V.
Hupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin kaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime vuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.
Siihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana. Ihanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan sineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa, sillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti kummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti pehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.
Kohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja rautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat lehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat vesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena, välähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan tai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien aikaansaamat liikkeet.
Vuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut itsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella. Siihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden juurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät ravintonsa pesämaittensa seutuvilta.
Kylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi idän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien päärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella pinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko peippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden. Tiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen, vuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena puhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi ääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.
Selkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman laidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös. Milloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun ääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona tai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun luonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen tykintä.
Mutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat tulleet tilalle.
Vuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa viereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli ahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä he asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli revitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset pitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja lastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua, nokesivat vasta maalattuja seiniä.
Rantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon joka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä valkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun kirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina sellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet valuivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät jäljet.
Eikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin järven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja, joita näkyi eri suunnilta.
Kymmenet tehtaat kokosivat yhä uusia ihmisiä ympärillensä. Liike kasvoi alinomaa. Sikisi yrityksiä, joista ei ennen tiedetty mitään. Mikä äsken tuntui tarpeettomalta, oli jo kappaleen ajan kuluttua aivan välttämätöntä. Raha kulki kädestä käteen, ja sen orjina raatoivat tuhannet ja taas tuhannet miehet, naiset ja nuorukaiset tehtaiden katkujen seassa. Rahan orjia olivat heidän herransakin, jotka koettivat saada mahdollisimman suurta voittoa työväkensä koneiden avulla tuottamasta työstä.
Koko kaupunkiyhteiskunta oli muodostunut merkilliseksi kilvoittelulaitokseksi toistensa kustannuksella. Jos joku tuli nujerretuksi kilpailussa, kynityksi kuin paistettava lintu, ei se liikuttanut ketään. Koneiden aikakaudella oli suhde lähimmäisiinkin muodostunut koneelliseksi. Missä määrässä oma kanssaihminen saattoi olla koneena koneen ääressä, liikeyrityksissä, pankeissa, vekseleissä j.n.e., siinä määrässä hänellä oli arvoa yhteiskunnassa. — Kuuden aikana aamulla viilsivät ilmaa kymmenien höyryviheltimien kiljunnat, ja rautaiset sekä luusta, lihasta ja verestä rakennetut koneet alkoivat toimintansa. Pari kolme tuntia myöhemmin alkoivat konttori- ja pankkikoneet. Sama näivetyttävä, elämää tappava toiminta vähäväkisten keskuudessa, sama levottomuus liikemaailmassa.
Nyt sunnuntain vastaiseksi yöksi ja sunnuntain aamuhetkiksi oli toki vähän lakannut.
Oi, mikä nautinto, kun sai kerrankin levätä! Sai nukkua ohi kuuden, seitsemän, kahdeksan… ottaa vuoteessaan niin mukavan asennon kuin osasi ja tuntohermot ohjasivat. Ei soinut yksikään inhottava vihellys, ei riehunut liike kadulla — kirkkoon menijät eivät paljoa häirinneet. Voi, kun viikon seitsemästä aamusta yhdenkään sai itselleen!
Kellareissa, ullakkokamareissa ja viheliäisissä hökkeleissä laitakaupungilla sekä esikaupungeissa oikein hekumoitiin levosta.
* * * * *
Rinne oli saapunut, kun Anna palasi.
"Nyt saisitte joutua jo, muuten kerkiää juhlakin alkaa, emmekä saa ollenkaan olla jouten sitä ennen."
"Menemmekö sinun veneelläsi?"
"Silläpä tietenkin. Saatammehan sillä luurailla, missä haluamme, emmekä ole riippuvaisia laivan lähtöajasta."
Kaupungin ja saaren välillä oli vilkasta liikettä. Näin pyhäaikana järjestivät laivain omistajat säännöllisen laivakulun Hupisaareen.
