VII.
Työn valtava pauhu kohosi kosken reunamilta. Putouksen ehtymätön jättiläisvoima tehostui suurenmoisten dynamojen kautta moninkertaiseksi, pannen liikkeelle tuhansia koneita, suorittaen lukemattomia töitä. Minkä pitemmälle putoukseen oli patoamisen avulla johdettu järven vesi, sen korkeampana ja monin kerroin raskaampana se painoi turpiinien yläpuolella ja sulun auettua syöksyi kuin raivoisa jättiläinen alas syvyyteen, suorittaen pudotessaan tehtävänsä. Äärettömät voimat myllersivät konehuoneen lattian alla. Veden ummehtunut ja tunkkaantunut haju täytti kostean, puolihämärän turpiinihuoneen, jonka kammottavasta syvyydestä pärskyi vettä seinille ja huljuili huoneessa hienona utusateena.
Mutta aina yhtä täynnä on putouksen yläpuoli. Hitaasti vaeltaa järven vesi eteenpäin. Lähellä temmellyspaikkaa huomaa tuskin vähäisen virran kiihtymisen, ja pintaan muodostuu kiivaasti pyörähteleviä häränsilmiä.
Voima-aseman sementtilattialla lepäävät voiman jättiläiset, jykevät dynamot. Niin tasainen on käynti, että tuskin huomaa niiden edes liikkeellä olevankaan. Näkyy vaan heikot kipinät sähkönkokoojista, ja kuuluu viheltävä ääni ja pyörinnän humu kirkkaasti valaistussa huoneessa.
Koneiden hoitaja kävelee edestakaisin pitkin kirjavaa lattiaa, pysähtyen tuon tuostakin säätäjien ja mittarien luokse. Hänen pienet kosketuksensa ovat ihan välttämättömiä. Hän on vastuunalainen kaikesta mitä tapahtuu pyörivän puolimetrisen voima-akselin ja sähköjohtokimppujen varassa. Lukemattomat ja kuitenkin aivan tarkalleen määrätyt ovat ne liikkeet, joita ne saavat aikaan. Niiden ympärille kerääntyy tuhansien ihmisten toiminta ja elämä taisteluineen ja kärsimyksineen, voittoineen ja tappioineen.
Mitä tapahtuisikaan, jos voima-akseli pysähtyisi ainiaaksi…
Ja kuitenkin koneenhoitaja tekee kaiken tehtävänsä jo ihan vaistomaisesti. Tuskin kenenkään päivät ovat niin pitkät kuin hänen. Kun hän aamulla saapuu päivävuorolleen tai toisilla viikoilla illalla yövahdilleen tärkeään tehtäväänsä, ympäröi hänet sama viheltävä ääni ja pyörinnän humu kuin jo vuosia tätä ennen. Eikä hän saa hetkeksikään torkahtaa. Hänen pitää jaksaa valvoa tarkataksensa mittareita, seurataksensa viisareita, jotka levottomina vapisevat emaljitauluilla.
Vuosien kuluessa on avonainen katse synkistynyt. On kuin joku sisäinen syy vaikuttaisi ainaisen tuskan tunteen, joka kuvastuu kasvoilla. Tuskin koskaan näkee hymyä niillä, loistetta silmissä, ilon välkähdystä sielun peilissä.
Näkeekö hän sitten koskaan minkään käsissään valmistuvan? Missä on se kappale, joka on hänen sielun- ja ruumiinvoimiensa tulos? Onko hän kertaakaan saanut tuntea työn iloa?
Vähitellen ovat tämän suuntaiset kysymykset nousseet mieleen ja elämän onttous paljastunut.
Mutta voima-akseli pyörii… pyörii… Se on niin rakennettu ja asetettu, ettei tapahdu pienintäkään liikettä, mikä osottaisi olevan mitään rasitusta tai jännitystä asetetun sen varaan.
Eikä sen vaikutus ulotu ainoastaan tehtaan piiriin, vaan koko yhteiskuntaan, jota se pyrkii nurin vääntämään. Se kukistaa vanhoja elämisen muotoja ja rakentaa uusia.
