III.
Vihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa oloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä perheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen vanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla toimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta illalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen varsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat vei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja toi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia kumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.
"Vai Katrin vanhemmat!" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan löysi Niemelän väen kotoansa. "Tervetuloa! — Noo, älkää olko huolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei muuten niin tappelemalla."
Annaa huvitti kovasti pystynenäinen, kompia laskeva Saarnin emäntä.
"Kyllähän te näette minkälaista meillä tässä on", sanoi Saarniska, leväytti kätensä ja antoi niiden sieltä pudota lanteillensa. "Tässä me tohisemme lapsinemme. Katsokaapas, tässä on tällainen kamari kuin salkkari. Onko tämä nyt kahtakaan metriä joka suuntaan? Keittiö on tässä. Ja kun me keräännymme tähän iltasella, niin kylläpä tässä ovat paikat täynnä."
"Ei ole ollut leveästi tilaa meilläkään", yritti Anna-Kaisa väliin.
"Köyhillä ihmisillä!" tarttui Saarniska puheeseen. "Mistä sitä on? Onhan täällä maailmassa avaraa ilman alla, mutta pitääpäs siitä huolimatta löytyä tällaista ahtautta."
"Katrikin tässä vielä…"
"Katri on kuin talon ihmisiä, niin kuin vanhin tyttö konsanaankin. Me olemme häätyneet pitämään aina jonkun vuokralaisen, milloin olemme onnistuneet saamaan sellaisen, joka voi sietää lasten kirkunaa. Pitää koettaa silläkin tavalla saada vuokran lyhennystä. Ajatelkaa: kaksikymmentäviisi markkaa kuussa on näistä kömmänöistä!"
Saarniska puuhaili tulta uuniin ja ryhtyi laittamaan illallista.
"Oletteko syöneet jo? — Niin, missäpä olisi vielä kerjennyt, kun juuri olette saapuneet. Lyödäänpä tuosta perunoita pata täyteen, niin jää vieraillekin, että pääsette siunattuun alkuun tässä. Huomennapa sitten saattaa sijotella ja järjestellä."
"Ei nyt pitäisi meidän takia vaivata…", yritti Anna-Kaisa.
"Mikäpäs tässä, tulihan näitä kuumentaa, ja yhteisiähän ne ovat uskovaisten tavarat. No, mikä kaiskina siellä kamarissa on? Siivolla, sikiöt, ja Jussi myös!"
Vähitellen päästiin illastelemaan, ja ihmeellisesti taisi Saarniska järjestää perheensä ja vieraansa pieneen huoneustoonsa yöksi.
Jaakko pääsi työhön Blombergin suureen nahkatehtaaseen. Eipä hänellä suinkaan mitään ammattitaitoa ollut, mutta suuressa työpaikassa löytyy aina sellaistakin puuhaa, missä kokonaan harjaantumaton menee niiden mukana ja kehittyy vähitellen. Jaakko oli vahvarakenteinen mies, ja mestari kohta suunnitteli, mihin sellaista työvoimaa käyttäisi.
Anna taasen onnistui pääsemään paperitehtaaseen lumppujen repijäksi. Tuossa kurjassa työssä hän raastoi päiväkaudet, ansaiten tuskin ruuan ja vaatteet itsellensä. Mutta hän oli siitä huolimatta iloinen, sillä hän oli nyt päässyt kaupunkiin, jonne oli salaisesti ja kauvan halunnut.
Hän oli aivan pienuudesta pitäen ollut aivan eri luontoinen kuin Katri. Katrin koko toiminta oli aina suunnattuna kotiin päin, Annan kodista pois. Hän olisi ollut valmis lähtemään koska hyvänsä outoon kaupunkiin. Ei sillä tytöllä olisi päätä palellut. Aina hän siitä puhui. Kun sitten joskus syrjäiselle kotikylälle sattui kulkemaan joku kaupunkilainen, oli hän kuin ilmestys Annan mielestä. Hänen vaatetustaan, käytöstään ja puhettaan hän ihaili sanomattomasti. Hänestä hän puhui ja uneksi sekä hänet yhdisti leikkeihinsä. Niemelän tuvan loukko oli aivan täynnä kaupunkilaista. Siinä oli leikkelyksiä kuvalehdistä, joita Anna oli saanut kirkonkylän kauppiaalta ja apteekin lapsilta. Entäs sitä höpsötystä sitten! Anna-Kaisan oli täytynyt oikein pysäyttää kaiteensa toisinaan kuunnellakseen tyttönsä touhuamista. Hänellä oli aivan ihmeellinen vaisto kuvitella, minkälaista on kaupungissa.
