VI.
Veneessä, jonka Rinne oli huomannut tulevan järvellä, oli Katri ja Juho Haapala. He laskivat saaren rantaan kappaleen matkaa Rinteen ja tyttöjen olinpaikasta, ja hävisivät pian rantalepikon suojaan.
Juho oli konepajan työmies. Hän oli työskennellyt Osakeyhtiö Valimon koneosastolla jo kymmenkunnan vuotta.
Kohta Katrin kaupunkiin tultua olivat he tulleet tuttaviksi ja pian ystäviksi.
Katrin oli ollut hankala saada työpaikkaa, ja aivan epätoivoon vajoamaisillaan oli hän kuljeskellut pitkin katua. Hän oli ollut niin kovin turvaton oudossa paikassa, ja rahavähät, jotka isä oli antanut lähtiessä, olivat ihan loppuneet.
Silloinpa oli Sallimus johtanut hänen luokseen Liisan, Juhon sisaren.
"Suokaa anteeksi!" oli hän yhtäkkiä kuullut jonkun sanovan hänelle.
"Miksi te itkette?"
Niin suurta luottamusta oli kohta herättänyt oudon naisen koko olemus, että Katri oli aivan avomielisesti kertonut olevansa nälissään ja työttömänä.
"Älkäähän olko millännekään!" oli Liisa sanonut. "Ehkäpä tästä jotenkin selvitään. Tulkaa nyt minun vaatimattomaan kotiini toistaiseksi! Mietitään siellä yhdessä, mitä tekisimme. Minä koetan tehdä voitavani."
Liisan koti oli yksinkertainen puutalo kaupungin laidalla; sieltä oli näköala rautatielle ja pelloille, jotka päättyivät kaupungin metsään. Rakennuksessa oli kolme kamarin ja keittiön huoneustoa, joista kaksi oli vuokrattu ja kolmannessa he asuivat itse.
"Nyt en minä tulekaan yksin", oli Liisa sanonut äidilleen, "vaan on minulla täällä nuori ystävä mukanani. — Minun täytyy teidät viedä näin aivan äidin eteen, sillä hän on sokea."
Ja sitten oli Liisa selittänyt heidän kohtaamisensa kadulla.
Katria aivan hämmästytti näiden ihmisten ystävällisyys. Hän oli viime päivinä jo ruvennut uskomaan, että täällä kylmässä kaupungissa ei saattaisikaan olla tällaisia ihmisiä.
Niin sai hän ensi päiviksi asunnon tässä lämminhenkisessä kodissa. Liisa auttoi häntä saamaan paikankin Rosenbergin suuressa trikootehtaassa. Ja niin elämä alkoi kulkea rataansa.
Talon nuorista ja Katrista tuli pian hyvät ystävät. Kun he kerääntyivät illalla työpaikaltansa, viihtyivät he kotonansa äidin luona. Äidin avuttomuus heitä sitoi ja velvoitti, mutta se ei tuntunut kuitenkaan vastenmieliseltä.
Lukemattomia kertoja oli Liisa saanut lapsuutensa päivinä tyytyä vaan akkunasta seuraamaan ikäistensä leikkiä pihalla, tulevia ja lähteviä junia lähellä olevalla ratapihalla, toimintaa vainioilla ja liikettä kadulla. Sillä äiti tarvitsi hänen apuansa, milloin ei omaan sauvaansa luottaen uskaltanut kulkea.
Lapsuuden vuodet olivat vierineet näin alituisessa uhrautuvaisuudessa ja hoitamisessa. Siinä sivussa hän oli käynyt kansakoulun, ja ne jäivätkin ainoiksi hetkiksi, milloin hän sai olla ikäistensä seurassa.
Aivan nuorena oli Juhokin saanut ruveta huolehtimaan perheen toimeentulosta. Ensi alussa hän oli tullut tehtaan konttoriin juoksupojaksi. Ja sepä olikin erinomainen onni, sillä pienetkin ansiot tarvittiin aivan tarkkaan. Isä ei ollut viime aikoina voinut paljoa lähettää merimatkoiltansa, ja kamalin tieto tuli Juhon juuri paikan saatua: isä oli sortunut kovassa myrskyssä mereen ja hukkunut.
Lasten mieliin oli jäänyt pysyväisesti kuva äidistä tuona hetkenä, jolloin surusanoma saapui. Hänen sokeat silmänsä olivat täyttyneet kyynelistä, ja hän oli epätoivoisesti huudahtanut: "Mihin me, poloset, nyt joudumme?"
