V.
Kaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain. Työväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja siinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.
"Se on lakkautettava kerrassaan!" sanoi joku valtuuston jäsenistä. "Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja toiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen saa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana esitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta kustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan me tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää kaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan syrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa pyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen tarkasti harkita kenelle annetaan. — Onko työväenopisto kipeimmässä tarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään huomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon ja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä muita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai lienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta tutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin muualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat saaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan niskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta väkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi Keinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja vereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin vaivaiset. — Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo tilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden alussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia kymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista lystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa jalkoihinsa. — Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä seisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta pyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että rakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat siinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät, mekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa opiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä kolmivuotiskaudeksi."
"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa", sanoi seuraava esiintyjä. "Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten lukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta perustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme väestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi sangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta se ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan vaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin, jotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen asiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti työväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa, kuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain moni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan omasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai muistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä alkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi harrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan ole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin aikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan perästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun he anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa n.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja mikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva väestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti sinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä muodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä siveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta sekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin me olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat, jotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan oikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä jollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä ilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin kannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla. Kieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei missään tapauksessa."
Molemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu päästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta myönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.
* * * * *
Vaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin työväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.
Valtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli painettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti koskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista, joten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.
Juho kiirehti kohta työstä päästyään Katrin luokse.
"Olet tietenkin lukenut?"
"Olenhan toki."
"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on kuitenkin voittanut."
"Voi, voi! Kyllä minä olen niin iloinen!" riemuitsi Katri.
"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta, jotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan paljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun se alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut laimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia, jopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien teatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan jaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää pyörteen tavoin."
"Siitähän ne puhuivat valtuustossakin."
"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että tällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois oikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia. Jopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen mukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin."
"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia", innostui Katri. "Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia saa innostumaan opiskelemaan!"
"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää saada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja puolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että paukkuu!"
"Tästä pitäisi saada jotain sanomalehteenkin. Kirjottaisit sinä."
"Kyllä kai ne pitävät toimituksen puolesta huolta siitä."
"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä tulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi monta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta sinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi olisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin toimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?"
Katri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa. Ja juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon kohottavasti.
He saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua toistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.
Jokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä voimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin samallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki mahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät akselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut tehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan tullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin kulkenut heidän työpöytiensä kautta.
Katri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella, kuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei koskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä mahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että hän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa tuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan nuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa aamusta iltaan!
Nuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin — jostakin syystä nytkin…
* * * * *
He olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä sisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis ilmakin houkutteli.
He menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö oli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa ryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri joukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He olivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen kuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan raakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät "tuollaisia roskasuita", mutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen hupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille kaksimielisyyksille.
Pitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja nauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.
Kasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein oma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat olivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran sisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa, sylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin juopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien hartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun laulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä. He olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He tiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä ja eleistä.
Juho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa, johon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.
Mutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset johonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa esitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria, joka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut verrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin pitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin täyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko joukon ihmettelyn osaksensa.
Mutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko, joka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa, ikään kuin repi alas kaikkea tuota.
"Emmekö lähtisi pois täältä?" ehdotti Katri. "En minä saata olla."
He kääntyivät ensimmäisessä kulmauksessa pois koko kaupungista.
Tie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja sen läpi maaseudulle.
He kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava tunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi jälkeen.
Nyt oli täyden kuun aika.
Kuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä häämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa, pilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien tyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja pensaiden oksilla ja latvoilla.
Siinä seisoi metsä valkeassa hohteessa illan rauhassa.
Äänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri piiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.
Toisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja kuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.
"Täällä on niin ihana rauha", sanoi Katri vihdoin.
"On", vastasi Juho lyhyesti.
"Tuntuu aivan kuin puheen äänikin häiritsisi."
"Eihän meillä ole syytä puhuakaan."
Hiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua omituinen ääni.
"Mikä se on?" kysyi Katri.
"Jäniksen katkonainen pajatus."
He pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin katkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.
"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho.
"Odotetaan."
Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.
Sillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.
"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.
Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."
"Katsopas nyt!"
Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.
"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."
"Kylläpä melkein."
"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin."
He tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.
Tuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia kielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden alemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat niiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän molempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät hangessa tien syrjässä.
Yhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen, tie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui sinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven piirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot vesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.
He kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa, poikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle selänteelle, alas taasen.
Toisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota aukenivat vainiot riihineen ja latoineen.
"Ei mennä pitemmälle", ehdotti Katri. "Katsotaan vain tästä."
Rakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville, ja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui molemmista pääakkunoista.
"Missähän asti me olemmekaan?" kysyi Katri. "Tuntuu aivan kun olisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta kaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään."
Eivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä hetkellä tunsivat…
Vaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa, valtasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus tuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää, ei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti valtaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt ja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen lukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä lähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho missään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.
Mutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin kaipaus…
Kappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin. Etäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös korkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut joiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat puoleksi jäähtyneet tulipesät.
Oli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike kadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen ja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat istuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä markkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento, kisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen pauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö sen taasen hetkeksi kohotti.
Mutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien seinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa nurkista nurkkiin.