Maanviljelijäkin, joka ennen sai arvailla tai vahan säitä, toivoa ja peljätä, tuntea tosi iloa jos suruakin, hän joka kuitenkin sai joka vuosi nähdä kuinka tehdyn työn vaikutuksesta maa voimistui, halla pakeni ja jalkojen alle muodostui yhä tukevampi asema, jossa hän jo uskalsi kuvitella tulevien polvien paremmista saavutuksista, lähtemällä siitä, mihin kuokka, lapio ja aura olivat pysähtyneet, joutui vähitellen eroon tosityön tantereista. Toinen toisensa jälkeen koneiden purevista, halkovista ja repivistä kourista oli tarttunut häneen, puistellut "heralle", pannut hänet luottamaan metsiensä aarteisiin, houkutellut hänet höpsimään, että hänen tiluksillansa olisi mahdollisesti salassa joitakin raaka-aineita, joita hän voisi muuttaa tehtaissa rahaksi. Ja niin tunkeutuivat uudet uskot hänen mieleensä kuten pellon aidan takana kyräilleen itiökasvin juuret ja huovastot tunkeutuivat hänen peltojensa ja nurmikkojensa ruokamultaan rehennellen vielä siinä, missä varsinainen viljelys jo kitui…
Eikä ainoastaan raaka-aineita tarvinnut yhä kasvava teollisuus, vaan myöskin ihmisiä, lihaa ja verta…
Tarvittiin niin tavattomat määrät miehiä ja naisia sorvien, pora- ja höyläkoneiden, kutoma- ja neulomakoneiden, hollenterien ja kalanterien, valssien ja vipujen sekä tuhansien muiden hoitamiseen, puolialastomina toimimaan kuumien kattiloiden ja kuivausuunien, kiehuvien sammioiden ja helvetillisten pätsien ääressä, joissa oli joka silmänräpäys vaarassa joutua vaatteenliepeistään kiinni, vonkuviin ja ulvoviin koneisiin, tai suistua kiehuviin aineisiin…
* * * * *
Jo yhdessä tehtaassakin saattoi olla kymmeniä, satojakin koneita, joiden käynti huumasi. Maa jytisi niiden pyörinnästä, tärähteli prässien tuhatkiloisten putoavien osien voimasta. Rakennuksien liitokset natisivat, ja avatuista akkunoista syöksyi melu, rätinä ja pauhu, joka kaikui Tehdaskujan monikerroksisten rakennusten seinistä ja kohousi viimein korkeuksiin.
Kaikista varokeinoista huolimatta vaati joka päivä jonkun uhrin: sormen, käden, silmän, joskus ihmishengenkin. Koneet silpoivat hoitajiaan, tekivät heistä työn invaliideja, jotka enemmän tai vähemmän ruhjottuina kulkivat kädet kääreissä, pää sidottuna taikka makasivat sairaaloissa, palaten sieltä jonkun ajan kuluttua tai jääden palaamatta.
Mutta taisiko mikään siitä syystä pysähtyä?
* * * * *
Ehkä jonkun hihnan tai moottorin varassa oleva kone muutamiksi minuuteiksi, että saatiin loukkautunut pois korjatuksi ja uusi asetetuksi tilalle. Sillä jokaisessa tehtaan konttorissa oli pitkä luettelo niistä, jotka olivat käyneet pyytämässä, että heitäkin otettaisiin huomioon, kun ensi kerran paikka aukeaisi. Tarvitsi vaan antaa heille pieni vihjaus, ottaa vaan niistä, jotka joka päivä lakkiaan käsissään pyöritellen seisoivat konttorin oven suussa, ulos akkunasta järvelle kotia kohden kuin jäähyväissilmäykseksi tai lattiaan ja rahakaappiin arasti katsoen. Tarvitsi noin vaan arvostelevalla silmäyksellä mitata, sopiko hän siihen, mihin miestä tai naista tarvittiin. Heistä ei ollut puutetta. Heitä tuli jälellä olevien takaa painamina kuin paperipölkyt hiovaa kiveä vasten massatehtaiden makasiinihiomakoneissa.
* * * * *
Eräässä huoneessa työskenteli kolmisenkymmentä naista. Se oli suunnilleen parisenkymmentä metriä pitkä ja kolmekymmentä leveä, hyvin valaistu, sillä akkunat olivat koskelle päin. Heidän joukossaan oli elähtäneitä, jotka olivat täällä työskennelleet vuosikausia, ja nuoria tyttöjä, useat maaseudulta tulleita, jotka olivat lähteneet kaupunkiin työn etsintään ja päässeet tänne.
Heidän tehtävänsä oli lumppujen repiminen.
Työhuoneen seinät olivat rapatut ja valkaistut, suorat ja aivan tasaiset. Ei ainoatakaan syvennystä ollut muualla kuin ovien ja akkunain kohdalla. Lattia oli sementistä, katto samoin ja liittyi ilman minkäänlaista koristelistaa kohtisuoraan seinään. Huoneen mittasuhteet olivat sopimattomat. Se oli kuin suuri, umpinainen laatikko, jonka pohjalle oli ladottu pitkiä pöytiä poikkipäin, molemmin puolin keskellä olevaa käytävää. Missään kohdassa ei silmä oikein viihtynyt. Turhaan sai yksitoikkoiselta seinältä etsiä paikkaa, missä katse olisi voinut viivähtää. Se kilpistyi takaisin, alas, yksitoikkoisiin pöytiin, pystössä oleviin puukkoihin ja vaatekasoihin.