Jo lauvantai-iltana oli useita mennyt saareen yöksi. Kun ilma oli niin lämmin ja suloinen kuin nytkin, saattoi aivan hyvin nukkua paljaan taivaan alla. Sitä paitsi tällaisen yön vietosta saaressa saattoi olla ajattelemisen aihetta sekä ennen että jälkeen. Se piti mieltä jännityksissä. Nämä retket olivat seikkailuretkiä, joita rakensi hermostunut mielikuvitus jo kauvan ennen kuin ne tapahtuivatkaan ja joissa todellisuudessakin oli ihan päätähuimaavia kohtia. Mutta sellaista juuri kaipasi nuoriso, jonka mieluisimpia huvittelupaikkoja talven aikana olivat tanssi-iltamat ja elävätkuvat.
"Eikös olekin 'Lindbergin pappa' taasen tuolla lahden pohjukassa!" sanoi Rinne.
"Kukas hän on?"
"Muudan tehtaan työmies. Nyt on pappa taas pahalla tuulella, kun tällainen hälinä käy järvellä eikä kala luultavasti ota uistimeen. Mutta siinä hän kuitenkin etäisimmässä pohjukassa vetelee harvakseen iltaan saakka, söi sitten kala tai oli syömättä."
Toisia uistelijoita, onkimiehiä ja pitkän siiman vetäjiä oli myöskin. Muutamissa veneissä oli koko perhe, eväät ja keittovehkeet mukana. Pojat reutoivat airoissa tai pulikoivat järvessä kuin sorsapoikue. Olivatpa toiset nostaneet purjeetkin pystyyn, vaikkei tuulen henkäystäkään käynyt. Vapaasti sai vene mennä, minne sattui, sillä ei ollut kiire mihinkään eikä myöhästynyt mistään. Mitäpä he huolehtivat juhlahumusta. Isä lueskeli sanomalehtiä, äiti kuunteli hänen yksitoikkoista lukuaan ja vaali nuorinta, joka ojenteli käsiään vedessä pulikoiville sisarilleen ja veljilleen. Päivällisajan lähestyessä soluivat he johonkin rantaan ja vaimo kiehautti yksinkertaisen päivällisen, jota nyt raittiissa ilmassa oltua syötiin erinomaisella ruokahalulla.
Rinne kuljetteli tyttöjä pitkin selkää, lorusi alinomaa tuulia ja taivaita. Rantaan tultua he etsivät saman sopukan, missä olivat koko kesän viettäneet sunnuntaihetkensä. Ei kukaan ollut sattunut sinne nytkään osautumaan. Se oli vähän etäämmällä laivasillasta.
"Olet sinä, Yrjö, kunnon mies, kun olet laittanut veneen", sanoi
Anna. "Tällähän pääsee, mihin vaan haluaa."
"Ilman tätä saisimme samoilla kantamuksinemme koko saaren halki. Nyt olemme etäällä muista ja kuitenkin rannassa", ihasteli Ellikin.
"Ei ole varmaa, saammeko täällä rauhassa olla. Eiköhän tuokin vene yrittele tänne?"
"Ketä siinä on?"
"Eikö siinä ole Katri perässä?" sanoi Elli.
"Ja Juho keulassa", tunsi Rinne.
"Mihinkäs nämä nyt soutelevat?" sanoi Anna. "Eivät ne tänne tule, kun näkevät veneen rannassa."
"Annappas tänne riippumatto!" touhusi Rinne. "Mihinkäs tämä nyt ripustetaan?"
"Aseta mielesi mukaan!"
Rinne ryhtyi sitomaan köysiä ja tytöt laittelivat evästavaroita.
"Keitäppäs tyttö kahvia ja keitä kattilalla!" hyräili Rinne pensaasta.
"Taitaa tämä meidän isäntä olla oikea kahvitäti", nauroi Anna.
"Mitäpä me tässä muutakaan tekisimme? Lepäillään kuin herrat helteisenä päivänä ja nautitaan elämästä. — Tulkaapa koettamaan, kestääkö tämä rahkine?"