Mutta tuona hetkenä oli Juho tuntenut kasvavansa mieheksi, johon äiti saisi luottaa.
Köyhyyttä ja puutetta he kuitenkin saivat kärsiä alkuvuosina, jolloin Juhon ansio oli vielä vähäinen. Menipä joskus useita päiviä, ettei ollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa. Mutta heillä oli onneksi oma katto pään päällä, ja kun vuokralaiset olivat rehellisiä ja maksoivat säännöllisesti, saivat he vuokrista suurimman osan niihin menoihin, joita talo aiheutti.
Kuitenkin oli kaikki paranemaan päin. Juho onnistui pääsemään koneosastolle harjoittelemaan sorvariksi, eikä kauvan viipynytkään, ennen kuin hän pääsi kappaletyöhön ja saattoi ansaita entistä enemmän.
Joku tyttönen otettiin kotiin äidin silmäksi, ja Liisa lähti syksyllä lyhyille liinavaateompelukursseille, alkaakseen suoranaisen ansiotyön kotona.
Kuinka hiljaista oli Haapalan lesken kodissa noina päivinä, jolloin lapset olivat työssä ja hän oli laskenut tyttösenkin ulos tai käymään kotonaan. Ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen vienot kilahtelut. Vanha, nelikulmainen seinäkello, jonka isä oli tuonut mereltä, ja jonka taulun kehyksissä oli kuvattuna aava meri ja myrskyn käsissä tulitornia kohti pyrkivät purjelaivat, nakutti ummehtuneesti sängyn kohdalla seinällä, ja kissa kehräsi sängyn päällä. Katukin oli rauhallinen tällä kohdalla, sillä liike asemalle ja tavarasuojalle kulki toisia katuja. Joskus kuitenkin kolisivat ohi kuorma-ajurin rattaat, riensi joku katukäytävällä tai haukahti koiralauma pellolla.
Toisinaan pistäysi joku naapurin vaimo vieraisille, toi jonkun tiedon tullessaan, ja siinä he, ikätoverit, syventyivät muistelemaan kymmenien vuosien takaisia tapahtumia, jolloin Liisan äitikin oli vielä nuori, näkevä ja menevä.
"Liiaksikin", lisäsi hän. "Siitä syystä lienee ollut Jumalan tahto ottaa näkemisen lahja pois, että ihminen syventyisi näkemään omaa sisimpäänsä, sillä tällaisena siihen ihmisellä on aikaa."
Eikä hän väsynyt, ennen kaikkea lapsillensa, puhumasta ihmeellisestä kirkkaudesta, josta hän oli päässyt osalliseksi ja jonka hän sielunsa silmillä näki.
Liisa kasvoi vanhan väen kunnioittamana. Hänestä sanottiin, että hän oli hyvä tyttö.
Järjestään kaikilla äideillä oli kokemusta, kuinka lapset heidät unohtivat ja hylkäsivät. He olivat heitä kouluttaneet niin kuin yleensä oli tapana kaupunkilaiskodeissa, säästäneet, idartaneet vähäisistä tuloistaan, kieltäneet niin paljon itseltänsä ja olivat heistä saaneet oppineita tyhjäntoimittajia, joita he eivät osanneet eivätkä kyenneet mihinkään toimittamaan. Eivät he enää heitä ymmärtäneet eivätkä osanneet ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. He eivät voineet sokealle äidille kyllin kiittää Liisaa ja Juhoa. Se oli tavallaan kuin katkeroituneen mielen purkaustakin.
Haapalan perheen elämä kului tällä tavalla hiljaisesti. Se oli samallaista luovimista tässä ihmispaljoudessa ja levottomuudessa kuin kadulla kulkiessa, jolloin Liisa koetti hellävaroen ohjailla sokeaa äitiään ihmisten jaloista rauhallisille ja vähäliikkeisille kaduille, missä he saisivat toisiinsa nojautuen hiljaisesti kulkea.
Vaikka Katri ennen pitkää muuttikin Saarnille asumaan, oli hän Haapalan jokapäiväinen vieras, ja vähitellen tunsivat Juho ja Katri yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.
* * * * *
"Täällä me nyt taasen olemme", sanoi Katri, kun he saapuivat lahden pohjukkaan ja nousivat maalle. "Missäpä muualla kuin kesähuvilassa niin kuin herrasväki konsanaankin", vastasi Juho. "Kuinka mones kerta lieneekään jo?"
