IV.
"Raatajan Vapaus" oli ilmestynyt taas lauvantaiksi kaksoisnumerona. Ilmoituksista oli muodostunut oikein lisälehti, sillä niitä oli tulvinut kaikista ammattiosastoista omasta ja lähikaupungista, jossa ei ollut omaa puoluelehteä, sekä maaseudulta.
Ohjelma näytti olevan jotensakin samaa kaikissa: alkusoitto, avajaissanat, runo, huilusoolo, kupletti, joku seuranäytelmä, pukutanssi ja yleinen tanssi eli "kentän tallaaminen" tai "kengänpohjien hivutus". Jossakin juhlassa puhui puoluesihteeri tai -agitaattori. Muutamassa oli pidetty tarpeellisena huomauttaa, että puhe ei kestä kauvan, sillä pääasia oli lopussa oleva yleinen tanssi, jonka "soittaa kuuluisa harmonikkataiteilija".
Koko maailma "Raatajan Vapauden" vaikutuspiirissä näytti juhlivan taasen tänä sunnuntaina niin kuin kaikkina muinakin. Olihan nyt se aikakin. Koko luontohan nyt juhli, sillä kesä oli kukkeimmillaan. Kaikki tunsivat tarvetta iloita, etenkin kaupunkilaiset. Mutta se oli nykyään varsin välttämätöntä maaseudullakin. Sielläkin oli jo tullut puute ilon syystä ja täytyi keksiä ohjelmaa iloitsemiseen. Sitä paitsi se oli tarpeellista siksi, että jokaista yhdistystä painoi raskas puoluevero, ja rahaa oli tehtävä millä keinolla hyvänsä.
Ammattiosastojen yhteinen huvitoimikuntakin oli puuhannut ulkoilmajuhlan Hupisaareen. Oli saatu oikein pääkaupunkilainen puhuja tällä kertaa.
Esitettävässä näytöskappaleessa oli Ellilläkin pieni osa, ja tämän kautta oli juhlahumua tullut ystävystenkin keskuuteen.
Anna oli melkein kaiken vapaa-aikansa Ellin seurassa. Hätäisesti hän kävi syömässä kotonaan, mutta olipa usein yötäkin Ellin asunnossa. Äiti kyllä mökötti sellaisesta yöjuoksusta, mutta mitäpä hän siitä välitti. Milloinkas sitten sai nauttia vapaudestaan, ellei kuudesta illalla kuuteen aamulla. Ei sitä ollut liiaksi, se piti saada täydesti itselle. Hänen teki mieli kokonaan erota kodista ja muuttaa Ellin kanssa yhdessä asumaan. Kyllä kai se sitä paitsi olisi ollut tarpeellistakin, sillä Niemelät olivat nyt kesäkuulla vuokranneet Saarnin entiset huoneet.
Kello kävi jo yhtätoista, kun Elli ja Anna nousivat sunnuntaina.
Soitettiin juuri kirkkoon.
Anna pani pois akkunalta irtonaisen kehysverhon ja katseli pihalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Näin kesäsydännä se oikein valaisi pihamaatakin, kun pääsi korkeudesta hohtamaan yli rakennuksien.
Laululintusia oli tullut pihlajaan, joka kasvoi pihan perukassa. Ei ollut ollut sadetta moneen päivään. Puiden lehdet olivatkin paksun pölyn peitossa, että näytti oikein ikävältä, ja muutamat kukkaset, joita talon rouva oli istuttanut voimattomaan maahan pihlajien juurelle, kituivat helteessä.
Tytöt olivat nukkuneet lattialla, sillä kunnon sänkyä ei ollut tässä asunnossa. Pihalle päin olevan ainoan akkunan edessä oli ympyriäinen pöytä, jolla kitui ruukkukasvi. Pöydän molemmin puolin oli kaksi sorvaamalla tehtyä kolmen ja puolen markan tuolia, ja kaksi samallaista oli kumollaan vuoteen päänalusia kohottamassa. Akkunoissa oli halvat pitsiverhot, jotka olivat monessa pesussa jo repeilleet. Ilmeisesti ne eivät enää kauvan kestäisi, vaikka vielä silityksen avulla pysyivätkin koossa. Pesän edessä oli öljykeittiö, jossa saattoi lämmittää teevettä ja käherryssaksia. Milloin Elli oli yksin kotona, nukkui hän eräänlaisessa pukkisängyssä, jonka saattoi panna pieneen kokoon nurkkaan ja laittaa sen päälle makuuvaatteet päivän ajaksi. Sen hän oli ostanut vankien töiden myymälästä, kun omaa elämää alotti. Pitsiverhojen ja ruukkukasvin lisäksi somistivat huonetta vielä "Työläisen Joulusta" leikatut taulut, joita oli nuppineuloilla kiinnitetty seinäpaperiin. Uunin vieressä olevaan naulaan oli unehtunut punaruutuisesta kankaasta tehty työpusero.
