IV.
Kello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät työhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he päällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan hiljaisen huoneen.
Mutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli hihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa ääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia kankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit käydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet surahdella.
Ylikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta koneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden kansien jatkona.
"Mitä minä näenkään!" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun he olivat asettuneet koneittensa ääreen. "Sinullahan on sormus vasemmassa nimettömässä."
Katri hymyili.
"Milloinkas tämä on tapahtunut?"
"Eilen."
"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! —
Katsokaa nyt, tytöt!"
Hilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti toisille.
"Katri kihloissa!" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. "Heleijaa!
Katri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!"
"Kenen kanssa?" utelivat toiset, jotka eivät tienneet Katrin suhteista.
"Onko se entinen vaiko aivan uusi?"
"Vanha suolako siinä janottaa, vai…?"
"Vanha, vanha!" koki Katri sanoa vastaan.
"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen
Katrimme!"
"Tyynessä vedessähän ne kalat uiskentelevatkin."
"Sano nyt minullekin, kuka hän on?"
"Kerkiätpä sinä tuonnempanakin", sanoi joku ikään kuin Katrin puolesta.
"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja arvaisin katsoa."
"Eipä tiedä", nauroi Katri.
"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta.
Eihän vaan leski liene?"
"Leski se on!" sanoi Hilja ja nyhjäsi Katria kylkeen.
"Leski! Herranen…! Leskimieshän on kuin lämmitetty lihavelli!"
"Ole hokaroimatta, ei se mikään leski ole, vaan nuori ja komea poika."
Kukin asettui vähitellen paikalleen ja jatkoi työtänsä.
Samassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan kuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella oli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun Katri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin kalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria tyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, — joiden silmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen kuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka istui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.
Kaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko ylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt tekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua täysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä tulta, veitikkaa ja äänessä sointua — ja tuossa iän tuoman muutoksen ohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta, ikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun ympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.
Ei ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja repäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua, vaihtelua!
Pysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä, tehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman hullunkuriset puolet.
Vaihtelua, vaihtelua!
Nyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää asian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin juoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella tavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin, sieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun taholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.
"Uutta kappaletyötä!" pisti joku. "Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta vuodessa."
"Imettämistä ja lullaamista!"
"Pesemistä ja paikkaamista!"
"Herra varjelkoon!"
"Mustasilmäisiä pikku pakanoita niin kuin isäkin kuuluu olevan."
"Pikisilmäisiä pojan vintiöitä!"
"Se se vasta pikinappivapriiki!"
Iloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin kummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.
Ja jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot sormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken hymyn häivähdys…
* * * * *
Mutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti konettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja valmisti paidan toisensa jälkeen.
Eihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän tunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen tässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen kummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.
Ja kuitenkin siinä oli jotain muutakin.
Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin uutena suloisena yllätyksenä.
Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt kuin hän nyt.
Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.
Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän suudellut työn kovettamia känsiä.
"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla: "Minä ymmärrän ystävä sinua", — nostanut polvelleen ja suudellut hellästi.
Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi…
Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen, koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.
Huomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut…
Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan. Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt, riemuinnut itsekseen onnestaan.
Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.
Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi, niin kuin olisi jotakin mennyt rikki…
Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin tulikaan…
Kumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?
Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon, sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa, antautuisi hänen vaalittavakseen — niin kuin hän olisi menettänyt oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea…
Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.
Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, — oliko einetunti jo?
Kyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.
"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"