"Kohta saamme kysyä: kuinka mones kesä tämä jo onkaan."
"Olisiko voinut ajatella, kun ensi kerran kohdattiin, että näin kauvan pysymme ystävyksinä?" sanoi Katri.
"Mikseikäs? Niin kauvan, kun meillä molemmilla on pyrkimyksenä etsiä toistemme luona hyvää seuraa, on sitä kai meillä toisillemme annettavanakin. Minä ainakin tunnen joka hetki saavani sinusta tukea elämäni matkalla."
"Mitä minä, heikko tyttö, voin sinulle antaa?"
"Paljonkin."
"Mitä esimerkiksi?"
"Enpä taida osata selittää, mitä tunnen. Minusta on vaan elämä muodostunut toisellaiseksi tultuani sinut tuntemaan. Meillähän on niin äärettömän paljon yhteisiä ajatuksia ja yhteisymmärrystä, että siitä riittää kaikiksi ajoiksi eikä ainoastaan niiksi, jolloin olemme yhdessä."
"Sellaista minäkin tunnen."
"Sitä pidän tärkeänä. Jos minun pitäisi ruveta määrittelemään, mitä sinulta saan, niin en osaisi paremmin sanoa kuin: suurta ystävyyttä."
"Sinä olet koko nuoruutesi aikana tottunut osottamaan sitä lähimmille omaisillesi, ja ne ovat pitäneet sinussa vireillä parhaimpia tunteitasi."
"Saattaapa olla osaltaan sekin syynä." Juho katsoi Katria. Kumpikin he ymmärsivät, mikä siihen oli todellisesti syynä.
"Kylläpä meidän kesämajamme on tallautunut ja huonossa siivossa", sanoi Katri, kun he kantamuksineen saapuivat perille. "Katsopas, kuinka nurmi on kuollutta, ja tuosta on oksakin katkennut!"
Hän asetti hattunsa pensaan siimekseen ja ryhtyi siivoamaan "kesähuvilaa" ja järjestämään kaikkea kuntoon. Hän hymyili onnellisena katsoessaan Juhoa, joka saapui risuja ja veden tuomia puita mukanansa.
"Sinäpä olet tänään niin hauskan näköinen", ihaili Juho. "Mitä sinulla nyt on mielessä?"
"Ei mitään erikoista. Tunnen elämäni vaan niin keveäksi tällä kertaa."
He puuhailivat yhtä ja toista. Juho haki kirjoja esille.
"Jaksaisitko sinä tällä kertaa lukemaan ruveta, koskapa näyt kirjoja hakevan?" kysyi Katri.
"Etkö sinä sitten?"
"Miksen kyllä. Mutta annetaan nyt kirjojen vähän aikaa levätä ja vietetään pieni hetki jouten."
"No pieni, puoli tuntia."
"Eikö sen enempää? Kyllästytkö sinä minun seuraani niin pian?"
"En, ystäväiseni, en!" sanoi Juho ottaen Katrin pään käsiensä väliin ja katsoen häntä silmiin. "Kuinka sinä sellaista saatat ajatella?"
Peippopari pyrähti läheiselle oksalle.
"Ollaan hiljaa!" kuiskasi Katri. "Katsotaan niitä vähän aikaa."
He vetäytyivät vähän edemmäksi, istahtivat maahan ja toisiinsa nojautuen katsoivat laulajia oksalla.
Kuinka sydämen pohjasta puhkesivat säveleet! Hennot ruumiit taipuivat laulaessa. Etäämpänä soi tuhansia muita säveliä, yhä uusia ja erilaisia. Koko lehto helisi.
"Voi, katso, katso niitä!" huudahti Katri. "Kylläpä nyt tervetulleiksi toivotetaan!"
"Nythän on kesä ja laulun aika."
"Ei kaupungin humussa ja räiskeessä voi aavistaakaan, mikä sulous on luonnon helmassa täällä."
"Mihinkäpä siellä linnun ääni kuuluisi, ja kuka niitä joutaisi kuuntelemaan. Taitaapa siitä leipää tulla!"
"Voi niitä onnellisia maanviljelijöitä, jotka saavat vapaan taivaan alla työnsä tehdä, eikä tarvitse hautautua tehtaan seinien sisälle niin kuin meidän polosten täytyy!"