Joskus pääsi hän äitinsä kanssa käymään kirkonkylällä. Se oli hänelle hyvin mieluista. Olipa hän niin rohkeakin, että uskalsi vaan mennä oikein sisähuoneisiin apteekin lastenkin kanssa leikkimään. Oikein sai hävetä hänen puolestaan. Mutta kun Anna oli vilkas lapsi, puhtaasti puettu, salli apteekkarin rouva sen. Olihan se vaihtelua heidänkin lapsillensa.
Kylläpä Niemelän tuvan nurkka avartui jokaisen kirkonkylällä käynnin jälkeen. Mutta seinät alkoivat yhä enemmän puristaa. Ulos kotoisilta tienoilta paloi tytön halu.
Kaikkein riemullisin hän olikin ollut kaupunkiin muuttajista. Pian hän sai tuttavia ja joutui heidän kauttansa tutustumaan kaupunkielämän kaikkiin puoliin.
"Vaivaako neitiä ikävä?" kysyi Elli-niminen tyttö, joka työskenteli hänen lähellänsä samassa pöydässä.
"Eipä tuo kovin", sanoi Anna vähän hämillänsä "neidiksi" puhuttelemisesta.
"Minä vaan ajattelin, kun neiti niin nuhjottaa hiljaa omassa elämässään."
"Eihän tässä ole vielä kerjennyt keneenkään tutustua. Tuntuu vähän yksinäiseltä."
"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa. Eikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime sunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä oli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat jokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme oman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman pesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä."
Ellin silmät säihkyivät, ja hän riipoi lumppuja niin että tomu pölisi.
"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin siemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä totisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin, Laura?"
Laura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli enimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän. Toisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa sunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa häntä. Heitä harmitti sellainen "pyhimys", joka päivät nyylää työnsä ääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa pakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin nuoruus merkitsi?
"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen kauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja mistä syystä", sanoi Laura vakavasti.
"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme", sanoi Elli, "mutta niin pyhä ja muuttumaton ja suuttumaton… Meidän kultu Lauramme! Ihan kiusallisen kiltti tyttölapsi!"
Laura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli aikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti tarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät puhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista uhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina. Mutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. — Tai oli se myöskin rauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla eivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä kerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla käyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä vaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi siitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.
Minkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen vakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin sanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.
Ja toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö, hyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.
Turhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän seisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.
Annaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi toisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin siellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän hän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella sunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi mukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja kokea!
Täällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään sellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin työpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään erikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla seinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät lukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi pauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä liikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä, hihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen tenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki samassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.
Miehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat hänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät olevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai joutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät silmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.
Päivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin. Heistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi "pitää hauskaa". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.
"Saako neitejä seurata?" kysyi joku konesalin miehistä, joka päivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.
"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.
"Kylläpä nyt ollaan!"
"Ollaanpa nyt!"
"Kelpasipa tuota viime sunnuntaina."
"Mitäs kun viime! Eteenpäinhän se onkin elävän mieli."
"Ja kuollut taakseen katsokoon!" sanoi konesalin mies sekä astui sivulle kävelemään.
"Herra Rinne ja neiti Niemelä", esitteli Elli. — "Tulithan sinä, vaikken minä luvannutkaan."
"Eikös se aina ole vähän sillä tavalla. Minähän tulen ja sinä tulet — ja neiti Niemelä tulee myös, vai kuinka?"
Rinne kääntyi Annaan ja tempasi hänet mukaan leikkiin. Naurettiin yhdessä.
"Rinneppä siinä kalasti uuden lumpunrepijän", sanoi joku takana kulkevista tytöistä toisille.