Ellillä oli jo kauvan tehnyt mieli vähän lisätä kalustoa, mutta kahdenkymmenenviiden pennin tuntipalkasta ei riittänyt. Jos aikoi ajanmukaisesti pukeutua, niin täytyipä toisinaan tiukentaa syöntiäkin. Ei ollut ajattelemistakaan käydä kolmea kertaa ruokalassa, riitti kun yhdesti. Eineensä ja illallisensa sai järjestää niin kuin varat myönsivät.
Mutta tässä asunnossa oli kuitenkin oma vapaus. Sitä saavuttaakseen mielellään kielsikin itseltään yhtä ja toista. Täällä sai lähteä ja palata, koska itse tahtoi. Tänne myöskin sai tuoda kenen halusi ja milloin hyvänsä. Kun vuokransa koetti saada maksetuksi, ei talonomistaja muista seikoista välittänyt. Mitäpä kenenkään elämä häneen koski.
"Ala nyt jo nousta!" sanoi Anna Ellille, joka vielä loikoi vuoteellaan. "Yrjö voi pian jo tulla ja tapaa meidät aivan aamukunnossa."
"Mitähän kello jo lieneekään?"
"Kohta puoli yksitoista."
"Tämähän on suunnilleen herskapin nousuaika", sanoi Elli. "Ai, ai sentään! Kylläpä se olisi makeaa!"
"Ei nyt jouduta herkuttelemaan. Minunkin pitää vielä pistäytyä kotonani syömässä ennenkuin lähdemme. Mitähän siellä mahtaneekaan muori taasen mokista?"
"Niinhän ne muorit tekevät, joilla niitä on. Minulla tuota ei olekaan muoria eikä vaaria. Niin on likka kuin taivahan lintu. Mikäs estää minua elämästä niin kuin itse haluan."
* * * * *
Äiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli keittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.
"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan", sanoi
Anna-Kaisa.
"Mikäs nyt on tullut?" kysyi Anna aavistaen, että puhe kääntyy häneen.
"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu niin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla rauhallisin mielin."
Anna oli äänetönnä ja haki ruokaa pöytäkaapista.
"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.
Odoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään."
"Eihän minua tarvitse odottaa."
Anna-Kaisa huokasi.
"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata odottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa toivomasta koskaan."
"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen harjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt tulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne."
"Mutta miksi sinä, lapsiraukka, olet yhtä mittaa poissa kotoa? Sinä et voi aavistaa, kuinka aina täytyy olla huolissaan, että mitä on tapahtunut."
"Mitä sitä turhaa!"
"Sinä et tunne vanhempaisi mieltä. Emme me voi pitää vähäisenä asiana sinun poissaoloasi. Maailman polut ovat niin kovin liukkaat."
Annan mieleen muistui, kuinka Rinne usein oli laulanut kullasta, jonka hän tuo uuteen tupaan, ja kuinka siinä oli liukkaasta maailman tiestä. Jokohan hän oli tullut Ellin luokse ja odottivat siellä? Hän kiirehti syöntiään.
"Sinä olet vielä niin kovin nuori ja kokematon, ja siitä syystä minä kehottaisin sinua olemaan varovainen. Synti tarttuu kuin lika Valkoseen vaatteeseen."
Anna hymähti vastaukseksi.
"Kyllähän sinä hyngähtelet ja voit pitää minun puhettani halpa-arvoisena niin kuin minua itseänikin, mutta muista kuitenkin, että olen sinulle tämän sanonut rakastavin sydämin. En minä enää monta vuotta ole sinulle sanomassakaan — Herra tietää, ovatko nämä jo viimeiset varoitukset."
Anna-Kaisa suolasi keittonsa, kohensi kekäleet padan alle ja jatkoi äänetönnä keittämistä.
"Sinulla olisi kyllin syytä ottaa Katrista esimerkkiä", sanoi hän vähän ajan kuluttua. "Hänen käytöksensä on ollut aina nuhteetonta, ja hän on menestynyt tässä maailmassa".
"Niin, enhän, minä olekaan mikään Katriin verrattuna", vastasi Anna, pilkallinen sävy äänessään. "Meitähän ei voi asettaa rinnakkain."
"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset voisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?"
"Ei minusta ole hyvien joukkoon."
"Onko Katri sitten kertaakaan osottanut sinulle hylkivänsä sinua?"
"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni ilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja sanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?"
"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän on sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin kaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia vanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista."
"Se nyt on merkillistä", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä, "kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta pääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa hökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun päiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te tiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin kovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen, mutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa, ettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua."
Anna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja vaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.
Kaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen kuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat toteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa. Neuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä ollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.
Raskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle olisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla väsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko mikään. Ehkei mikään!