"Niin, kyllä se on erilaista. Ja tässäpä mieleeni muistuu, kuinka pikkupoikasena minäkin olin heinämiehenä maalla."
"Kerropas siitä! Sinähän taidat tietää niistä yhtä paljon kuin minäkin."
"Koetappas kuunnella, olenko tehnyt oikein havaintoni! Mahtanetko sinä tietää noin kolmen kilometrin päässä olevaa Kesälän maatilaa?"
"En. Tuskinpa tiedän mitään koko kaupungin ympäristöstä, paitsi tästä saaresta."
"Sinne meidän pitäisi joskus mennä, että saisit nähdä ne seudut. Sieltä tuotiin meille maitoa tässä takavuosina, kun ei vielä junalla kuljetettu. Toisinaan pääsin isännän mukana sinne, kerran heinäaikanakin. Talo on joen rannalla, joka juoksuttaa syrjäreitin vedet tähän pääreittiin. Joitakin kilometrejä itäiselle ilmansuunnalle on eräs Kaukaniitty, jolle mennään yökuntiin heinäntekoon. Niityn kohdalla jakautuu joki useihin pienempiin, leviten niitylle, kunnes taasen toisessa laidassa kerääntyvät yhdeksi, joka sitten kangasmaiden poikki ja niiden takana Kesälän vainioiden vieritse laskee Harjuselkään.
"Mutta tuossa jakautuessaan keskellä niityn tekee se maan viljavaksi, sillä syksyin keväin tulvii joki ja levittää mutaisen veden yli lakeuden. Kas, sen voimistuttamassa maassapa kasvaa heinää oikein kovasti. Ei olekaan kumma, jos tähän niittyyn on jokainen talo tahtonut osakkaaksi päästä, sillä eipäs ole muuta kuin mennä sinne viikatteinensa, kaataa sankka heinä, korjata kuivattuna latoihin ja vetää talvella karjalle. Siitä syystä onkin latoja lukuisasti ja niityn aikana heinäväkeä viljavasti. Jos minne katsoo, vilkkuu valkonen paita tai liina. Miehet astuvat tahdissa toistensa jäljessä, ja kaadettu alue avautuu kesätuulessa huojuvaan tai räytävässä poudassa välkkyvään heinikkoon.
"Ei silloin tunteja lasketa, ei välitetä, milloin päivä alkaa ja milloin loppuu, vaan melkeinpä yhtä aikaa päivän kanssa ylös noustaan. Jo aamulla neljältä nousevat miehet heinävuoteiltansa ladoissa tai niitty tuvissa ja lähtevät aamukasteen aikana niittämään. Soi silloin heinärautain hionta kastehelmissä kimaltelevalla niityllä, kohoaa sieltä ja täältä, tuon ja tämän ladon seutuvilla kuin sirkkain ääni ruohostosta. Kun toiset lopettavat, alkavat toiset. Märjin saappain astelevat miehet kasteisella edullansa sinisissä pohjavaatehousuissansa, otsalla hikihelmiä. Hämähäkkien kastekimalteiset palloverkot ja pesät hohtavat kaatamattomassa heinässä ja sortuvat kohta, kun viikate humahtaen kulkee heinän juuressa."
"Voi, voi, aivan minun tulee ikävä maalle jälleen!"
"Näin niittävät miehet, ja ylhäällä, riippakoivujen peittämällä kunnaalla, kohoaa savu niittytuvan piipusta. Siellä emäntäpiika einettä keittää. Samoin näkyy savuja muualtakin. Pian jo kuuluu syömään kutsu ylhäältä kiviseltä mäeltä.
"'Kello sooi!' huutaa emäntäpiika.
"'Sooi — sooi, sooi!' kiiriskelee ääni ladon seinistä toisiin.
"'Kello sooi!' kuuluu myöskin muilta keittopaikoilta.
"Ja miehet laskevat viikatteensa, naiset lyövät haravansa pystöön tai panevat luo'olle, ja niin kerääntyy suunnilleen yhtä aikaa koko niittyväki aamiaiselle."
"Kylläpä maistuu ruoka silloin."
"Maistuu. Mutta kesken ei se lopu, sillä hevoskuormittain on sitä tuotu. Kellarissa tuvan lattian alla, kivien takana seinän ulkopuolella ja pensastossa koivujen alla on emäntäpiialla loppumattomat varastot.