"Et saa, Yrjö, tuolla tavalla! Kyllä minä pääsen yksinkin", vastusteli Anna, kun Rinne nosti hänet riippumattoon.
"Kestääkö se lisää?"
Samassa jo oli Ellikin astianpyyhkeineen.
"Yrjö sinä!" torui Elli. "Joutaako emäntä tässä kisailemaan teidän kanssanne?"
"Täytyyhän tätä koettaa. Kestäisikö tuo kolmatta?"
"Et saa tulla!"
"Eihän siitä muuten selvää saada."
"Laittaisit ennemmin tuota keitinselkää, että saataisiin pannu tulelle. Onko sinulla tulitikkuja?"
"Minulla! Mitäs minulla ei olisi?"
"Noo, ei sinulla sentään kaikkea ole. Sanovat, ettei sinulla sydäntäkään ole", nauroi Anna.
"Kuka sitä on sanonut?"
"Tytöt."
"Se on niitä akkaväen puheita. Mitäs helkkaria tästä elämästä sitten tulisi?"
"Taikka jos on, niin se on sinulla luonnottoman avara. Äidillä oli kuvakirja, missä oli kuvattuna ihmissydämiä, — siinä kirkkoja, tikapuita, kaikkea maallista tavaraa ja sarvipäisiä piruja."
"Yrjöllä on juuri viimeksi mainituita", pisti Elli väliin.
"Sitä en varmasti tiedä", sanoi Anna, "mutta tyttöjä kai siellä lienee useita".
"Minä olen siis tytöiltä riivattu."
"Kuuleppas: sydämen haltioita ei saa olla kuin yksi ainoa."
"Isossa talossahan on monta asukasta."
"Hyi niitä miehiä!" sanoi Elli. "Kappas vaan!"
"Teeppäs tiliä, kuinka monen tytön poskelta sinä olet jo ruusut kuolettanut, niin kuin laulussa lauletaan!"
"Tehän olette vallan kauheita tänä päivänä. Sitäkö varten te olette minut tänne saaren päähän soudattanut, että saisitte oikein yksistä tuumin käydä kimppuuni?"
"Etkö sinä jo joutaisi saada?"
"Tulkaa sitten! Valitkaa aseenne, nokikepit tai purevat sanat!
Sittenpähän nähdään, enkö minä vielä jaksa kahta tyttöä vastustaa."
Rinne sieppasi nokisen keitinselän ja alkoi kuin puolustautumaan.
Anna iski silmää ja nauroi:
"Tapellaan, Elli, vähän sen kanssa!"
"Kyllä te saatte tulla yksitellen tai yhdessä, mutta vastatkaa seurauksista. Minä pitelen teitä pahasti."
"Sellainenhan sinä olet. Sinulla ei ole sääliä hitustakaan toisia, kohtaan. Mutta miehillähän on oikeus olla niin kuin itse tahtovat."
"Eikös se olekin harmillista?"
"Ja niillä on sitten otsaa olla valtaamiensa oikeuksien mukaan. Mutta siitä huolimatta: laskehan se nokikeppi pois, likaat sillä vielä pyhävaatteesi!"
"Pelkäättekö te vai peräännytte hyvässä järjestyksessä?"
"Ei se ole kuin lapsirakkautta, sillä saattaisi sinun, poloisen, käydä kovin pahoin, jos me alkaisimme sinua peitota."
He jatkoivat kiistellen ja leikitellen talouspuuhiansa.
* * * * *
Ihana ilma oli houkutellut koko kaupungin väestön liikkeelle. Kaupungin helteessä, kiehuvassa kuumuudessa ja pölyssä kaipasivat he jotakin ulkopuolella olevasta luonnosta. Heitä monasti kammotti tämä kolkko kaupunki, jonka he olivat rakentaneet itselleen. Sisimmässään he eivät olleet tyytyväisiä omiin luomiinsa, vaikka he hankkivat niihin kaikkia mahdollisia mukavuuksia.
