
"Mihin sitten?"
"Ajattelin kaupunkiin."
"Mitä?" — Pietola otti piipun suustansa ja katsoi hämmästyneenä
Jaakkoa.
"Vai kaupunkiin! Olen sinua tähän saakka pitänyt järkevänä miehenä.
Entäs perhe?"
"Sinne mukaan. Siellä jo vanhin tyttö on. Tuossa on toinen juuri aikuiseksi saapunut ja kykenee jo työhön. Siinä se kostuisi poikakin…"
"Niin, kyllähän se näin tuntuu selvältä, mutta en minä sittenkään sinuna lähtisi. Siihen on niin monta syytä. Et sinä osaa arvata, mitä sekin mukanansa tuo. Enhän minä sano enkä toivo, miten sinulle ja lapsillesi käy, mutta tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin, miten on käynyt Nurkkalan Heikille ja monelle muulle. Mitä on tullut heidän lapsistaan siellä. Kyllä minusta tuntuu, että vaikka täällä kuin ahtaalta tuntuisi elämä, niin joka suhteessa sittenkin 'maa on vakasin ja Jumala totisin'."
* * * * *
Jaakon mielestä ei kuitenkaan haihtunut katkeruus.
"Minun puolestani saa riittää talollisille raataminen", sanoi hän eräänä päivänä taasen Anna-Kaisalle. "Jos Kulju olisi uusinut sopimuksen entisillä ehdoilla, niin olisin möyrinyt tällä tilkulla kuin myyrä ja minä takaan, etteivät täällä olisi kasvaneet sammalta kedot eikä pajupehkoja ojat. Mutta saakoon tahtonsa läpi! Käykööt maan yli arviomiehet ja puskekoon uusi isäntä rahaa. Me poistumme, vaikka kirveleekin sydäntämme."
Juuri näihin aikoihin tuli Katrilta kirje, jossa hän kertoi voivansa hyvin. Hän oli aivan äsken saanut pienen palkankorotuksen, joten saattoi nyt päivässä ansaita joitakin kymmeniä pennejä enemmän kuin tähän saakka.
"Ja tietysti se siitä on aina kohoamaan päin, mikäpäs siinä olisi", päätteli Jaakko. "Ei, kyllä tästä on sinne meidänkin lähdettävä." — Eikä suinkaan tässä muuta keinoa olekaan, — jatkoi hän ajatusta itsekseen. — Tuossa on perhe, joka tarvitsee hoitoa, Jannekin, kivuloinen raukka tässä. Jotakin nyt on yritettävä, eikä suinkaan auta kädet ristissä jahkailla. Voin minä näyttää Kuljulle senkin, ettei tarvitse kahta kertaa käskeä.
Hänestä alkoi vähitellen tuntua niin kuin hän irtautuisi näistä entisistä työn tantereista. Anna-Kaisa vaan pyrki sekoittamaan koko asian… siinä itkeä siirasi. Mihin sitä itkulla? Jopa kai tässä nyt!
Kuitenkin hän tunsi itsensä rauhattomaksi joka kerta, kun näki vaimonsa itkeskelevän; hän tunsi kadottavansa varmuuden asiassa.
Mutta eräänä päivänä sanoi Anna-Kaisa: "Mikä tuon tiennee mikä onni se sielläkin sentään kohtaisi. Saattaisi olla onneksi Jannellekin. Tuossa hän nuuruu päivästä toiseen eikä näy parantuvan. Jos jaksaisi siellä saada lääkärin hoitoon."
"Siellähän ne ovat lähellä lääkärit jos lääkkeetkin, muutaman kivenheiton päässä, ehkä toisella puolella katua", ilostui Jaakkokin, kun kuuli Anna-Kaisan puolelta näin matkaluvaksi myöntyvän. "Ja on siellä yhtä ja toista valopuoltakin, jos lienee varjojakin."
"Eläväthän siellä muutkin ihmiset", myönteli Anna-Kaisa.
"Elävätpä hyvinkin!"
Asia pidettiin kummaltakin puolelta päätettynä, vaikkei sitä vielä toisilleen vakuuteltu.