"Mutta kun on syönyt joukko, köllähtää se tunnin puolikkaaksi nurkkaan kasatuille vuodeheinille eli 'herkkumättäälle', niin kuin sitä nimittivät, tai pihalle. Jotkut nukahtavat. Naiset ovat löyhäyttäneet esiliinan silmilleen auringon ja hyönteisten suojaksi. Toiset miehistä juttelevat ja polttelevat piippujansa. Saattaapa myöskin joku muuttaa uutta viikatetta varteen tai laittaa piitä naisten haravaan.
"Ei kuitenkaan viivy kauvan ennen kuin taas lähdetään vahvistetuin voimin liikkeelle, ja heinä kaatuu, haravat heiluvat ja taivaalta paahtaa heinäkuun aurinko levitettyyn luokoon."
"Kuinka toisellaista se on kuin tehtaassa!"
"Mutta kohta keskipäivän ohi mentyä alkaa toinen touhu ja työ, eikä suinkaan siinä unteloiksi joudeta jäämään. On silloin jo kuivunut edellisen päivän heinä ja on nyt latoon korjattavassa kunnossa. Tuolla jo vetävät naiset luokoa kokoon molemmilta puolilta, joku jo taakkoja latoo. Miehet painavat hattunsa partaat niskaansa heinänkulmujen suojaksi sekä lähenevät taakkavitsoineen. Ja kohta keikkuu mesituoksuinen heinä voimakkailla hartioilla ja kulkee latoa kohden. Pian ilmestyy taakan viejä takaisin, ottaa tullessaan tukon heiniä käteensä, hieroo niitä kämmeniensä välissä, koetellakseen varmuudeksi vielä, ovatko ne kuivia. Mutta luo'on vierellä odottaa jo uusi kantamus valmiina ja taakan takana nuori nainen punottavin poskin. Siinä he sitoessaan kiinni taakkavitsaa vaihtavat jonkun sanan, hymyilevät — ja siinä hetkessä keikkuu heinäruko taasen ylhäällä ja kulkee latoa kohden. — Tätä kaikkea olen nähnyt pikkupoikasena, ja siitä lähtien on ollut kaihoni maalle."
"Kuka ei kaipaisi!"
"Tällaisina poutapäivinä kuin tämäkin, jolloin koko luonto on hurmaavan kauniina ympärillä, tuntuu raskaalta palata kaupunkiin."
"Miksi kerroitkaan! Minäkin ihan ikävöin."
"Mitähän jos emme palaisikaan!" sanoi Juho leikkisästi. "Tuossahan on vene, mennään siihen ja sitten pitkin selkää…"
"Kun se olisikin mahdollista!"
"Rohkenisitko sinä?"
Katri katsoi arasti Juhoa. Oliko hänen puheensa totta vai leikkiä? Kyllä kai hän uskaltaisi. Kenenkäs kanssa sitten, jollei Juhon! Mutta tämähän kaikki oli haavetta, toteutumatonta…
Juhon hetkeksi valtasi harvinainen rohkeus. Hän oli vähällä sanoa enempikin, mitä oli ajatellut heistä yhdessä, mutta samassa muistui mieleen perhe kotona, jonka takia hän oli tähän saakka tottunut kaikkensa koettamaan. Hän katsoi kaihomielin ystäväänsä, jonka kanssa hän oli hiljaisuudessa tulevaisuutta suunnitellut, kenenkään siitä aavistamatta.
"Niin, mikä lieneekään syynä", sanoi hän kappaleen ajan kuluttua, "mutta yhä enempi sinne haluan. Ajattelepas, miten monipuolista työtä siellä saisi tehdä. Ei tarvitsisi viikkokausia sorvata yhtä ainoaa lajia kappaleita, tehdä aina samoja liikkeitä kuin joku koneen osa, vaan saisi tehdä milloin mitäkin, riehua joskus oikein hartiavoimin ja siinä samassa olla Luojan luonnon keskellä. Kas sepäs olisi ihanaa!"
Kauvan he istuivat, ja kirja sai todellakin olla tällä kertaa suljettuna. Viimein he asettuivat äänettöminä katselemaan toisiaan. Tuntui kuin sanat eivät olisi oikein sopineet ilmaisemaan salatuimpia toiveita, joita ei oikein rohjennut toisilleen ilmaistakaan…
"Kuinkahan kauvan olemme tässä istuneetkaan", sanoi Juho vihdoin.
"Jokohan myöhästymme laulusta."
He olivat molemmat työväenopiston sekakuorossa, jolla oli ohjelmassa laulu esitettävänä.