Lähellä koskenpuoleista seinää työskentelevät saattoivat vähän kurkottelemalla nähdä alhaalla kosken, johon melkein sillä kohdalla kaatui liika vesi ruskehtavana kaarena, pirstoutuen pisaroiksi ja syöksyen valkoisena ryöppynä kosken kiviin, sekä kosken toisella puolella olevan vasta istutetun puiston, jossa kesäisenä aikana jo näkyi vihreätä ja talvella huurretta, jonka pakkanen oli kosken kuohuista kiteyttänyt. Mutta etäämpänä olevat näkivät joen takaa rakennuksien ylikerroksia ja savupiippurykelmiä mustilla katoilla.
Huoneessa oli pölyä katosta lattiaan saakka. Se leijaili ilman käynnin mukana, virtasi ovien ja akkunain luona vedossa ja laskeusi paksuiksi kerroksiksi akkunalaudoille ja nurkkiin, missä vaan oli sellaista kohtaa, jossa ei mitään liikuteltu. Katonrajassa oleva sähkömylly veti sitä ulos. Ihmiset vetivät sitä keuhkoihinsa.
Jotkut olivat sitoneet suunsa eteen vaatteen, estääkseen pölyä tunkeutumasta suun kautta, tukkineet vanulla sieraimensa, mutta siitä huolimatta pääsi sitä menemään hengityselimiin. Ei ainoakaan työntekijöistä ollut yskimättä. Aina oli joku äänessä, toisinaan useampiakin. Heidän täytyi keskeyttää työnsä, puhdistaakseen itseään vieressä olevaan sylkyastiaan. Eräässä kupissa näkyi jo heleänpunainen veripilkku tummanharmaassa ysköksessä. "Jopa kaivautui Kreetaltakin punaväri esille!"
"Ann' tippua vaan! Vielä sitä riittää! Ja kun minä alan olla niin kuin mehuton kärpänen hämähäkin verkossa, niin onhan niitä toisia minun paikalleni. Meitähän löytyy repimään ryysyjä ja itseämme."
Jotkut naurahtivat katkerasti, mutta hymy kuoleutui jälleen huulilta.
"Kiltisti repimään."
"Tietysti!"
"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä leipäämme."
"Ja hankkia herroillemme loistoa ja komeutta."
Yskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin sai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan vilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti kurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.
"Mihinkähän tuo vielä päättyneekään!" säälitteli joku.
"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta mokomaa loukuttamista?"
Tulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta asennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta yskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja jalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.
"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!" sanoi Laurakin, joka ei monasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.
"Niinkö Laurakin sanoo?"
"Mitäpä tuosta muutakaan osaa?"
"Tai niin kuin nuo vanhat pyhähousut, joita Laura juuri repii", käänsi suulas vierustoveri asiaa uudelle tolalle.
"Mitä! Onko Laura todellakin ottanut housut revittäväkseen", tarttui toinen seuraavasta pöydästä.
"Katsokaas, mikä uhkarohkea teko!" sanoi Annakin.
"Mitäs kummaa näissä nyt on?" ihmetteli Laura.
"Miten sinä rohkenet? Ajattele, jos vihollinen jotakin salakuljettaa pitäisi niiden kautta sinulle!"
"Heitä pois, muuten ne saastuttavat sinun!"
"Kyllä Heta ne mielihyvillänsä repii", sanoi Anna.
"Mitä te Lauraa taasen kiusaatte? Hävetkää jo!" nuhteli joku vanhempi nainen tyttöjä.
"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa kaltaiseksenne — te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä kuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä…", sanoi Heta.
Hän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin naulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut selvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron avaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka jokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn jättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat kaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja joutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset. Työtä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa nipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas. Ikenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen suunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt arvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään peitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun mieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka Heta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti mieliä.
Heta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä kohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.
"Mekö repisimme!" sanoi Elli. "Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää häntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja ikävähän'!"
Heta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen nuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka sulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla toimeen lapsineen tässä maailmassa.
Hän tulistui, ja silmät pyörivät villeinä päässä.
"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla puoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä", sanoi hän, äänessä riitelevä sävy. "Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän maailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän kiusallakin."
"Naima-asiassa vaan harmillisen askeleen edellä."