"Ja komea tyttö se onkin."
"Vielä."
"Maalainen!"
"No, kyllä hän pian kaupunkilaistuu ja nuoran jälki kuluu pois sarven juuresta."
"Minkä nuoran?"
"Sen, jolla hänet tähän kaupunkiin pois maatiaisten joukosta talutettiin."
Tytöt nauroivat ja poikkesivat toiselle puolelle katua.
"Sinä muistelit vielä viime sunnuntaita", sanoi Rinne ja katsoi
Elliin merkitsevästi.
"Kyllä kai! Tokihan sellainen nyt muistissa pysyy."
"Vähintäänkin… muistissa…"
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitanpahan vaan."
"Sinäpä nyt olet tänään kuin arvoitus."
"Koetappas sinä sitten arvata!"
"Mikä sinun ilveesi tietää! Ja mitä sinä milloinkin tarkoitat!"
Ja mitä Rinne tällä kaikella tarkoitti, ei selvennyt kenellekään, tuskin hänelle itselleenkään. Ehkei hänellä ollutkaan muuta tarkoitusta kuin pitää ääntä, herättääkseen siten huomiota.
Hän oli jo aivan ensi näkemältä kiintynyt Annaan. Siinä tytössä oli jotakin, joka veti puoleensa, ja Rinne suunnitteli suhteensa jo kauvaksi eteenpäin. Hän oli tämän kaupungin tytöt tullut tuntemaan pienessä ajassa ja he hänet. Jokainen vastatullut lensi kuin hyönteinen hämähäkin seitin ympärillä, joka silmänräpäys vaarassa joutua kiedotuksi.
"Uskaltaisitko minun kanssani enää sellaiselle retkelle lähteä?" kysyi Rinne taasen Elliltä, katseellansa samassa etsien Annan katsetta.
"Kyllä, kun lupaat olla siivommasti."
"Hyvät ystävät! Siivommasti! Olenko minä purrut tai potkinut tai hännälläni ropsinut?"
Tytöt revähtivät nauramaan.
"Arvasinhan minä, että sinulla on jotakin minua vastaan. Ilmankos ne ovatkin huulet olleet pitkällä ja paksuna kuin ruomapari."
"Eikö sitten olisi syytä?"
"Mitä?"
"Muisteleppas!"
"Minä kyllä en muista! Koettakaapa te, neiti Niemelä, muistella!"
Anna nauraa heläytti mukaan. Mistä hän tiesi, niitä oli tapahtunut. Olihan hän ollut kokonaan toisella suunnalla. Mutta mitä todellakin oli tapahtunut, siitä hän olisi halunnut tietää. Rinteen ja Ellin näteleminen sisälsi jotakin salaperäistä.
"Teillä on varmaankin ollut hauskaa siellä", puuttui hän puheeseen.
"Kyllähän muuten, mutta herra Rinne saattaa aina häiriöitä aikaan, milloin hän on vaan matkassa."
"Kas, kas! Tässähän kohta saa surra syntymistään. Vai minä se olenkin viides pyörä vaunun alla. Ei kai sitten liene muuta keinoa kuin irtautua ja hakea oma pari itsellensä. Mutta sen minä sanonkin, että minä valitsen varren varrelleni!"
Rinne katsoi Annaa, niin että tämä sävähti punaiseksi hiuksiaan myöten.
He olivat juuri saapuneet nurkkaukseen, josta Annan piti poiketa kotiinsa.
"Vai luuleeko Elli, etten saa!" jatkoi Rinne voitonriemuisesti.
Anna ei tiennyt, mitä oikein ajatella sellaisesta lähentelemisestä. Hän piirteli kengänkärjellään ympäri katukäytävän kiveä ja katsoi alas. Hän ei uskaltanut silmäillä kumpaistakaan. Tuntui vaan niin kuin Rinne olisi edelleenkin tarkannut häntä kiinteästi. Kun hän vihdoin sitten kohotti katseensa, iski Rinne silmää hänelle. Hänpä nyt oli oikea velikulta!
"Minä voin yhtä hyvin tehdä saarimatkan oman tyttönikin kanssa", kiusotteli Rinne Elliä.