Koko saaren puisto oli nuotiotulien vallassa. Siniset savujuomut kohousivat jokaisen pensaan juurelta ja hälvenivät pian poutaiseen avaruuteen. Nuotioilla kiehuivat kahvipannut. Suuri osa saaressa olijoista ei aikonutkaan juhlaan, mutta olivat tulleet tänne, kun oli mahdollista päästä laivalla. Isoimmat lapset pulikoivat rannalla. Pienimmät olivat äitien hoidettavina, nukahtivat väsähtäneinä pensaiden siimeksessä riippumatoissa tai kentällä, lehtikerppu pään alla.
Vanhemmat olivat riisuutuneet ohuihin pukeisiin. Keskikesän aurinko soi lämmintänsä, jotta köyhäkin sai mässätä siinä, ajattelematta hetkeäkään, kuinka paljon se hauskuus kuluttaa laihaa kukkaroa. Se oli oikein kissan piehtaroimista räytävässä helteessä, jolloin saattoi hetkeksi unehuttaa kaiken jokapäiväisen riennon ja tohisemisen leipähuolissaan.
Mutta yhtä hyvin saattoi tämä saariretki muodostua monelle suorastaan epäsiveelliseksi. Useasta kohdasta kuului juopuneiden mekastusta, korttien läiskettä, kiroilua, kiistaa, ruokottomia puheita ja huutoja.
Ja näiden äärimmäisyyksien välillä, suurin osa kaikkeen alhaiseen taipuvaisena, vietti aikaansa nouseva nuoriso. Saaren lehto saattoi kätköihinsä sulkea monta salakuisketta, silmäystä ja kosketusta, jotka eivät olisi tapahtuneet julkisuudessa. Ilo saattoi muodostua ilon irvikuvaksi ja vapaus mitä turmiollisimmaksi. Viihdytyksen kaipuu oli etsinyt itsellensä uudet väylät.
Välillä kävivät Rinne ja tytöt soutelemassa, ja sieltä palattua söivät he eväitänsä. Rinne oli ostanut runsaasti kaikellaista hyvää, hedelmiä ja makeisia. Hän oli oikein tuhlari tyttöjen seurassa.
Kävivätpä he tervehtimässä kappaleen matkan päässä olevaa samallaista ryhmäkuntaa.
"Hei! Tervetuloa! Tulittepa parhaaseen kohuun kuin mustalainen kirkkoon. Tässä juuri alkaakin uusi peli. Sekota uudestaan kortit! Kolme henkeä lisää!" tervehdittiin heitä.
"En minä tällä kertaa viitsi", sanoi Anna. "En minäkään välitä nyt", sanoi myöskin Rinne. "Mitenkäs nämä on niin yhtä aikaa välinpitämättömyys vallannut?" tarttui joku joukosta puheeseen. "Tästäpä sopii jo jotakin arvella."
"Elli sitten? Sinähän kuitenkin tulet?"
"Enpä tiedä."
"Tämä ei kelpaa!" sanoi joku pojista, nousi ja tarttui Elliä vyötäisistä. "Kas niin, istupas koreasti sedän vieressä ja katsele noita kuvakortteja. Näethän, että he haluavat olla kahden, ja se ilo suokaamme heille."
"No niin, ja menkää siitä nyt kuuntelemaan mesiäisiä kedolla! — Ohi kuin Filipin jihti!"
"Ohi, herra kapteeni, tältäkin paikalta!"
"Elli sitten!"
"Näytäpä, mitä on kätkettynä vasempaan käteesi! Kas sillä tavalla!"
"Katsokaapa Eelin kulmakarvain röyhistystä! Silmätpä pullistuivat tapeille päässä ja puhaltelee hän kuin virtahepo."