"Niin juuri!" kirkaisi Heta. "Tämä joukko olisikin liian koreaa ilman minua."
"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin vuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin…"
"Ja mitä sitten?" Hetan kysymys putosi kuin vasaralla, ja tomu pölähti repimispuukon ympärillä.
"Olipas joku silloin, suutariko se nyt oli vai räätäli, joka…"
"Mitä?"
"Kas kun on olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut", kiusotteli Elli.
"Ja mitä sitä on tapahtunut, josta minä en itse vastaa?"
Heta löi kädessään olevat riekaleet koriin pöydän viereen ja iski nyrkit lanteillensa.
"Ei, ei kai! Ollaan olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut."
"Mitäs sinä nälvit minua? Mitä sinulla, lemmon harakalla, on mielessäsi? Olenko minä jollakin tavalla asettunut poikkipuolin sinun tiellesi?"
"Ei, ei! Kukas sitä on sanonut?"
"Onko sinun pienimmässäkään määrässä tarvinnut vastata minun teoistani?"
"Kuka sinun salakähmäisistä teoistasi vastaa? Sinulle kai se kuuluu.
Sehän se hännän kantaa, jolle se kasvanutkin on", sanoi Anna.
"Sinä tarkotat lastani, sinäkin?"
"Sinäpä sen sanoit."
Heta raivostui. Hän ei kärsinyt, että kukaan puhui lapsesta, josta ei kenenkään tarvinnut huolehtia, jonka takia hän huolehti enempi kuin itsensä. Hän syöksyi Annaa ja Elliä kohti kuin kiinni tarttuakseen.
"Katsokaa, katsokaa!" sanoivat ympärillä olijat. "Älä nyt sentään lennä suuhun!"
"Millä oikeudella sinä puhut minun lapsestani?" huusi Heta.
"Hoh! Sielläpä koko prinssi taitaa olla, josta ei saa sanoa halkastua sanaa."
"Sillä on ihmisen oikeudet niin kuin teillä jokaisella, eikä teillä kumpasellakaan ole oikeutta halventaa viatonta raukkaa. Jos sinullakin, maatiainen, on halua puskea, niin puske minua. Mutta katso sen verran eteesi, ettei vaan sinun äpäröistäsi tarvitse kenenkään ruveta huolta pitämään!"
"Lähempänä se mahdollisuus on sinua kuin meitä kumpaistakaan."
"Ei vähääkään. Näillä kynsilläni minä olen kyennyt ja kykenen vieläkin repimään ja raastamaan elatuksen hänelle ja itselleni, mutta se ei olekaan sanottu, kykenetkö sinä ja sinä, jos asiat niin päin menevät. Ja näillä kynsilläni minä myöskin kykenen repimään jokaista, joka sanoo halventavan sanan viattomasta lapsesta."
"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun valjetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin suloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy kuin mikäkin loukku."
Ympärille kerääntyneet repijät nauraa virnistelivät.
Hetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua raa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa tulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa pistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka oli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi, tomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta voimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät. Puseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.
Kesken kaiken tuli yskä. Hän ryki ja syljeskeli lattian tomuun.
"Sylje lattiaan, äläkä roiski joka paikkaan!"
"Minä syljen mihin tahdon!"
"Kaiken lisäksi tässä vielä saa sinun tautiasi vetää sisäänsä."
"Kumpikohan meistä on taudissa?"
"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla puheellanne haavotatte toisianne!" lauhdutteli Laura. "Sanassakin sanotaan…"
"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!" tikasi Heta.
"Kristittyjen! Eipä nyt kristittyjä valita, kun Hetakin!" ivasi Elli.
"Ja sinä!"
Heta huiski kuin ummessa silmin puoleen ja toiseen. Riita vähän keskeytyi ja mieliala laimeni, kun työnjohtaja sattui tulemaan.
Mutta Heta oli päässyt alkuun eikä vähällä heittänyt. Hän oli tulehduksissa kuin olisi tehnyt työtä kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Otsanahka kiilsi, ja hiukset harrottivat hajallaan. Nyt hän jo raivosi kaikesta, kirosi viheliäisen työnsä, joka tappaa tekijänsä, juoksuttaa veren kuiviin, jättäen jäljelle kuivettuneen kuoren, kourallisen luita ja nahkaa. Hän sadatteli tehtailijoita, senkin möhömahoja ja iilimatoja, mestareita, tehtailijoiden kätyreitä ja koko työntekojärjestelmää. Hän pauhasi siihen saakka, kunnes tehtaan höyryvihellin ilmoitti aamurupeaman loppuneeksi, ja työväki riensi juoksujalkaa ruokaloihin ja kotiinsa.