"Onnea matkalle!"
Anna lähti kotiinsa ja Rinne sekä Elli menivät yhdessä työväenyhdistyksen ruokalaan. Aluksi oli yhdistyksen vahtimestari vuokrannut erään suurehkon huoneen rakennuksen alakerrasta ja perustanut siihen ruokalan. Mutta kun yritys näytti onnistuvan, olikin yhdistyksen johtokunta ottanut häneltä pois huoneen ja perustanut siihen oikein yhdistyksen ruokalan, joka parin kolmen vuoden kuluessa kehittyi aika mahtavaksi. Se tarvitsi jo koko rakennuksen alakerran, jopa osia toisesta kerroksestakin. Parin, kolmen palvelustytön sijasta oli nyt jo yli kaksikymmentä, lisäksi emännöitsijä ja renki. Ei koko kaupungissa ollut sellaista ruokalaa.
Kun lukuisien tehtaiden pillit soittivat väen ruokatunnille ja tuhansiin nouseva joukko pöllähti kadulle täyttäen sen kuin juhlakulkueiden aikana, niin useakin kiirehti silloin juuri yhdistyksen ruokalaan.
Jo muutamia minuutteja ennemmin olivat palvelijat kattaneet pöydät, latoneet vuoret kutakin lajia, kiidättäneet juoksujalkaa keittonsa jakelupöydälle. Yhtäkkiä olivat sitten huoneet täynnä mitä erilaisimmin puettua väkeä. Siinä ruskeaa ja sinistä puseroa, resuista ja paikattua vaatetta, kalkkiutuneita saappaita, likaantuneita riekaleita. Toisten vaatteissa seurasi mukana työhuoneiden ilkeä löyhkä. Sen takia söivät nahkurit eri nurkassaan, sillä heidän lähellään oli mahdoton muiden saada suupalaansa nielaistuksi.
Rinne ja Elli asettuivat erään avaran salin nurkkaukseen, josta saattoi nähdä yli koko huoneen.
"Kuinka onkaan saattanut päästä livahtamaan puoli vuotta, enkä minä vielä ennemmin ole tullut esitellyksi neiti Niemelälle?" sanoi Rinne.
"Etkö nyt vielä kerkiä?"
"No, parempi myöhäänkin kuin ei koskaan."
"Taitaapa tämä nyt olla vahinko, jos joku tytöistä säilyykin sinulta salassa."
"Vahinkoko? Mikäs se muu on kuin vahinko? Sellainen tyttö!"
"Joko taas!" Rinne iski silmää Ellille.
"Älä yhtään toivokaan! Minä otankin hänet siipien! suojaan."
"Ota, ota ja toimita asiat niin, että hän tulee ensi sunnuntaina saareen."
"Eipä vähää! Vai pitäisi minun siis tuoda kilpailija itselleni."
"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin voita leivällä."
"Älä nuolase ennen kuin tipahtaa!"
He lähtivät kumpikin noutamaan lisää lautaselleen.
Uusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja he viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat kohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.
Palvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen jakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä mittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta mistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla. Käytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa täysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.
Oli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut kuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä ollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta ja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai kapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen, kilvoitteleminen ja mässäys.
Aivan uupuneina olivat palvelijattaret, kun tehtaalaiset olivat menneet pois.
"Onpa siinä taasen sotkettu!" sanoi joku heistä.
"Katsokaas, miten tuossakin on otettu voita lautaselle enempi kuin oli tarvinnutkaan. Mihin minä panen nyt tämän?"
"Lyö sian astiaan! Mitäs sinä huolehdit, toisen palvelija."
"Entäs täällä sokerin siivoa!"
"Sinne samaan sekin!"
"Tuossa on leipääkin!"
"Sepäs kelpaakin: voita ja leipää!"
"Tuossa vielä lihanlientä, koskapa jollekin nauhasuulle ei ole muka kelvannut."
"Mutta jospa se onkin ollut kirkko niin täynnä, ettei ole pappi sisälle mahtunut."
Joku oli huomaavinaan viimeksi sanotussa kaksimielisyyden, ja nauraa kikattaen jatkoivat tytöt pöytien siivoamista.