VIII.
Ohi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli kuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen jotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden tapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin sanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.
Kaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää, mitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla keinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä -kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän muisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään: minkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi lisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.
Aluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän vilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti tekee, tai puhui hän hänelle jotakin…
Herranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei tullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!
Hän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin epämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.
Kun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja se tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa vaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista ulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta, jollainen hän todella olikin.
Nyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa oman toimeentulonsa takia.
Äidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta velvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen perästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.
Siitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon kotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö Valimossa niin kuin ennenkin.
Mutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat kuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa itselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä sitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi…
Mitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja suunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä uutta yhteiselämä mukanansa toisi…
Eräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan. Harmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut olivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena ajelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi vuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja varjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.
Äsken oli Juho lähtenyt päivälliseltä työhön jälleen.
Katri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei hän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä. Hänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt — niin hän ainakin uskoi…
Kasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä vaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia toiveita ja unelmia…
Vallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat rautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse mihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.
Hän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui kaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin ja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten…
Oi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa!
Kestäisikö hän?
Mutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo toisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan hän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen… Ehkä kaikki kävisi hyvin.
Mutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi, kaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui toiselta puolen kuin hän olisi vain yksin… niin kuin ei kukaan voisi millään tavalla ottaa osaa…
Saattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän ainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut hellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!
Mitä tulisikaan, ellei häntä olisi.
Hän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen mielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi. Tuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli oikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei saanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt käydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin tavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!
Hänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun kuvia mielestään. — Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo todellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan silloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä onnellisimmassa käänteessä kuolla…
Ei, ei! — Kuolla! — Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois sellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.
Kuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa ollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa joukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa, kestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö hänenkin joutua yksin…
Kyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka laskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee…
Liisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt sellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella ollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee toimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme. Ja meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä. Minkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän ollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta jos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava toivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin kantaa voimme.
Katrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua, mutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän kuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen…
Tehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä joku aika taaksepäin sanoneet keskenään:
"Näkee sen, että Haapala on rakastunut korviaan myöten."
Nyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä ja lyöneet olalle sekä sanoneet:
"Noo, Haapala, eikö sitä jo ala kuulua, poikako se on vai tyttö?"
Tiesiväthän ne, vanhat kokeneet, jo yhtä ja toista niistä asioista.
Mutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän olisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän molempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.
Eikä hän vastannut heille juuri mitään, myhäilihän vaan.
Mutta työnsä ääressä hän oli kuin toinen mies.
Hän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan oli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan laatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä kannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.
Hän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään aikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.
Ajatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin kiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa, eikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät itsestään.
Jos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti hän sen kohta, löysi vian ja korjasi.
Ja jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat, ja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan lähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin alla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä uudestaan sulatettavaksi.
Hänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä nähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt samoja liikkeitä yhtä mittaa… Milloin hän nykäisi erikoisella vivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä, alkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen, katsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta, vieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä, kuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä kädellä.
Niin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen kuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä ja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä ja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti — niin hänenkin jo aivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.
Mutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän itsekin oli.
Tänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut jokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka hienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja vanhempien sorvien välillä.
Mutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt — niin kuin noita ei olisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.
Vielä samalla rupeamalla oli irtautunut vetohihnan liite.
Eikä kaksi kolmannelta: johtoakselissa eivät olleet asiat oikein.
Täytyi kiivetä sinne ylös katsomaan.
Juho haki tikapuut ja lähti kiipeämään.
Mutta kesken kaiken tuli niin kovin vaikea olla. Mitä tämä nyt oli?
Pyörryttikö, vai mikä tässä vaivasi? Hän pysähtyi ja katsoi alas.
Eihän siellä mitään ollut. Viilaajat nyökkäilivät penkkipuristimiensa ääressä. Tuolla vedettiin juuri väkipyörillä koottavan koneen sylinteriä paikalleen.
Hän nousi ylemmäksi ja koetti saada selkoa viasta.
"Eihän siellä liene vain kiila irtautunut", arveli joku alhaalla olevista sorvareista.
"Sitäpä minä epäilen. Näyttäisi niin kuin pyörä olisi vähän kulkeutunut akselilla. Mutta ei tästä sovi oikein näkemään", sanoi Juho ylhäältä.
Katonrajassa leijaili rasvan ja lian katku, jota kiivaasti pyörivät pyörät ja hartsista narisevat hihnat kuljettivat ristiin rastiin.
"Varo, varo takanasi olevaa remmiä!" huudettiin alhaalta.
Saipa tosiaankin olla varovainen. Aivan lähellä kiiti pelottavana toiselle johtoakselille johtava kuusituumainen hihna, joka melkein koski puseron selkään. Pyörien käsivarret risteilivät uhkaavina.
"Eihän vaan ole mitään repeytymää vaatteissasi?" kysyi joku alhaalta.
"Ei ole. Mutta tukekaapa vähän, niin minä kurkotan tuonne toiselle puolelle!"
Siinä asennossa ollessaan horjahti hän ja oli vähällä tarttua kiitävään hihnaan. Kuitenkin hän samalla silmänräpäyksellä käsitti vaaran ja tarttui tikapuihin. Niiden yläpää luiskahti pyörää kohti.
Juho pysyi vielä kylmäverisenä. Hän oli kaikesta huolimatta saanut korjatuksi asentoaan ja yritti kädellään pyörän keskiosasta ponnistaen saada tikapuut kohdalleen.
Tuskin kahta sekuntia oli vielä kulunut siitä kun hän yritti pudota.
Alhaalla olevat olivat huomanneet asian kehityksen.
"Voi hele…!" kirkaisi joku. "Katkase virta! — Herra Jumala! —
Pysäytä moottori!"
Siinä silmänräpäyksessä on se tehty. Samassa hetkessä on myöskin jokainen sorvin terä kiinni metallissa, miehet sorvinsa vetohihnassa painamassa.
Oli sittenkin käynyt onnettomasti. Pyörän lyönnistä sälöytynyt kiila oli tarttunut Juhon vaatteisiin. Samassa oli hiha halki olkapäätä myöten. Juho koetti riuhtaista puseroa auki, kiskaista hihansuunappia irti, mutta sortui pois tikapuilta. Kuitenkaan ei hän pudonnut alas asti, vaan jäi nopeasti akselin ympäri kiertyvien vaatteiden varaan.
Hän kuulee toverien kirkaisun, näkee kuinka hän huimaa vauhtia nousee yhä ylemmäksi. Nyt jo pyörän käsivarret ovat ihan silmien edessä… nyt hän on kiinni akselissa… kiertyy mukana… tuntuu tuskaa käsivarressa… jalat lyövät kattoon… tikapuihin… kattoon… tikapuihin… Enempää hän ei tajua…
Syntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset juoksevat oravina ylös.
"Vieläkö elää? Kuoliko?" kyselee kauhistunut joukko.
Mykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn melu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti. Useita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet viilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.
"Onko kuollut?" kyselee joukko yhä kiihtyneenä.
"Ei ole", tietävät jo lähellä olevat. "Mutta ruhjoutunut on."
Pöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan, sorvilastujen sekaan.
Pian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut kahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli tapahtunut…
Juho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään. Mutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat katkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut kauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta kuin monet muut yhteensä.