II.
Nyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän yllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin suunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.
Kotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein peittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona vielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he vielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien aikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin tapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.
"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois kotoamme", sanoi Anna-Kaisa.
"Eikö sitten niin juuri ole tapahtunut?" täydensi Jaakko.
Niin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta ilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin vähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut savupiippu katolla…
Jo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä puhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada mieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi jonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että kyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo vähän sen asian takia puuhannut siellä.
Junamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä. Heille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet puhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti tupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät jalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi ihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten mielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta ja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen välillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle heitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä kaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen osanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen jälkeen ettei huomattukaan.
"Kas niin, nyt ollaan perillä", sanoi emäntä yhtäkkiä.
Juna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui ensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja matkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle. Edellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului vaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan pitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina asemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.
Koko asemahuoneen edusta kiehui mustanaan ihmisiä. Niemelän väki ei tiennyt, mihin mennä. He pysähtyivät hetkeksi ja kerkesi Anna-Kaisa sivumennen nähdä erään nuorenpuoleisen naisen, joka kantoi sairaan näköistä lasta käsivarrellaan. Lapsi oli käärittynä ison huivin sisälle, ainoastaan kalpeat kasvot vähän näkyivät. Molemmilla puolilla riippui hameessa vähän vanhempi lapsi, puutteellisesti puettuna ja kylmästä väristen.
"Kun sinä nyt koettasit sieltä meitä muistaa", puhui nainen itkien ylös vaunusillalla seisovalle puolisolleen. "Tiedäthän sinä, ettei meille jäänyt juuri mitään kotiin…"
Enempää ei Anna-Kaisa kuullut. He kantausivat väkijoukon mukana kauvas vaunun porrasten luota.
"Pois tieltä!" huusivat jo toiset. Ja samassa jyrisi ohi kuorma matkatavaroita. Asemahuoneen ovi oli kuin joku nielukohta, minkä kautta koko elämän piti virrata. Siihen nyt pyrkivät Niemelätkin, sysäytyen ja paiskautuen kuin myllyssä.
Takana soivat junailijain pillit, kiljuivat veturit, kitisivät pyörät kuraisilla kiskoilla, kolisivat vaunujen puskimet ja kytkyet. Ovesta virtasi hikinen, märkien vaatteiden ja kenkien löyhkän turmelema ilma. Pitkin odotushuoneen lavitsoita istui junia odottelevia matkustajia, äideillä sylilapset käsivarsillaan, vähän isommat lavitsoilla puolinukuksissa viruen. Pöydillä, istuimilla ja lattialla siellä täällä, missä suinkin riitti tilaa, oli kaikellaista matkatavaraa sikin sokin.
Kaikista uteliainna, joka hetki aina jotakin uutta huomaten, salaisesti mielessään riemuiten, kulki Anna. Asemahuoneen portailta hän näki ensi kerran kaupungin, sen ihmisvilinän, liikkeen kaduilla, kuormien kulun ristiin rastiin, korskeat ajoneuvot, pyhävaatteiset ihmiset — aivan kuin olisi täällä jossakin vietetty suuren suuria häitä tai hautajaisia. Naiset olivat merkillisissä puvuissa, nahkoja käsissä ja kaulassa, päässä kummalliset töyhtöniekkalakit. Ja mikä tuossa ajoi ohi hännättömällä hevosella peilikirkkaassa reessä? Joku korkea virkamies varmaan, koska oli kiiltonapit. Reen perällä hänen takanaan istui joku rouva. Hatun töyhtö hulmuili vähän alas lasketun kuomun syrjän yli. Siinä hetkessä oli reki ohi, ja toisia tuli jäljessä.
Väkijoukon mukana he kulkeusivat keskemmälle kaupunkia leveää puistokatua, jonka molemmin puolin upeili kauppaliikkeiden lasiseinäiset rakennukset, seiniin maalatut tai ulkoneviin kilpiin kirjaillut moninaiset liikeilmoitukset. Toisissa liikkeissä paloivat lamput keskellä päivää. Ihmisiä kuhisi myömäpöytien ääressä kuin markkina-aikana maakauppiasten puodeissa. Mistä riittikin väkeä joka paikkaan, työhön ja touhuun tai joutilaana, ilman mitään tarkoitusta vetelehtien kulkemaan lämpymissä vaatteissaan pitkin katuja? Tuolla huudeltiin, tässä väiteltiin, tuossa meni ihmisiä kiinnittämättä huomiotansa edes siihen, että joku pieni tyttönen loukkautui. Ihmiset riensivät myymälöihin, kahviloihin, ja sieltä taasen ulos yhtämittaa, keskeytymättä.
Katri oli kirjoittanut, ettei hän luultavasti pääse asemalle saakka vastaan, ja oli neuvonut kadut, joita myöten heidän oli tultava. Sen opastuksen mukaan he nyt kulkivat, kunnes tulivat Läntiselle Pitkällekadulle. Siitä he kääntyivät oikealle ja tulivat suureen puistoon. Täällä liike jo vähän rauhottui, mutta samalla he tunsivat yhä enemmän kuin hukkuvansa monilokeroiseen kaupunkiin.
Oikein tuntui turvalliselta, kun he näkivät puistokäytävällä jonkun vanhanpuoleisen naishenkilön lakaisevan. He eivät olleet uskaltaneet vielä kenellekään puhua mitään. Mutta Anna-Kaisa pysähtyi nyt ja rupesi kyselemään, missä Katri mahdollisesti asuisi.
"Voi hyvät ihmiset", sanoi vanhus ja puistautti päätänsä, "voisiko täällä tietää, missä joku asuu? Tuossa minä näen tuhansia kävelevän päiväkauden. Ei kukaan minua huomaa enkä minä erikoisesti ketään. Mutta missä he mikin asuvat, sitä ei osaa sanoa. Tuossa nelikerroksisessa rakennuksessa asuu satoja, tuossa samoin, asuu vinttikerroksessa, tuolla joiden pienet akkunat ovat katolla, asuu kellareissa, joihin valo pääsee katukäytävän paksusta lasista. Mutta kuka heistä missäkin asuu, se on mahdotonta tietää. Missä se on työssä, jota te haette?"
"Hänen pitäisi olla kai jossakin tehtaassa", sanoi Anna-Kaisa.
"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän asuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka on tässä edessänne."
"Vanhaa kaupunginosaa se pitäisi olla. Eikö se ollut niin kirjeessäkin?"
"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka seisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille osaatte."
Vanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja toisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut latostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus hivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.
Pakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa kuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena puun alla vaeltavan vanhuksen hartioille…