"Tääll' ollaan, tääll' ollaan!" sanoi Eeliksi puhuteltu ja löi korttinsa esille.
Rinne ja Anna vetäysivät pois sekä astelivat takaisin leiripaikalle.
Annan sydän takoi kuin olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Hän oli koko päivän salaisesti toivonut, että Elli jollakin tavalla joutuisi eroon heistä ja he saisivat olla kahden. Hänestä oli Yrjössä jotakin erikoista, joka niin erinomaisesti veti puoleensa. Mitä se oli, ei hän osannut selittää itsellensä. Yrjön seurassa hän ikään kuin riipoutui irti jokapäiväisestä rasituksesta. Se toi kuin virkeän tuulahduksen tullessaan. Ehkä hän oli aluksi ihaillut hänessä vallattomuutta, jota hänessä olikin tavallista enempi, mutta oli samassa kiintynyt muutenkin.
Niin, olipa hän jo itkaissutkin Yrjön takia muutamia kertoja.
Leirille saavuttua veti Yrjö hänet rohkeasti riippumattoon.
"Miksi sinun kätesi vapisevat?" kysyi Yrjö pitäen Annan kättä omassaan.
"Vapisevatko ne? Ei suinkaan", sanoi Anna hämillään.
Jossakin kappaleen matkan päässä kuului käsiharmonikan kiihkeä ääni. Soiteltiin päivän muotikappaletta, johon soittaja lisäsi monet mutkat ja koukut.
Yrjön kosketus huumasi Annaa. Suonet tykkivät ohimoilla, ja suloinen viihdytys valtasi hänet. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Yrjön silmistä, joihin oli tullut omituinen janoinen, puoleensa vetävä ilme. Hänen täytyi katsoa, katsoa…
"Pelkäätkö sinä minua?" kysyi Yrjö, ja hänen suupielensä värähtelivät omituisesti.
"En… en suinkaan…" sanoi Anna hämillään ja epävarmana.
Eikö Yrjö sittenkin ollut pelottava? Hän pelkäsi, kun he olivat näin kahden. Ja tätä hän kuitenkin oli toivonut… ei mitään niin kuin tällaista tilaisuutta.
Hän olisi lähtenyt jo poiskin, kohousi jo, mutta painautui jälleen takaisin ja joutui yhä lähemmäksi Yrjöä, joka kietoi tarmokkaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Oikein koski kipeästi hänen puristuksensa. Ei tahtonut saada henkeään vedetyksi.
Harmonikan soittaja keskeytti soittonsa, mutta alotti kohta uudestaan, ja Annasta tuntui kuin olisi hän keinunut mukana yli pensaiden kiitävän valssin tahdissa. Vaatteiden läpi kuumensi Yrjön kosketus. Kuinka luja ja tarmokas oli hänen jalkansakin!
Kesken kaiken, kun rohkea ajatus huimasi hänen päätänsä, vilahti muistoista esille äidin aamullinen puhe, vieläpä vanha koti siellä maalla ja kotiseutu, ja havahtui hän kuin pahasta unesta:
"Herranen aika, kuinka kauvan olemme tässä jo istuneet?"
"Mitäs me huolimme kellosta pyhäpäivänä!" sanoi Rinne.
Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja Yrjöön, joka puristi häntä äänettömänä, silmissä omituinen vetinen kiilto, taivaalle, jossa kierteli saaren yläpuolella vihertävässä korkeudessa poutahaukka…
Juuri silloin pärähtivät juhlakentällä torvet alkumarssiin, ja hetken kuluttua palasi Elli juoksujalkaa.
"Mitä kello onkaan jo?" kysyi hän hätäytyneenä. "Minunhan piti olla ihan alussa. Lähdettekö mukaan?"
"Lähdemme!" sanoi Anna nopeasti kuin kiskoakseen itseään irti lumouksesta.
Hän pelkäsi Yrjöä, ja kuitenkin olisi hän tämän pienimmästäkin viittauksesta jäänyt.