"Emme ole vielä olleet talosillakaan. Puut ovat sytyttämättä."
"Olemme vaan viettäneet sunnuntaihetken, jolloin aurinko kiertää hitaasti pirtin pääakkunan ohi, seinäkello jakaa hitaasti ja varmasti aikaa, kärpäset surisevat ruokapöydällä ja lintujen laulu käy avatusta akkunasta sisälle; jolloin aura on rauhassa pellolla, hevonen haassa ja kellojen kumahtelun tauottua hiljainen virren hyminä leviää kirkkomäeltä yli lakeuden. Nämä ovat ihmiselämän kalliita hetkiä."
"Sääli on niistä riipoutua irti, mutta pitänee meidän kuitenkin lähteä."
"Siellä meitä myös tarvitaan velvollisuuksiamme täyttämässä. Ja mieluinen velvollisuus onkin. Laulu sentään aina kerää joukot yhteen. Säveleet vyörähtelevät yli juhlakentänkin ja niitä pysähtyvät kuuntelemaan nekin, jotka eivät välitäkään muusta kuin tanssista. Laulu on paras ase kaikkea pahuutta vastaan. Kumpa saiskin kaikki sitä käyttämään!"
He pujottelivat ohi leiripaikkojen, joita semminkin juhlakentän lähellä oli vieri vieressä. Lapset juoksivat piilosilla pensaiden välissä. Iloinen temmellys kävi kaikkialla.
Aivan kentän laidassa oli ravintola pitkillä pöydillä. Nuotioilla kiehuivat suuret kahvipannut, pöydillä teekeittiöt. Kymmenkunta tyttöä hääräsi kovassa kiireessä. Joukko söi ja joi. Pojat tarjosivat tytöillensä, toiset useillekin. Oppipojat panivat ainoat penninsä, mitä oli säästynyt, kun olivat lauvantai-iltana tilin saatuaan maksaneet ruokansa ja asuntonsa tai mitä taasen toiset olivat viikkopalkastaan pidättäneet itselleen, annettuaan sangen niukan osan äidilleen.
Kesä oli niin kovin lyhyt, kesäjuhlia vaan harvoin, sunnuntai kerran viikossa ja rahassa kotkan kuva — antaa sen lentää!
Näyttämön katolla liehui tulipunainen lippu, soitto- ja laululava oli kierretty katajan- ja kuusenhakoköynnöksellä, ja sieltä kaiutteli yhdistyksen soittokunta parast'aikaa säveliään. Tuhatmäärin huljuili väkeä lavealla kentällä. Tehtaat olivat ammentaneet kalpeat joukkonsa vapauteen, josta nautittiin sanoin kuvaamattomasti, niin kuin vasta munasta puhjennut lintu tai kotelosta vapautunut hyönteinen oikoo jäseniään auringon paisteessa, niin tämäkin joukko. Ei mikään sille ollut niin välttämättömän kallista kuin saada vapaana taivaan äärettömän korkeuden alla, lavealla kentällä, ilman huolta huomisesta, ilman minkään ympäristön puristusta poikana kiitää tyttönsä kanssa hurjasti ja tyttönä olla poikansa vietävänä, että ilmanpielet tulta iskivät. Voi, voi, kun menisivät pian muut ohjelmanumerot, jättäisivät vaikka jotakin pois, että pääsisi tanssimaan! Ah, tanssimaan! Se olisi ihanaa!
Viimein siihen päästiin, ja sitä kesti puolille yhtä. Kuinka pian kuluvat tunnit sentään! Väkistenkin tahtoi jo mieleen palautua, että huomenaamulla kuudelta…
Äsh!
Ennen poislähtöä syöksähti koko juhliva joukko vielä pensaikkoon, riipaistakseen jonkun oksan mukaansa tältä saarelta, kukkia maasta, katkoen pihlajia, saadakseen niiden kukkia sylillisen, viedäkseen niitä mukanansa, painautuakseen niihin, elääkseen vielä hetken saaren juhlahumussa, viedäkseen kivimuureihin, kellareihin ja viheliäisiin asuntoihinsa luonnon tuoksua, kesän suloa, muistoja… muistoja…
Kuudelta maanantaiaamuna viilsivät tehtaiden viheltimien kiljunnat aamukasteisen, auringon valossa kimaltelevan lakeuden yli. Lämmittäjät lisäsivät polttoaineita uuneihin, ja paksu, musta savu laskeusi maata kohden…